Keittiön ja kaukosäätimen välissä

Väsyttää taas, mutta pakko ryhtyä tänään kirjoittamaan harjoitustyötä. Ensi viikon illat on tiiviisti varattu toimitushommille.

Tänään on ollut keittiöpäivä. Mustikkapiirakkaa vieraita varten, limettibroileripataa ruoaksi ja lankkuleipää. Tuoksut olivat jossain vaiheessa päivää herkulliset. Padasta tuli hyvää. Kun yleensä kanan kanssa mausteiden puute on ollut ongelma, niin tällä kertaa tuli ehkä jopa hitusen liikaa. Vähän huuhdottuna versiona kelpasi silti tyttölapsellekin. Poikalapsi söi kaksi pientä murusta, mikä on häneltä suuri saavutus.  

Tyttölapsi ilmoitti jälleen, ettei halua päiväunille. Hyvin kyllä jaksoi koko päivän. Pientä väsymyksen oiretta alkoi ilmestyä vasta seitsemän maissa, kun alkoikin olla jo aika ryhtyä iltapuuhiin. En kyllä tykkää, jos meinaa luopua päiväunista jo vuoden ja seitsemän kuukauden ikäisenä. Poikalapsi sentään nukkui kolmivuotiaaksi asti.

Poikalapsen leikkikaveri kävi taas vierailulla. Leikkiä riitti joksikin aikaa, sen jälkeen söivät herkkuja, katselivat Autot 2:sta ja kinastelivat. Sellaista se pojan elämä on.

Jääkaapissa oleva mustikkapiirakka yrittää vaimeasti kutsua minua. Heti kun on herkkuja tarjolla, niin syöminen on mielessä. Ei edes oikeasti tee mieli syödä, mutta silti ajatus on päässä. Ainakin tämä vahvistaa sitä strategiaa, että kaapit on paras pitää tyhjänä kaikesta makeasta.

Elämää hymyilee, sano Matti kun sikaa osti.

Miksiköhän työllä on niin suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille? Kolmen asian aikataulun laatiminen jatkuu menestyksekkäästi toista viikkoa  ja toimitussihteerin työ tuntuu kuin minulle tehdyltä. Uusista projekteista kieltäytymisen sijaan sanoin kyllä tutkimushankkeelle. Vaikka aihe on todella vieras eikä millään lailla liity kiinnostuksen kohteisiini, olen ahdistuksen sijaan innostunut. Vaihtoehtoisten urasuunnitelmien sijaan tuntuu taas vaihteeksi siltä, että ratkaisu voisikin olla panostaminen nykyiseen. Tietokoneen ääressä notkumisen sijaan taidan ottaa entistä useammin iltojen projektiksi lukemisen. Fiktion ja itseapuoppaiden lisäksi toisinaan myös työorientoitunutta faktaa.

Tämän illan lukuelämys ei kuitenkaan liity työhön. Sain eilen vihdoin lainaksi Susan Cainin "Hiljaiset: introverttien manifesti." Mahtava opus ja tunnistan siitä niin itseni. Se selittää niinkin erilaisia asioita, kuin miksi olen ensimmäisten joukossa lähtemässä illanvietoista ja miksi minun on vaikea nukahtaa, jos kuulen kellon tikittävän. Kirja muistuttaa myös siitä, että hyvinvoinnista huolehtiminen on samalla huolehtimista siitä, että saa sopivasti ärsykkeitä. Ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Esimerkiksi työssä viihtymisen suhteen se tarkoittaa, että tarvitsen rauhaa ja keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan. Täytyy harkita kirjan ostamista omaan hyllyyn.  Eckhart Tollen "Läsnäolon voiman" ja Kaarina Davisin "Irti oravanpyörästä" ohella varmastikin vuoden herättävin kirja.

Onkohan poikalapsestani tulossa ekstrovertti? Olin jossain vaiheessa huolissani, kun hän oli niin hiljainen, mutta nyt tuo höpöttää koko ajan. Sanavarasto karttuu päivä päivältä. Viimeisen viikon aikana hän on oppinut sanomaan "mie". Tyytyväisyydellä toteamme, että toistaiseksi vielä ottanut mallia äidistä eikä päiväkodista.

Arjen parempia puolia

Arkeen on taas palattu. Poikalapsi ryntäsi aamulla halailemaan tarhakavereita ja tuttua tarhantätiä, joten ehkä tämä loma ei johdakaan uudelleentotuttautumisjaksoon ja viikon kiukutteluun. Kivaa oli kuulemma ollut vielä tarhapäivän jälkeenkin. Vähän huolestutti, kun eläkkeelle jääneen tarhantädin tilalle tuli syksyn evakkotarhasta se vähän omituisempi nainen. Tänään hän oli kuitenkin poikalasta hakiessani kovin hymyileväisellä päällä, joten täytyy toivoa, että hän tottuu talon tavoille eikä talo hänen. 

Töissä meni koko päivä sähköpostien purussa ja toimitussihteerin töitä aloitellessa. Viime kevään työmenestyksen suurimpia tekijöitä oli ensimmäisen artikkelini valmistuminen. Pidemmällä tähtäyksellä prosessin tärkein hedelmä oli kuitenkin ehkä se, että artikkelin valmistuttua lehden päätoimittaja otti yhteyttä ja tarjosi minulle lehden vapautuvaa toimitussihteerin tehtävää. Ylimääräisen rahallisen kompensaation lisäksi tämä tarjoaa niitä kipeästi kaivattuja asioiden valmiiksi saamisen hetkiä. Tutkimus kun on välillä omaan makuuni liian pitkäjänteistä ja tuottaa tulosta kovin hitaasti. Joka päivä ei myöskään jaksa olla niin pirun luova, joten välillä on oikein mukavaa lukea muiden tekstejä ja pohtia lauseenvastikkeita ja pilkkusääntöjä. Toki työntarjoaminen myös hivelee mukavasti itsetuntoa. Jotain on ainakin tullut tehtyä oikein.

Aion jatkaa toimitussihteerin hommia myös äitiyslomalla, joten osaltaan se mahdollistaa sen, että vielä ensi vuoden syksyn voi viettää hoitovapaalla. Pääsee tämäkin pikkuotus nauttimaan kotoelämästä ainakin puolitoistavuotiaaksi asti.

Ei lainkaan hassumpi päivä. Nyt kun vielä saisi tuon poikalapsen nukkumaan.

Vuoden vaihtuessa

Yksi vuosi on taas lähes ohitse. Se alkoi hienosti. Vuoden alussa palasin töihin ja koko kevään työ tuntui paremmalta kuin koskaan. Viimeiset pari kolme vuotta ovat olleet yleiskuvaltaan positiivisia, mutta vuoden alussa tuntui, että tämä vuosi lyö laudalta kaikki. Minulla oli mukava työ, ja sen lisäksi vihdoin oma pikku perheeni - minä ja poikalapsi. Torstaikerhon myötä harrastus, ja muuton jälkeen oma pieni piha, jota pääsisi kesällä rapsuttelemaan. Suurin osa aikuiselämääni on mennyt niin, ettei minulla ole ollut tulevaisuutta - vain samaa kaavaa kulkevia vuosia ja tunteja, jotka on täytynyt saada kulumaan, muttei mitään odotettavaa. Tänä keväänä tuntui vahvasti siltä, että tulevaisuus on olemassa. Elämässä voi tapahtua mitä vain, eikä kaiken tarvitse jatkua apaattisena ja tylsänä kuolemaan saakka.  

Tuolin jaloista olivat kunnossa perhe ja työ. Toki perheeseen olisi vielä mahtunut toinen aikuinen ja toinen lapsi, mutta näinkin oli paljon paremmin kuin aikaisemmin. Työ olisi saanut olla vakituinen, mutta muutos aikaisempaan oli valtava. Minulta puuttui yhä sellainen ystävä, jolle olisin voinut soittaa halutessani tai jonka kanssa tehdä asioita. Sellaista minulla ei ole toisaalta ikinä ollut, joten torstaikerho oli jälleen huomattava parannus. Läsnäolo- ja hidastamisopusten kautta aloin myös nähdä elämän tavoitteet uudessa valossa enkä enää sitonut arvoani samalla lailla menestymiseen ja materiaan.

Syksy ei jaksanut enää olla yhtä positiivinen. Työjalka romahti ja menetin mielekkyyden kokemuksen. Olin taas takaisin väitöskirjavuosissa, jolloin mikään ei toiminut. Positiivinen piirre romahduksessa oli, että tiedostin muutoksen välttämättömyyden. Pelottavaa puolestaan se, etten tiedä mitä haluan. Toiveikkuuden ja uuden innostavan alun sijaan muutoksen välttämättömyys tuntuu ahdistavalta. Äitiysloman ja vanhempainvapaiden jälkeen minun on päätettävä, mitä haluan tehdä elääkseni, missä haluan asua. Löydettävä vihdoin ne asiat, joiden tekemisestä nautin, niin etten kuluta loppuelämääni pelaamalla tietokonepelejä ja tappamalla tunteja. Jollain lailla saatava itseni sellaisille raiteille, että minullakin voisi jonain päivänä olla elämäni ensimmäinen rakkaussuhde tai läheinen ystävä. Sanalla sanoen minun on löydettävä itseni. Siinä riittänee tehtävää muutamaksikin vuodeksi eteenpäin. 

Takaisin kotimaassa

Takana laivamatkoineen lähes viikko Tukholmassa. Monta päivää valtionarkistossa, jossa sain jotain aikaan, mutta en ihan kaikkea sitä, mitä olin lähtenyt tekemään. Materiaalia oli liikaa ja se oli osittain hujan hajan erilaisissa niteissä, minkä seurauksena iski informaatioähky ja epäilys. Jostain syystä Riksarkivet on paikka, joka ei sovi minulle. Vaasan arkisto on mukava ja siellä on kiva tehdä töitä, Tukholmassa minuun iskee väsymys ja mietin, minkä ihmeen takia tuhlaan aikaani täällä. Ehkä se johtuu siitä, että on ulkomailla ja tietää, että vaihtoehtona olisi Gamla Stanin vanhojen kujien koluaminen.

No, joka tapauksessa mukaan lähti siis jotain. Nyt edessä kolme kovaa viikkoa opetuksen valmistelua ja opetusta ja sitten voi toivottavasti hengähtää.

Eilen myrskyisän laivamatkan jälkeen oli niin hutera olo, että vietin lähes koko eilisen päivän sohvalla vaaka-asennossa. Poikalapsi ei ollut onneksi kärsinyt merenkäynnistä, mutta tunsi selvästi sympatiaa vanhaa äitimuoriaan kohtaan, koska leikki kiltisti junilla ja palapeleillä ja ties millä koko iltapäivän ja antoi minun maata sohvalla. Silmäilin siinä samalla myös telkkaria, josta tuli muun muassa ohjelma ulkosuomalaisista, Saarenmaalle muuttaneista eläkkeläisistä. Siinä oli sellaista rauhallista ja hidasta tunnelmaa, joka vetosi kovasti. On se myönnettävä, että maaseutu kutsuu. Tosin maaseutu riittävän lähellä sellaista taajamaa, jossa voi harrastaa riittävän usein sen tyyppistä toimintaa, joka koostuu kahvikupin äärellä istumisesta ja höpöttämisestä. Yksikin kerta viikossa riittää, mutta kun nyt torstaikerhon myötä olen tottunut hyvään, niin en ole valmis enää palaamaan totaaliseen erakkouteen.  

Jep, jep. Tänään sukuloitiin ja havaittiin taas, että suku on paras. Huomenna siivotaan ja täydennetään ruokavarastoja. Vähän tekisi mieleni yrittää myös sellaisen aarrekartan tekoa. Jos se vaikka toimisi samalla lailla kuin maalaaminen ja päästäisi järkeilyä ja ajatustason pohdintaa syvemmälle sen suhteen, mitä oikeasti haluan. Olisi niin paljon helpompi työskennellä niiden unelmien eteen, kun tietäisi mitä hittoa ne ovat. 

Lyhyestä virsi kaunis

Mukava päivä. Briiffaussessio ensi vuoden alussa alkavasta sivutehtävästä, joka tuntuu kuin tehdyltä minulle. Kurssin viimeinen kerta ja opiskelijoiden esittämä onnistunut näytelmä 1700-luvun oikeudenkäytöstä. Hyvää palautetta ja jälleen kerran vahvistusta identiteetilleni opettajana. Tätä haluaisin niin paljon enemmän työhöni. Ajomatka itään vanhempien luokse viikonlopun viettoon ja ilo poikalapsen riemusta.

Tähän voin vain todeta: mie tykkään. 

Poikalapsi

Tämä maanantai tuntuu taas kovin rutiinipäivältä. Niitä sellaisia, jotka sujuvat ihan samalla kaavalla kuin moni muu päivä tätä ennen. Niitä, jolloin ei välttämättä kauheasti kannattaisi bloggailla.

Paulo Coelho viestitti samaan asiaan liittyen facebookissa ja muistutteli, ettei sellaista kuin rutiinipäivä olekaan. Lainaus Alkemistista på engelska, koska en jaksa etsiä esille suomenkielistä versiota. "When each day is the same as the next, it's because people fail to recognise the good things that happen in their lives every day that the sun rises." Mitä hyviä asioita en siis tänään ole onnistunut tunnistamaan?

Tänään oli opetusta. Pidän opettamisesta, vaikka en tänään siitä mitään hirveitä hehkutuskicksejä saanutkaan. Luetaan se nyt siis hyviin asioihin. Samoin se, että poikalapsi jäi tosi helposti tarhaan, kun siellä oli kivat tätit. Yksi kolmesta tädistä on vähän oudompi ja sen on aistinut myös poikalapsi, joka kinuaa syliin joka aamu, kun kyseinen täti on vuorossa. Poikalapsi on oppinut vastikään sanomaan hyvää yötä ja se jostain syystä ilahduttaa minua yhä suuresti. Ilahdutti myös kun halusi aamulla piilotella äitin kanssa peiton alla. Lauantaina ja sunnuntaina napsittiin tyynyltä hönnipönniäisiä ja heiteltiin niitä - ja yhtä näkymätöntä kakkua - sängyn taakse. Käytiin myös peiton alla tutkailemassa hönnipönniäisten maailmaa ja oli mukava havaita, että poikalapsi oli selvästi tykännyt siitä. Jaksaa aina vähän ihmetyttää, kuinka hyvin kaksivuotias jo tajuaa mielikuvitusjuttuja. 

Hyvät asiat tuntuvat tänään siis liittyneen pieniin hetkiin poikalapsen kanssa. Sopiihan se niinkin.

Viikko taas takana

Kotityöpäivä. Ensi viikon opetuksen valmistelua, mutta samalla myös imurointia ja pientä siivousta. Yleistä hengähdystä työpaikan pitkistä valkoisista käytävistä. Vaikka päivä oli sinänsä hyvä, niin huomaan, että alan tuntea selvää loman tarvetta. Keväällä lomia tulee automaattisesti. Pääsiäisloma joka vuosi, hiihtoloma yleensä, välillä matka eteläänkin, viimeistään toukokuussa viikonloppuja mökillä. Syksylle sen sijaan en osaa samalla lailla aikatauluttaa pidempää lomaa ja yksittäiset päivät eivät riitä virkistämään.

Olin poikalapsen mielestä tänään liian aikaisessa hakemassa häntä tarhasta. Tarhalaiset olivat myöhässä aikatauluistaan eivätkä olleet vielä ehtineet ulos. Aikaisemmin tällä viikolla ajattelin yhtenä päivänä olla kiltti ja käydä hakemassa poikalapsen vähän aikaisemmin. Poikalapsi notkui muiden poikien kanssa tarhan portilla odottelemassa, että loputkin lapsista saavat vaatteet päälleen. Vaikka hän ilahtui suuresti äidin näkemisestä, niin kohta seurasi pettymys, kun ei päässytkään pihalle muiden kanssa leikkimään. Ulos, ulos, hoki samoin kuin tänäänkin. Huojentavaa, kun tietää, ettei siellä ikävissään odotella.

Kävimme tänään kirkolla katsomassa lastennäytelmän. Se kesti yli puoli tuntia, mutta poikalapsi jaksoi aika hyvin mukana, vaikka välillä olisikin halunnut lauleskella mukana ja karjua dinosaurus-huutoja. Hetkellisesti uhkasi itselläni mennä hermostumisen puolelle, mutta näytelmän pituuden huomioon ottaen poikalapsi pysyi sylissä ja hiljaisena ihan riittävän esimerkillisesti. Oma hermostuminen oli varmasti osittain seurausta myös siitä, että jouduimme lähes juoksemaan paikalle. Vähän ennen lähtöämme ovikello soi ja pari jehovantodistajaa halusi jutella kanssani. Jehovantodistajat ovat käyneet joskus aikaisemminkin, ja minähän tykkään väitellä uskonnosta heidän kanssaan. Vaikka olenkin henkistä puoltani tässä pyrkinyt viime aikoina huomattavasti vahvistamaan, niin en ole vieläkään täysin vakuuttunut persoonallisen Jumalan olemassaolosta enkä usko moniin tärkeisiinkään kristinuskon opinkappaleisiin, jehovantodistajien melko patriarkaalisesta ja konservatiivisesta tulkinnasta puhumattakaan. Heidän kanssaan on silti hauska väitellä, ja niinpä pääsimme lähtemään kirkolle ihan viime tingassa. Paikalla oltiin hikisinä, hengästyneinä ja hivenen hermostuneina. Tai minä olin. Poikalapsi istui rattaissa digestive-keksiä kädessään puristaen eikä puuskuttamisilmiö häntä vaivannut.

Tänään olen myös nautiskellut tomaattiviljelmieni tuotannosta. Olen useampana kesänä yrittänyt kasvattaa tomaatteja, mutta onni ei ole ollut myötä. Viime kesänä tuli paljon vihreitä, jotka homehtuivat, ennen kuin sain aikaiseksi tehdä niille mitään. Tänä vuonna tomaatinvarret kasvoivat aivan järjettömän suuriksi ja tekivät tomaatteja todella runsaasti. Punertuneet kuitenkin halkeilivat ja mätänivät heti väriä saatuaan, vihreät paleltuivat ja homehtuivat. Ainoa syötäväksi kelpaava paistattelee kuvassa tuossa oikealla. Voittajaksi selviytyi purkkiin koko kesäksi unohtunut varsi, jota en koskaan saanut maahan. Nostin sen sisälle, kun siinä oli pitkä varsi, jo käppyröiksi kuivuneet lehdet ja kaksi pientä tomaatin alkua, joista toinen alkoi nyt näyttää valmiilta. Söin siis sen ja totesin maukkaaksi. Ei olisi hassumpaa, jos ne tomaattiviljelykset joskus saisi onnistumaankin. 

Onnea ja harmia

Tänään istuin pihakeinussa poikalapsen nukkuessa ja ajattelin, että tämä oli esimerkki täydellisestä kotisunnuntaista. Aamulla hitaan aamiaisen jälkeen onnistuin pitkästä aikaa siivoamaan hieman tavallista perusteellisemmin pikku apulaisen kulkiessa perässä oman pölyrättinsä kanssa. Vähän leikkimistä ja sitten jatkoa vuoden alusta alkaneelle, mutta hetkeksi jo unohduksiin jäänelle "valmista aina sunnuntaisin jokin uusi ruokalaji" -kampanjalleni. Päivän ruokalistalla oli coucous-kasvispannu, josta tuli oikeasti hyvää.

Lounaan jälkeen lähdimme hetkeksi ulos hiekkalaatikolle. Ajankohta ei ollut täydellinen, sillä aamusta alkaen paistanut aurinko vetäytyi uhkaavan tumman näköiseen pilveen. Pimentyminen oli kuitenkin vain hetkellistä, sillä lähtiessämme kärryttelemään kohti läheistä hevostilaa aurinko alkoi taas paistamaan. Poikalapsi oli jo lähes unessa, mutta halusi vielä nähdä kaksi heppaa. Olivat onneksi pihalla. Kävimme kurkkaamassa ja melkein heti käännettyäni kärryt takaisin kotia kohti tippui mukana ollut lelu soratielle ja poikalapsi nukkui. 

Parkkeerasin peiton alla nukkuvan jälkeläisen varjoon ja jatkoin eilistä kukkasipulien istutusta. Nyt on tulppaaneja ja krookuksia maassa odottamassa kevään tuloa. Kukkapenkeissä on digitaliksen ja kehäkukkien siemeniä ja maljakossa muutama puolivahingossa katkennut kukka.  Sain raivattua minipienen kasvimaani talvikuntoon ja toivon, että homehtuneista ja puolisyödyistä tomaateista ja kesäkurpitsan jätteistä on jotain iloa linnuille tai oraville. Hiiret saattavat kyllä olla se todennäköisin kohdeyleisö ja viimetalvisen metelöinnin jälkeen en niitä haluaisi syöttää.
 
Poikalapsi heräsi riittävästi nukkuneena ja iloisena päinvastoin kuin eilen. Keinuimme hetken ja puuhastelimme omalla pihalla. Hidas sunnuntai jatkui kahvin ja aiemmin viikolla leivottujen korvapuustien merkeissä. Kaivoin esiin oikein kermakon maitoa varten ja lasisen keksilautasen muutamalle muumikeksille. Mutta kyllä siinä sellaista ihanaa vanhojen aikojen sunnuntaitunnelmaa sitten olikin.

Aina siihen asti, kun kahvihetki läheni loppuaan ja aloimme silmäillä poikalapsen saamaa Nalle Puh -lehteä. Parin lukukerran jälkeen kaivoin kaapista uudet liidut väritystehtävää varten. Väritystulos ei ollut toivotun mukainen, joten naps, liitu poikki, jos se auttaisi. Minä siihen huudahtamaan, että "Ei" ja poika ihan säpsähti. Sitten iski suuri harmi - joko siitä, että äiti osallistui värittämiseen tai siitä, että oma väritys ei pysynyt rajojen sisällä. Väri olisi joka tapauksessa pitänyt saada pois, pois, pois. Lehti lähti hetken kuluttua jäähylle ja vaikka harmi meni suhteellisen nopeasti ohi, niin siihen uhkasi kaatua myös täydellinen kotisunnuntai. Varsinkin kun poikalapselle epätavallista kiukuttelua riitti vähän myös loppuillaksi.

Tahtoikä saattaa kolkutella kynnyksellä tai sitten minun täydellinen kotisunnuntaini ei ollut poikalapsen täydellinen sunnuntai. Minusta aamupäivä oli ihana, mutta lapsukainen olisi ehkä arvostanut leikkiseuraa enemmän kuin innoissaan siivoavaa ja kokkavaa äitiä. Ja on se myönnettävä, läsnäolosta lapselle ei tullut tänä viikonloppuna täysiä pisteitä, vaikka muutoin itsestä viikonloppu niin hyvältä tuntuikin. Ihan lähiaikoina luin jossain, että "onnellinen on se, joka pystyy tuottamaan onnea muille". Se ei nyt aivan täydellisesti toteutunut ja jäin vähän tunnontuskiin poikalapsen puolesta.

Onneksi kuitenkin päivällä oli onnellinen loppu. Poikalapsi hiipii usein sängystään ylös ainakin kerran, ennen kuin nukahtaa. Kääntyy kyllä aina kiltisti takaisin, kun ilmoittaa, että nyt on aika nukkua. Vaasan reissua seuraavana iltana otin kuitenkin hetkeksi vielä syliin sohvalle ja nyt se uhkaa jäädä tavaksi. Tänäänkin kapusi kylkeen ja vähän pidemmän hellittelyhetken jälkeen voi todeta, että ehkä tämä kuitenkin oli aika täydellinen kotisunnuntai.

Positiivisia elementtejä

Kaarina Davis käskee Hidasta elämää -sivuston keskiviikkokolumnissaan jokaista seuraamaan iloaan. Jos elämä ahdistaa, tulee sitä muuttaa tai jos elämänmuutos ei ole mahdollinen, tulee vaihtaa asennetta. Itse kuvittelin pitkään, että ainoa mahdollinen ratkaisu olisi selkeä elämänmuutos. Uusi työ tai totaalinen hyppy oravanpyörästä, koti maaseudulla.  Nyt en enää ole varma.

Olen harjoitellut asenteen vaihdosta ja siitä on ollut apua. Kaarina neuvoo painottamaan "sivuun unohtuneita hyviä elementtejä, joita haluaa elämäänsä lisää". Minulle se on tarkoittanut muun muassa bloggauksen uudelleen aloittamista. Kirjoittaminen tuo minulle hyvän olon eikä sitä varten tarvitse jättää palkkatyötään ja ryhtyä kirjailijaksi. Bloggaus on yksi elementti sen tyyppistä kirjoittamista, jota haluan elämääni lisää. Paikalliskirjaston löytäminen ja iso romaanipino jälleen olohuoneen hyllyllä on myös haluamaani hyvää. Olen yrittänyt löytää kauneutta ympärilläni, ja Helsingin keskustassa - josta valitettavasti ei saa nättiä tekemälläkään - olen yrittänyt kiinnittää huomioni vähintään johonkin yksittäiseen kauniiseen elementtiin.

En tiedä, onko se riittävästi. Ehkä asiaa selviää hitaasti etenemällä ja tunnustelemalla. Toivottavasti hitaassa tunnustelussa ei ole kyse vain Kaarinan mainitsemista verukkeista ja itselle irvailusta. Tunnistan itsestäni ehdottomasti tuonkin puolen. Aika ei koskaan tunnu sopivalta ja muutos pelottaa. Mutta mistä kummasta sitä tietää, mitä itse haluaa?

Yhdestä asiasta joka tapauksessa ei onneksi ole epäselvyyttä. Eilisen illan huippukohdan piti olla kömpiminen pehmeään hotellisänkyyn ja kirjan avaaminen, mutta se oli loppujen lopuksi vähän pettymys. Muistutti kaikista niistä vuosikymmenistä, jolloin kirja on ollut sängyssä ainoa seuralainen. Kotia ja poikalasta tuli ikävä. Vaikka välillä kaipaa omaa aikaa nykyistä enemmän, niin lapsukainen on kyllä parasta mitä elämässäni on.

Juna puksuttaa kohti luodetta

Juna kuljettaa kohti Pohjanmaan lakeuksia ja arkistolaitoksen uumenia. Arkistoon on kiva päästä taas pitkästä aikaa. Esiin kaivamista ovat siellä odottamassa 1700-luvun perintöriidat ja kiistat testamenteista ja syytinkisopimuksista. Jännää ajatella, että joitain niistä ei ehkä kukaan ole lukenut pariin sataan vuoteen. Yhtä lailla odotan iltaa ja omaa aikaa hotellihuoneessa mukaansatempaavan kirjan ääressä, pitkää lämmintä suihkua ja hyvää ruokaa jossain mukavassa ravintolassa. Mukana seuraa silti pieni huoli siitä, miten poikalapsi reagoi äidin lähes kolmen päivän poissaoloon, miten oma äiti jaksaa pitkän leikkiurakan. Vaikka ajatus häiritsemättömistä yöunista ei sekään ole lainkaan hassumpi, niin silti sitä yöllä viereen tassuttelevaa pientä nuhanenää tulee ikävä.

Tuossa viime viikolla väitin, että en pistänyt pahaksi, vaikkei tiedekunta korvaakaan matkani kuluja. Jollain tasolla se on kuitenkin jäänyt kaihertamaan. Ehkä eniten saamassani sinänsä ystävällissävyisessä vastauksessa häiritsi se viesti, että jos teen Vaasassa jotain yleishyödyllistä, niin saan pyytämäni matkarahat. Sinänsä täysin järkevältä kuulostava päätös, mutta mitä se pohjimmiltaan tarkoittaa. Opetus ja hallinto ovat yleishyödyllistä toimintaa, tutkimus ei? Vaikka oma aika illalla ja toivottavasti keskeytymättömät yöunet ovat pienen lapsen äidille luksusta, niin työmatkahan tämä kuitenkin on. Välttämätön työmatka, jota ilman ei valmistu artikkeli, jonka tekemiseen olen sitoutunut. Jos tutkimus ei ole tiedekunnankaan näkökulmasta yleishyödyllistä, niin onko se vain tutkijan omaksi ilokseen suorittamaa pikkupuuhastelua? Tämä ajatus on juolahtanut mieleeni useamminkin työurani aikana ja saanut vakavasti kyseenalaistamaan tutkimuksen teon mielekkyyden ja...yleishyödyllisyyden. Todennäköisesti taas ylitulkitsen, mutta nyt tuntui ensimmäistä kertaa, että ajattelumalli sai tukea ylemmältäkin taholta. Onko tiedekunta vain paikka missä tutkimusta tehdään ja kukin tutkija yksittäinen saareke omine projekteineen ja omine verkostoineen? Eikö tiedekunnalla yksikkönä ole intressiä oman alansa tutkimuksen edistämiseen? Onko tiedekuntaa sellaisena yksikkönä edes olemassa?

Ehkä en pohdi sitä nyt. Keskityn siihen, että istun junassa. Irrallaan ajasta ja paikasta. Junamatkat ovat ihania, maailman parhaita paikkoja hidastamisen harjoitteluun. Junassa ei voi suorittaa. Et pääse mihinkään, kukaan ei tavoita sinua, mutta kuitenkin koko ajan ollaan matkalla eteenpäin, matkalla jonnekin. Ympärillä on ihmisiä, hiljaista kuiskuttelua, mutta kaikkien ihmisten joukossa löytyy kuitenkin se oma paikka, oma rauhallinen tila, johon muut eivät tunkeudu. Maisemat vaihtuvat, ikkunasta voi kurkistaa kyliin ja kaupunkeihin, joissa ihmiset elävät arkeaan. Laukusta voi kaivaa kirjan, nostaa jalat penkille ja uppoutua mielen maisemiin. Voi vain olla.

Useampi tunti myöhemmin: 

Arkistotyöskentely muistutti taas siitä, mikä tässä työssä on ihanaa. 400 valokuvaa odottaa transkripausta ja torstai-iltapäivään mennessä kuvia pitäisi olla huimasti enemmän. Uudella kameralla otetuista kuvista tuli laadultaan paljon parempia kuin vanhoista eikä puhtaaksikirjoittaessa toivottavasti tarvitse enää tuskailla ihan yhtä paljon. Pitäisiköhän ihan kokeilla ennen kuin siirtyy romaanin seuraan. Lukulistalla odottaa tällä kertaa Laura Honkasalon Eropaperit. Tässä rentouden tilassa voisi valita kumman vain. Vielä kun hotellihuoneesta löytyy vedenkeitin ja äsken kävin hemmottelemassa itseäni  kattokerroksen saunassa. Huomenna ehkä täytyy kokeilla kylpyvaahtoa. Kannatti kyllä jättää Omppuhotelli väliin ja valita vähän tasokkaampi vaihtoehto. Hidastamis- ja kuluttamisen vähentämistavoitteista huolimatta on todettava, että minusta olisi tullut erinomainen luksuksesta nauttiva varakas vapaaherratar. 
 

Kotikärpänen surisee katossa

Uusi asenne tuntuu jossain määrin toimivan. Muistin tänään olla saman tien kiitollinen, kun sain yhden viimeisistä liityntäpysäköinnin parkkipaikoista ja kun ehdin aikaisempaan junaan, koska se oli minuutin verran myöhässä. Harjoittelin toiseen näkökulmaan vaihtamista ja päätin olla hermostumatta rautatieaseman piilokettuilevalle lehdenjakajalle, joka huuteli ihmisiä ottamaan lehden ja menemään kahville, jotta vähän piristyisivät. Yritin vaihtaa päällimmäiseksi tunteeksi ilon siitä, että yleensä kuljen toista reittiä eikä minun tarvitse kuulla kyseisen henkilön kommentteja. Kun rautatientorille oli tuotu lunta jotain mainostempausta varten, hytisin inhosta vain hetken verran ja sitten käänsin päättäväisesti katseeni yhä vihertäviin puihin ja päätin iloita siitä, että talvi ei ole vielä täällä. Muistutin itseäni siitä, että yhteistä aikaa poikalapsen kanssa on arki-iltaisin vain muutama tunti ja luin saman kirjan viisi kertaa peräkkäin ja konttasin lattialla autojen perässä.

Töissä alkoi syksyn ensimmäinen opetuskurssi ja olin erinomaisen tyytyväinen, kun vihdoin ja viimein pystyin pitämään parinkymmenen minuutin johdantoluennon vain muutaman ranskalaisen viivan pohjalta. Kauan siinä menikin, mutta ollaanpahan kuitenkin viimein tässä pisteessä. Jotenkin käsittämätöntä miten minun aivoni eivät vain toimineet ennen äitiyslomaa. Eilen juuri mietin yhtä nyt ihan yksinkertaiselta tuntuvaa asiaa, jota en vain koskaan opintojen tai edes väikkäriprosessin aikana hahmottanut. Toisaalta niinhän sitä on aina sanottu, että raskaus ja äitiys tekee viisaammaksi.  

Lukuprojektissa Pauliina Susi: Nostalgia.

Uusintoja

Tänään. Tänään olen havainnut painostaneeni kaksivuotiasta jälkeläistäni liikaa pottailusta. Tänään olen kärsinyt vasemman silmän takana tykyttävästä kivusta ja pitkästä aikaa tehnyt töitä illalla lapsen mentyä nukkumaan. Tänään olen ensimmäistä kertaa vuosiin istunut hetkeksi lattialle ja yrittänyt meditoida. Iloinnut kirkkaan värisiin vaatteisiin ja asusteisiin pukeutuneista ihmisistä syksyn muuten niin harmaassa aamuruuhkassa.

Tänään olen ollut kiitollinen vertaistuesta hyvän lounaan ääressä. Olen miettinyt, täytyykö uuden elämän aloittamiseksi sulkea avoinna olevia ovia vai onko mahdollista löytää sellainen identiteetti, joka on sovitettavissa nykyiseen työhöni. Löytää merkityksellisyyden tunne tekemällä jotain muuta nykyisen lisäksi tai tuntea ammattiylpeyttä korostamalla työn kautta saatavia yleisiä valmiuksia. Olisiko merkityksellisyys löydettävissä kokemalla itsensä ammattikirjoittajaksi tutkijan sijaan, kysyi H, ja osui ehkä johonkin olennaiseen. 

Näkökulman vaihtaminen. Siitä kai tuo on oivallinen esimerkki. Siitä ja kuinka usein tarvitaan toinen ihminen näkemään oma tilanne vähän etäämmältä.

Aurinkoa ja artikkeleita

Ei hassumpi päivä tänään. Tosin sitä hieman näin illasta varjostaa se, että iltapalan syömisen sijaan poikalapsi heitteli ruokiaan lattialle ja nyt taas pitkästä aikaa nukkumaan on käytävä itkemisen kanssa. Tai no itse asiassa eilenkin itkettiin. Onkohan pojalla nonnaa ikävä? Syksyn neuvolan ja unikouluohjeiden jälkeen kun hän on ollut yleensä hyvä nukahtaja. Vielä neljä minuuttia aion odottaa ja sitten käyn katsomassa.

Minun ihka ensimmäinen referee-artikkelini julkaistaan. Todennäköisesti kesäkuussa. Vuosikaudet kynnys artikkelin kirjoittamiseen oli valtava, mutta nyt se syntyi suhteellisen kivuttomasti. Ehkä se on vain uskottava, että sen aika oli nyt eikä viisi vuotta sitten. Tosin en voi väittää, että nämä professionaaliset synnytyskivut olisivat kaunistaneet tai muutenkaan tehneet minusta parempaa ihmistä. Päinvastoin – kyynisemmän, kaunaisemman ja kateellisemman.

Tai ainakin minusta oli hyvää vauhtia tulossa sellainen. Kadehdin tuttavien hienoja asuntoja, viimeisen päälle suunniteltuja sisustuksia ja toistuvia matkoja kaukomaille. Minusta oli tulossa pahimman luokan materialisti ja se uhkasi keväällä synkentää muuten aivan loistavasti alkaneen vuoden.

Sitten löysin Kaarina Davisin, joka kirjoitti, ettei tarvitse hypätä kulutusansaan. Mikään hirveä kuluttajahan en ikinä ole ollutkaan, pihi luonne kuin olen, mutta se ei ole estänyt minua haluamasta kaikenlaisia hienouksia. Haaveilemasta lottovoitosta ja muutamasta kotiorjasta. Mutta jos sitä tavaraa ei oikeasti tarvitsekaan, niin elämä on paljon mukavampaa. Jos ”hienoa” yhtäkkiä onkin se, että pystyy elämään vaatimattomammin.

Palautuuko tämäkin taas minun auktoriteettihakuiseen ja selvät moraalikoodistot haluavaan minääni? Samalla kun haluan eroon siitä, että asiat ”pitää” tehdä jollain tavalla, niin haluanko tilalle normin, jonka mukaan asiat ”pitää” tehdä toisella tavalla? Nyt minä olenkin se, joka tekee oikein ja ne materianhaluiset väärin? Miksi sitä ei voi sisäistää, että asiat voi tehdä monella tapaa ja kaikki ne tavat ovat yhtä hyviä.

En halua miettiä sitä nyt. Minulla oli hyvä päivä. Sain artikkelikorjaukset lähetettyä, pyysin kirjaa arvioitavaksi ja vaikken sitä saisikaan, niin ainakin sain samalla idean siitä, miten voin hyödyntää sitä Elisabeth-juttuani. Innostuin taas tutkimuksen teosta yhtä paljon kuin oikeuslähde-artikkeliani kirjoittaessa. Aurinko paistoi, oli lämmintä ja kukat kukkivat toden teolla. Lapsukaisen kanssa oli hauskaa ja rentoa – siihen asti, kun kinkkujen heitteleminen lattialle alkoi. Iloitsin myös siitä, että sain taas tartuttua tähän blogiini. Nyt ei tarvitse kaikkia mietteitä kirjoittaa naamakirjaan, mutta saa kuitenkin kelattua asioita. Kirjoittaminen kun nyt vaan on kivaa.