Askel kerrallaan

Tänään oli talkoopäivä. Yhdeksältä ei oltu vielä lähelläkään uloslähtöä, mutta ennen yhtätoista selvittiin kuitenkin. Lapset jaksoivat pysyä menossa mukana pari tuntia, sitten tyttölapsi väsähti ja nukahti nätisti päiväunille, poikalapsi lähti katsomaan televisiota. Minä puuhasin ulkona yhteensä noin neljä tuntia, sekä yhteistä hyvää että omalla pihalla. Näinä vuosina, kun tässä on asuttu, ei oma piha ole varmaan koskaan ollut näin siisti. Takkiakaan ei tarvinnut, kun siellä oli niin lämmintä. Hanskat sen sijaan olisivat olleet hyvät, koska käsistä löytyy naarmua, palkeenkieltä ja kynnen alta mahdollisesti vieläkin jotain puun palaa, mutta en minä hanskoja oikein osaa käyttää. Niillä ei saa tuntumaa siihen, mitä on tekemässä. Sormikkaat olivat kädessä ruusupuskaa leikatessa, mutta niistä menivät pienet piikit läpi. Pari saattaa vieläkin olla oikeassa kädessä. 

Töitäkin on tullut tehtyä muun lomassa. Yksi artikkeli toimitettu ja se toinen saksankielinen työ aloitettu. Onneksi en saanut niitä muita tarjottuja saksankielisiä käännöksiä. Oletan, että johtui pyytämästäni korkeammasta hinnasta, vaikka syyksi sanottiinkin aikataulun kiireellisyys. Oli miten oli, niin elämä on ollut paljon leppoisampaa tämän pari viikkoa, kun ei ole tarvinnut kääntää niitä. Kiirettömämpää. Heti meinasi pinna kiristyä, kun ryhdyin vääntämään ensimmäistä, mutta onneksi se oli ohi menevää. Odotan aikaa, jolloin viikossa voi pitää yhden täysin työstä vapaan päivän. Kyllä siinä kolmannessa käskyssä ihan vissi järki on, mutta toukokuussa ei vielä sitä pysty noudattamaan.

Tyttölapsi lauleskelee sängyssä.  Se ikävämpi puoli pitkistä päiväunista, mutta toisaalta ei ole onneksi – ainakaan vielä, knock, knock, knock – vaatinut päästä pois. Tänään pitäisi vielä saada muutama työhakemus lähtemään, mutta sitten taidan siirtyä lukuosastolle. Viimeiset kaksi viikkoa on ehtinyt paitsi harrastaa puutarhaelämää myös lukea lähes joka ilta, ja sen huomaa yleisessä elämäntyytyväisyydessä.

Päivä rauhoittuu

Olen siivonnut tänään. Perusperjantaisiivous – tai ainakin sen osa. Olen tyytyväinen, koska en jostain syystä yleensä jaksa siivota perjantaisin ja se kuitenkin jotenkin kuuluu asiaan. Olen juonut liikaa kahvia, vatsani on protestoinut, ja olen jälleen kerran päättänyt pitää hieman taukoa. Olen istunut liian kauan huonossa asennossa tietokoneen äärellä, ja saanut hartiani jumiin ja pääni kipeäksi. Olen saanut köyhän miehen hartiahieronnan, joka onnistuu makaamalla lattialla, mikä väistämättä johtaa siihen, että tyttölapsi kiipeää päälle hyppimään. Olen valinnut vaatekaapista päälleni joitain niitä nätimpiä vaatteita, ja todennut, että vaatteilla ehkä sittenkin on jonkinlainen vaikutus mielentilaan. Olen taas tehnyt töitä ja heittänyt ilmapalloja – osittain samaan aikaankin. Olen päättänyt rajoittaa käännöstöiden tekoa, nauttia kesästä ilman isompia projekteja ja raataa vasta sitten, kun on oikeasti pakko – jos se päivä joskus tulee eteen. Töiden tekeminen hullun lailla ei ole hitaamman elämän valitsemista. Olen jutellut naapurin kanssa, kävellyt sateessa ja miettinyt, miksi päässäni pyörii kymmeninä eri variaatioina kohtaus, joka sopisi fantasiaromaaniin. Viimeksi tarinaan sopivan kohtauksen jäädessä pyörimään mieleeni – kuukausiksi – sen oli tarkoitus opettaa minulle jotain myötätuntoisesta suhtautumisesta kanssaihmisiin ja yhteen hiileen puhaltamisesta. Haluaako tämäkin kertoa minulle jotain vai haluaako se vain tulla kirjoitetuksi ylös? Televisio pitää seuraa taustalla, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, ja se lähes fiktiiviseltä kirjoittamiselta tuntuva kirjan kääntäminen odottaa. Kello tikittää hiljaisuutta. Hitautta. 

Maalaisunelmaa

Aurinko paistoi ja käytiin taas mökillä. Ajeltiin tyttölapsen kanssa mökille kaunista kylätietä (poikalapsi meni toisessa autossa), laulettiin ”käyn ahon laitaa” – minä siis lauloin pätkää kertosäteestä ja tyttölapsi hymisi – ja näin kevään ensimmäisen perhosen. Sitruunaperhonen, joten ennustaisi hyvää kesää. Lauantaisella mökkiretkellä muuten nähtiin, kun joutsen ja hanhi lensivät kahdestaan Saimaan yli. Lienevätkö eksyneet lajikumppaneistaan vai olivatko tarkoituksella liikkeellä susiparina.

Oli mukava haravoida ja tehdä pihatöitä, kävellä metsässä. Kyllä se olisi aika mahtavaa, jos mökki olisi niin lähellä, että sinne voisi vaan bongahtaa viikonloppuisin tai vaikka arki-iltaisin. Ja jos siellä olisi aina niin paljon tekemistä, ettei tarvitsisi erikseen miettiä, mitä voisi ulkona tehdä.

Käännösrintamalla sain viestin joltain naiselta, joka väitti olevansa ulkomaisen käännöstoimiston projektipäällikkö. Kyseli hintojani ja kiinnostustani liittyä kääntäjätiimiin. En nyt vielä usko, että tämä mihinkään johtaa, mutta pirskatti vieköön tällä kääntämiselläkin voisi ehkä elää. Varsinkin jos asuisi jossain tämän kaltaisessa unelmassa.

Rajojen asettelua

Eilen illalla en tehnyt töitä. Kuuntelin ensin Kaarina Davisin haastattelun Areenasta ja pelasin samalla vähän pasianssia. Kaarina elää monella tavalla ihailtavaa elämää luonnon keskellä. Hän osaa myös hyvin konkretisoida rahan merkitystä. Entisenä ei-tuntipalkkaisena en hahmottanut sitä samalla tavalla, mutta nyt hänen yhtälönsä uppoaa selvemmin: ”jos tarvitset x summan rahaa tiettyyn tarkoitukseen ja tuntipalkkasi on y, voit helposti laskea ne tunnit, jotka summan ansaitseminen vaatii”.

Esimerkiksi asuminen ja auto vaativat kuukaudessa noin 1180 €. Käännösten tekeminen on tällä hetkellä tuntipalkallisesti niin huonosti palkattua, että saisin tehdä viikossa lähes 60 tuntia töitä ihan vain asunnon ja auton eteen. Kannattaako? Eipä niin. Arkielämän vaihtoehto on tehdä paremmin palkattua työtä, Kaarinan mallin radikaalimpi vaihtoehto on hankkiutua eroon kulujen aiheuttajista. Itsetuntemusta ja omien arvojen hahmottamista edellyttää se, että osaa päättää, kumpaa polkua haluaa seurata.

En tosin haluaisi enää elää aivan ilman työtä. Tavallaan tämä kääntäminen on helppoa, kun on koko ajan puuhaa. Toisaalta se on pettävää. Kun on koko ajan tehtävää, niin ei ennätä pysähtyä ja löytää kosketusta itseensä. Suorittamisansasta on selviydyttävä laittamalla rajoja itselleen. Luin päivä pari sitten noita tammikuun blogimerkintöjä, ja tajusin kaipaavani fantasiaa ja sukan kutomista. Kellon tikityksen kuuntelemista ja hitautta. Sukkapuikkoja en saanut vielä kaivettua esiin, mutta sen sijaan  pitkästä aikaa taas Robert Jordanin. Elämä ilman kirjoja ja tarinoita on hyvin tylsää.

Leppoisaa elämää

Saunanpesässä roihuava tuli on yksi maailman ihanimpia elementtejä. Liekkien leikkiä on kaunis katsella, palavan puun tuoksu on yksi parhaimmista, mitä olemassa on, puiden rätinä on musiikkia korville ja lämpö hivelee ihoa. Makuaistille ei jää mitään, mutta kaikki muut sitten saavatkin osansa.

Käytiin tänään kirjastossa, jossa olin kouluaikoina työharjoittelussa. Poikalapsi suuntasi lasten puolen DVD-hyllylle, ja minä fiilistelin hyllyjen välissä hyviä muistoja. Kirjastot ovat mahtavia paikkoja, ja tässä kyseisessä on jotain erityistä tunnelmaa.

Kirjaston jälkeen käytin ruokakaupoilla, ja poikalapsi sai jo etukäteen valita nimipäivälahjansa. Niitä toivottuja legoja tarttui matkaan, ja niitä väkerrettiin loppupäivä. Poikalapsi lähinnä väkersi, mutta välillä sain auttaa. Paketti oli itse asiassa suunnattu 8–12-vuotiaille, mutta hyvin poikalapsi siitä selvisi, vaikka ikää onkin vasta neljä ja puoli. Hieman ehkä yläkanttiin mitoitettu nämä ikärajat, vaikka tällainen pieni näpräys onkin herralle juuri omiaan.

Iltapäivällä kävin koiran ja tyttölapsen kanssa lenkillä, ja totesin, että tällaisella leppoisella loma-aikataululla koiran ja lasten yhdistelmä sujuu oikein hyvin. Koiruli pelästyi takaa tulevaa kävelijää, joka jäi juttelemaan pienistä, energisistä koirista. Sattumanvaraisia kohtaamisia. Taisi olla entisen luokkakaverini äiti. Pihaan kärryteltäessä tyttölapsi oli nukahtanut, ja koiruli halusi piehtaroida lumessa. 

Astrologinen kalenterini ilmoitti päivä pari sitten, että alkamassa on kahden vuoden ajanjakso, jolloin tapahtuu muutoksia asumiseen ja kotiin liittyvissä asioissa. Ehkä saan vihdoin potkaistua itseäni takamukseen ja tehtyä jotain muuttamisen suhteen. Kaksi vuotta on suunnilleen vielä aikaa, ennen kuin poikalapsi menee kouluun, ja siihen mennessä haluaisin päätökseni tehdä, ettei poikalapsen tarvitsisi vaihtaa koulua ja kaveripiiriä. Maaseudussa on omat ihanat puolensa, mutta ehkä pikkukaupungin leppoisampi elämänrytmi, joka kuitenkin sisältää aktiviteetteja, olisi kuitenkin se oikea ratkaisu. Ehkä kahden vuoden transiittini jälkeen minulla on se oma omakotitalo, takka, puusauna ja mahdollisesti jopa oma karvaturri vetämässä minua päivittäisille lenkeille.

Työ ja hiljaisuus

Tänään en ole saanut aikaiseksi mitään. Tyttölapsi ei nukahtanut matkalla poikalapsen iltapäiväkerhoon, vaan päinvastoin protestoi pää kirjaimellisesti punaisena. Jonkinlainen varhaistahtoikä on ilmeisesti iskenyt, sillä myös pukeutumisen vastustaminen on lisääntynyt huomattavasti. Koska päiväunille ei käyty, niin en myöskään voinut käyttää kerhoaikaa mihinkään keskittymistä vaativaan. Join sitten kahvia – ensimmäistä kertaa tänä vuonna – ja luin Voi hyvin -lehteä.

Olen myös yrittänyt etsiä tutkintotodistuksiani, mutta ne ovat todennäköisesti hautautuneet vaatehuoneen kaaokseen. Tai sitten ne ovat vielä yliopistolla samassa kaapissa, missä oikeushistorian kirjanikin, joita en ole vielä saanut raahattua kotiin. Jonain päivänä parkkeeraan autoni Vuorikadulle ja rahtaan ne sieltä pois. 

Tutkintotodistusten etsintä liittyy pohdintaan, hakeako auki olevia opettajan paikkoja vai ei. Kannattaako tehdä käytännössä turhaa työtä, kun ainut mahdollisuuteni saada tehtävä hoidettavaksi on, ettei virkaan ole yhtään pätevää hakijaa? Minähän en ole pätevä. Mutta jos annan sen estää itseäni, niin en voi hakea ainuttakaan työtä. Niihinkään töihin, joihin minulla on muodollinen pätevyys, minulla ei ole asianmukaista kokemusta. Enkä sitä paitsi halua niitä. Suurempi palkkapussi ei ole sen pään sisäisen stressin ja aivotyön vaatiman energian arvoista.

Sekin on taas ristiriitaista. Tänään kerholle päin kävellessä mietin, että tarvitsisin työn, jossa ei olla koko ajan ihmisten kanssa tekemisissä. Ruokaa on kiva laittaa, kun siinä voi tehdä konkreettisia asioita miettimättä sen kummempia. Taloja on palkitsevaa maalata, kun koko ajan syntyy valmista ilman uuden luomisen tuskaa. Kirjoja on kiva lajitella hyllyyn, kun niillä on oma oikea määrätty paikkansa. Siemeniä on kiva kylvää, kun tietää, että niistä kehittyy jotakin – kaunista tai syötävää.

Ja silti tutkimustyössä, jossa ei todellakaan olla koko ajan ihmisten kanssa tekemisissä, nimenomaan kaipasin ihmiskontaktia. Palkitsevinta oli opettaminen tai opiskelijoiden auttaminen. Mutta johtuuko se siitä, että ihmiskontaktit olivat niin harvinaisia? Jos jokapäiväinen työ olisi aktiivista ihmisten kanssa toimimista, kuten opettaminen, niin kestäisinkö sitä kuitenkaan?

 

Missä tasapaino sijaitsee? Voi hyvin -lehdessä oli Anna Tommolan hieno juttu Huminaa ja hiljaisuutta. Tommola tekee töitä kotona ja toteaa tarvitsevansa hiljaisuutta pitääkseen elämän palikat tasapainossa. Niin minäkin. Mutta toisaalta hän muistuttaa, että jos rauha uhkaa kääntyä eristyneisyydeksi, on jälleen etsittävä ihmisiä. Sekin on totta. Kyse on tasapainoilusta. Hiljaisuuden tarvitseminen ei tarkoita täydellistä erakoitumista, vaan sitä, että sosiaalisuuden tarve on olemassa, mutta se on keskimääräistä pienempi. Sosiaalisuuden tarpeeni on suurempi kuin tutkijan työssä, jossa välttämättä koko päivänä – koko viikkona – ei näe ketään muita, mutta toisten kanssa työskentely koko ajan mitä luultavimmin ylittäisi rajani selkeästi.

En tee päätöstä haun suhteen tänään. Ei, en tee. Luen hitusen kirkkohistoriaa ja yritän kirjoittaa jotain kirkon ja demokratian suhteesta.   

Huh hellettä

Pitäisiköhän aloittaa taas kirjoittaminen? Äitiyslomalla ehtii, eikö niin? Ainakin sitä voisi näin kuvitella.

Laskettuun aikaan on vielä kahdeksan päivää ja vauvan syntymään joku epämääräinen aika. Vauvan vaatteita on pestynä hyvä kasa, mutta sairaalalaukku on pakkaamatta, kärryt korjauttamatta eikä vauvan vaippojakaan ole vielä valmiina. Ihan ei ole vielä hahmottunut, että viimeistään kolmen viikon sisällä tuo liikuva maha on taas oikea ihmisen alku.

Poikalapsi on tarhassa, menossa parhaillaan päiväunille. Eilen vietettiin tiiviin Kruusilaan suuntautuneen matkailuviikonlopun jälkeen kotona vapaapäivää. Hyvin hiljakseen aamuhelteillä työntelin kärryjä leikkipuistoon, jossa oli ilo huomata lähes kolmivuotiaan innostuvan jo enemmän toisten lasten kuin vanhan äitimuorinsa seurasta. En valitettavasti jaksa hirveästi innostua leikkimisestä.

Varsinkin aamupäivä oli eilen todella mukava ja ihastelin kaunista syreenintuoksuista Puistolaa. Tuntui kerrankin siltä, että kesän viettäminen kaupungissakaan ei olisi hassumpi juttu. Tietysti kaupunki tässä tapauksessa tarkoitti rauhallista omakoti- ja rivitaloaluetta, leikkipuistoa ja myöhemmin auringonottoa omalla takapihalla. Vähän tarkemmin asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että oleellista oli nimenomaan se, että helteisenä maanantaina olin/olimme vapaalla, töistä ei ollut tietoakaan ja ympärillä oli kaunis vihertävä kaupunginosa. Kyse ei ollut siitä, että olimme kaupungissa. Jos päättäisimme jäädä Helsinkiin, niin päinvastoin normaalina kesäkuun maanantaina istuisin jossain toimistossa kerrostaloviidakon keskellä ja huokailisin sitä, että kesä menee ohi. Jos olennainen asia on kesä ja vapaus, se edellyttää poistumista pääkaupunkiseudun lainaloukusta.

Keväällä ilmeni, että äitiys- ja vanhempainvapaiden jälkeen minulla ei olekaan enää yliopistolla määräaikaisen pestini loppua odottamassa. On siis aika oikeasti tehdä elämässä muutoksia, kun vanhat työsidokset ovat kadonneet. Koulutus ja säästöt mahdollistavat onneksi sen, että tässäkin tilanteessa on loppujen lopuksi kyse valinnoista, ei pakosta. Se on yksi koulutuksen hyvistä puolista. Suomalaisen koulutusjärjestelmän hyvistä puolista, joka ei toivottavasti häviä ihan heti, vaikka epäilenkin, että olemme menossa kohti uudenlaista luokkayhteiskuntaa. Vähän pelkään sitä, että jos ryhdyn downshiftaajaksi periferiaan, niin tuomitsen lapseni tuleviin alaluokkiin. Toisaalta äidin koulutuksen pitäisi olla yksi hyvä tae sitä vastaan. Se on varmaan myös yksi syy, minkä takia todennäköisesti tulen paasaamaan koulutuksen merkityksestä omille lapsilleni. Jos haluavat puusepiksi tai kampaajiksi, niin hyvä niinkin, mutta olkoot tietoisia, että panostamalla koulutukseen he halutessaan myös pääsevät minne vain. Jos heitä harmittaa, etten panostanut enemmän uraani ja seurusteluun valtaapitävien kanssa enkä pistänyt heitä eliittikouluihin, niin tehköön sen itse. Minun luonteelleni se ei sovi, luokkakierto on vielä liian nopeaa, en koskaan sopeutunut oikeustieteellisen maailmaan enkä arvoihin.  

Nyt on kuitenkin muutoksen aika. Sen ihanan, epärationaalisen syntymäkarttani mukaan olen elämänvaiheessa, jossa haen suuntaa seuraavalle 28-30 vuodelle. Työelämäni loppuajalle siis. Senkin takia on varmasti hyvä aloittaa taas bloggaaminen. Voi prosessoida tätä muutosvaihetta myös kirjallisesti. 

Vuoden vaihtuessa

Yksi vuosi on taas lähes ohitse. Se alkoi hienosti. Vuoden alussa palasin töihin ja koko kevään työ tuntui paremmalta kuin koskaan. Viimeiset pari kolme vuotta ovat olleet yleiskuvaltaan positiivisia, mutta vuoden alussa tuntui, että tämä vuosi lyö laudalta kaikki. Minulla oli mukava työ, ja sen lisäksi vihdoin oma pikku perheeni - minä ja poikalapsi. Torstaikerhon myötä harrastus, ja muuton jälkeen oma pieni piha, jota pääsisi kesällä rapsuttelemaan. Suurin osa aikuiselämääni on mennyt niin, ettei minulla ole ollut tulevaisuutta - vain samaa kaavaa kulkevia vuosia ja tunteja, jotka on täytynyt saada kulumaan, muttei mitään odotettavaa. Tänä keväänä tuntui vahvasti siltä, että tulevaisuus on olemassa. Elämässä voi tapahtua mitä vain, eikä kaiken tarvitse jatkua apaattisena ja tylsänä kuolemaan saakka.  

Tuolin jaloista olivat kunnossa perhe ja työ. Toki perheeseen olisi vielä mahtunut toinen aikuinen ja toinen lapsi, mutta näinkin oli paljon paremmin kuin aikaisemmin. Työ olisi saanut olla vakituinen, mutta muutos aikaisempaan oli valtava. Minulta puuttui yhä sellainen ystävä, jolle olisin voinut soittaa halutessani tai jonka kanssa tehdä asioita. Sellaista minulla ei ole toisaalta ikinä ollut, joten torstaikerho oli jälleen huomattava parannus. Läsnäolo- ja hidastamisopusten kautta aloin myös nähdä elämän tavoitteet uudessa valossa enkä enää sitonut arvoani samalla lailla menestymiseen ja materiaan.

Syksy ei jaksanut enää olla yhtä positiivinen. Työjalka romahti ja menetin mielekkyyden kokemuksen. Olin taas takaisin väitöskirjavuosissa, jolloin mikään ei toiminut. Positiivinen piirre romahduksessa oli, että tiedostin muutoksen välttämättömyyden. Pelottavaa puolestaan se, etten tiedä mitä haluan. Toiveikkuuden ja uuden innostavan alun sijaan muutoksen välttämättömyys tuntuu ahdistavalta. Äitiysloman ja vanhempainvapaiden jälkeen minun on päätettävä, mitä haluan tehdä elääkseni, missä haluan asua. Löydettävä vihdoin ne asiat, joiden tekemisestä nautin, niin etten kuluta loppuelämääni pelaamalla tietokonepelejä ja tappamalla tunteja. Jollain lailla saatava itseni sellaisille raiteille, että minullakin voisi jonain päivänä olla elämäni ensimmäinen rakkaussuhde tai läheinen ystävä. Sanalla sanoen minun on löydettävä itseni. Siinä riittänee tehtävää muutamaksikin vuodeksi eteenpäin. 

Muutoksen suuntaa hakemassa

Eilen oli puhetta muutoksista. Tuttava sanoi kaipaavansa enemmän rauhaa ja hiljaisuutta ja olevansa kyllästynyt työssään tapahtuneisiin muutoksiin. Hän oli hakenut uutta työpaikkaa Kouvolasta. Vaikka häntä mietitytti, pystyisikö sieltä löytämään uusia ystäviä ja verkostoja, oli hän tehnyt sen kuitenkin. Juuret ja joitain sukulaisia oli sillä suunnalla joka tapauksessa. Niin täysin kuin minä. Jäi kaihertamaan, että jos hän pystyy siihen, niin enkö sitten minäkin.

En kuitenkaan saa intuitioltani varmaa merkkiä siitä, että tämä on se suunta, johon minun pitäisi olla menossa. Yhtenä päivänä tällä viikolla juhlistin tiettyä hyvää uutista istumalla vajaat pari tuntia kahvilassa ja kirjoittamalla. Se oli ihanaa. Se oli niin sitä, mitä tekisin päivät pitkät, jos voittaisin miljoonia lotossa eikä minun tarvitsisi kantaa huolta toimeentulosta. Kuuntelin välillä naapuripöydän vanhoja leidejä, jotka juttelivat kuntosaliharrastuksestaan ja Jari Sarasvuosta. Nautiskelin rooibos-teestäni ja tykkäsin anonyymeista äänistä ympärilläni. Se oli ihan kuin Frankfurtissa.

Vaikka haluan sen hiljaisuuden ja rauhan, stressittömyyden, niin haluan myös kahvilat ja teatterit, haluan anonyymiuden ja liberaalin ilmapiirin. Haluaisin pienemmän kaupunkin kuin Helsinki, mutta historialtaan vanhemman kuin Kouvola tai Imatra. Esteetikko minussa kaipaa puuidylliä ja vanhoja rakennuksia. Unelmoija kaipaa velatonta asuntoa, jotta voisin heittäytyä hulluksi ja jättäytyä pois työelämästä vaikka puoleksi vuodeksi ja vain kirjoittaa.  Voi olla, että jos minulla olisi oikea kirjoittamisen palo, niin kirjoittaisin koko ajan joka tapauksessa. Sitä en siis todellakaan tee. Toisaalta työ vie minusta energian, enkä vain jaksa. Saksassa kirjoitin käytännössä joka päivä ja se oli mahtavaa.

Aivan toinen asia on, olisiko minusta niin hyväksi kirjoittajaksi, että sillä voisi elättää itsensä. Se olisi unelma, mutta ei täysin välttämätöntä. Sen sijaan välttämätöntä on se, että minulla on työ, joka jättää energiaa myös kirjoittamiseen. Kirjoittaminen tuottaa iloa ja ilo puolestaan on välttämätöntä elämässä. Työ saisi energian lisäksi jättää myös aikaa kirjoittamiseen, istuskelemiseen kahviloissa ja hitaaseen elämään.

Kahtellaan mitä tulee tapahtumaan, mutta muutoksen polulla joka tapauksessa ollaan.

Iltatyöskentelyä

Kello on yhdeksän ja minä teen töitä. Tai pidän taukoa ja bloggaan, mutta periaatteessa siis teen töitä. Se johtuu siitä, että olen liian kiltti ja auktoriteettiuskoinen tyttö (= keski-ikää lähestyvä naisimmeinen). Työsuunnitelmassa, joka minunkin piti väkertää viime keväänä, oli määritelty tuntimäärä, joka kuuluu uuden luentokurssin valmisteluun. Tiesin, etten itse selviydy täysin uudesta kurssista siinä tuntimäärässä, mutta jonkinlaisena kompromissina lisäsin tuntisuunnitelman ilmoittamaan  x tuntiin kuvitteelliset y tuntia ja varasin sen ajan opetuksen valmisteluun. Oman työtapani tuntien tiesin - TIESIN - että minulta kuluisi oikeasti lähemmäs 2(x+y) tuntia, mutta siitä huolimatta olin varannut kalenteriini vain sen x+y tuntia. Nyt sitten valmistellaan illallakin ja toivotaan kovasti, että tänä iltana hieman väsähtäneeltä ja lämpöiseltä tuntunut poikalapsi ei vaan sairastu kuumeeseen.

Tiedän, että suurin osa kollegoistani ei pitäisi iltatyöskentelyä minään. Yliopistolla ei valvota työtunteja sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan ja hyviin moneen on iskoutunut vakavamman luokan työnarkomania. Kellon ympäri puurtamista ihannoidaan ja pidetään luontevana ja oikeana, että työtä tehdään iltakaudet ja loma-aikoina. Hitaammasta elämästä ja kotoilusta innostunut tuntee siellä olonsa hieman orvoksi. Tosin huomattavasti prefereeraan nykyistä orpouden tunnetta yhdistyneenä lapsilähtöiseen tapaani lähteä hyvissä ajoin töistä verrattuna aikaisempaan, pre-lapsensaanti elämään, jossa yritin pitää kulisseja yllä ja notkuin tunnollisesti yliopistolla usein tuntikausia yli vaaditun. Mikä siis oli aivan normaalia; niin teki suurin osa väestä. Suurin osa väestä tosin varmaankin teki melko tunnollisesti töitä, minä aika usein nimenomaan notkuin ja pidin kulisseja yllä. Toki työhuoneella notkumiseeni vaikutti myös se, että koti oli tyhjä ja yksinäinen eikä sinnekään mikään vetänyt.

Nyt en enää notku. Myönnän avoimesti, että minulle kotielämä on tärkeämpää kuin työ. Ei silti, kyllä työnteko parhaimmillaan tylsimmän arjen voittaa. Täytyy myöntää, että tämä opetuksen valmistelu iltamyöhälläkin oli paljon mukavampaa kuin etukäteen pelkäsin. On niin kivaa, kun tietää, mitä tekee ja syntyy valmista lyhyellä aikavälillä. Kuten ehkä on tullut mainittua, niin pidän opettamisesta ja melkein kaikesta siihen liittyvästä.

Huomenna pidetään kotityöpäivä, jos se nopeuttaisi luentosarjan valmistelua. Sormet ristissä, ettei vieressä sohvalla roiku kuumeinen poikalapsi. 

Juna puksuttaa kohti luodetta

Juna kuljettaa kohti Pohjanmaan lakeuksia ja arkistolaitoksen uumenia. Arkistoon on kiva päästä taas pitkästä aikaa. Esiin kaivamista ovat siellä odottamassa 1700-luvun perintöriidat ja kiistat testamenteista ja syytinkisopimuksista. Jännää ajatella, että joitain niistä ei ehkä kukaan ole lukenut pariin sataan vuoteen. Yhtä lailla odotan iltaa ja omaa aikaa hotellihuoneessa mukaansatempaavan kirjan ääressä, pitkää lämmintä suihkua ja hyvää ruokaa jossain mukavassa ravintolassa. Mukana seuraa silti pieni huoli siitä, miten poikalapsi reagoi äidin lähes kolmen päivän poissaoloon, miten oma äiti jaksaa pitkän leikkiurakan. Vaikka ajatus häiritsemättömistä yöunista ei sekään ole lainkaan hassumpi, niin silti sitä yöllä viereen tassuttelevaa pientä nuhanenää tulee ikävä.

Tuossa viime viikolla väitin, että en pistänyt pahaksi, vaikkei tiedekunta korvaakaan matkani kuluja. Jollain tasolla se on kuitenkin jäänyt kaihertamaan. Ehkä eniten saamassani sinänsä ystävällissävyisessä vastauksessa häiritsi se viesti, että jos teen Vaasassa jotain yleishyödyllistä, niin saan pyytämäni matkarahat. Sinänsä täysin järkevältä kuulostava päätös, mutta mitä se pohjimmiltaan tarkoittaa. Opetus ja hallinto ovat yleishyödyllistä toimintaa, tutkimus ei? Vaikka oma aika illalla ja toivottavasti keskeytymättömät yöunet ovat pienen lapsen äidille luksusta, niin työmatkahan tämä kuitenkin on. Välttämätön työmatka, jota ilman ei valmistu artikkeli, jonka tekemiseen olen sitoutunut. Jos tutkimus ei ole tiedekunnankaan näkökulmasta yleishyödyllistä, niin onko se vain tutkijan omaksi ilokseen suorittamaa pikkupuuhastelua? Tämä ajatus on juolahtanut mieleeni useamminkin työurani aikana ja saanut vakavasti kyseenalaistamaan tutkimuksen teon mielekkyyden ja...yleishyödyllisyyden. Todennäköisesti taas ylitulkitsen, mutta nyt tuntui ensimmäistä kertaa, että ajattelumalli sai tukea ylemmältäkin taholta. Onko tiedekunta vain paikka missä tutkimusta tehdään ja kukin tutkija yksittäinen saareke omine projekteineen ja omine verkostoineen? Eikö tiedekunnalla yksikkönä ole intressiä oman alansa tutkimuksen edistämiseen? Onko tiedekuntaa sellaisena yksikkönä edes olemassa?

Ehkä en pohdi sitä nyt. Keskityn siihen, että istun junassa. Irrallaan ajasta ja paikasta. Junamatkat ovat ihania, maailman parhaita paikkoja hidastamisen harjoitteluun. Junassa ei voi suorittaa. Et pääse mihinkään, kukaan ei tavoita sinua, mutta kuitenkin koko ajan ollaan matkalla eteenpäin, matkalla jonnekin. Ympärillä on ihmisiä, hiljaista kuiskuttelua, mutta kaikkien ihmisten joukossa löytyy kuitenkin se oma paikka, oma rauhallinen tila, johon muut eivät tunkeudu. Maisemat vaihtuvat, ikkunasta voi kurkistaa kyliin ja kaupunkeihin, joissa ihmiset elävät arkeaan. Laukusta voi kaivaa kirjan, nostaa jalat penkille ja uppoutua mielen maisemiin. Voi vain olla.

Useampi tunti myöhemmin: 

Arkistotyöskentely muistutti taas siitä, mikä tässä työssä on ihanaa. 400 valokuvaa odottaa transkripausta ja torstai-iltapäivään mennessä kuvia pitäisi olla huimasti enemmän. Uudella kameralla otetuista kuvista tuli laadultaan paljon parempia kuin vanhoista eikä puhtaaksikirjoittaessa toivottavasti tarvitse enää tuskailla ihan yhtä paljon. Pitäisiköhän ihan kokeilla ennen kuin siirtyy romaanin seuraan. Lukulistalla odottaa tällä kertaa Laura Honkasalon Eropaperit. Tässä rentouden tilassa voisi valita kumman vain. Vielä kun hotellihuoneesta löytyy vedenkeitin ja äsken kävin hemmottelemassa itseäni  kattokerroksen saunassa. Huomenna ehkä täytyy kokeilla kylpyvaahtoa. Kannatti kyllä jättää Omppuhotelli väliin ja valita vähän tasokkaampi vaihtoehto. Hidastamis- ja kuluttamisen vähentämistavoitteista huolimatta on todettava, että minusta olisi tullut erinomainen luksuksesta nauttiva varakas vapaaherratar. 
 

Elämä hymyilee

Tänään oli epätavallisen tulevaisuus-uskoinen päivä. Usko omiin mahdollisuuksiin kehittyä työssä oli vahva, Helsingissä asuminen myös tulevaisuudessa tuntui jopa toivottavalta ja sosiaalisellakin rintamalla pystyisi ehkä heittäytymään avoimemmaksi. Hidasta ja läsnäolevaa elämää tuli harjoitettua, kun vaelsimme kaksivuotiaan kanssa verkkaisesti rautatieasemalta yliopistolle. Erityisesti kun takaisin päin tultaessa kuljimme rankan sateen vuoksi metrolla, huomasi ihmettelevänsä ääniä ja ihmisiä välilä melkein kaiken ensi kertaa kokevan lapsen lailla. No, ei nyt ehkä ihan, mutta aivan uudella tavalla oli joka tapauksessa aikaa huomata muut ihmiset ympärillä.

Uusi asenne näkyi myös kirjoitellessani sähköposteja. Kaksi kertaa ihan tietoisesti vähensin tavallista vähättelevää ja pahoittelevaa tyyliäni ja pidättäydyin neutraalissa asialinjassa. Päätin myös kokeilla kepillä keväistä jäätä ja pyytää työmatkakulujen korvaamista. Vastaus oli käytännössä kieltävä, mutta suureksi tyydytykseni huomaan, että en ota asiaa henkilökohtaisesti, vaan olen tyytyväinen, että sentään yritin. Jälleen suuri muutos aikaisempaan. Jokin todella on selvästi muuttumassa.

En kyllä ole varma, onko muutoksessa kyse hidastamisesta ja suorittamisen vähentämisestä. Viimeisen vuoden aikana kalenterissani on ollut kaikennäköistä sosiaalista ohjelmaa ja viikonloppuisin aktiviteettia enemmän kuin tuskin koskaan. Se ei ehkä varsinaisesti ole hidastamista. Töissä vuosi on ollut myös kaiken kaikkiaan yksi tuottoisimmistani ja jatkossa tahtia on tarkoitus vain kiristää. En tosin laittaisi sitä suorittamisen piikkiin, koska olen viimein löytämässä työn ilon. Ehkä tätäkään ei tarvitse niin hirveästi analysoida, vaan olla vain iloinen, että meneillä on taas vaihteeksi positiivinen kausi. 

Aurinkoa ja artikkeleita

Ei hassumpi päivä tänään. Tosin sitä hieman näin illasta varjostaa se, että iltapalan syömisen sijaan poikalapsi heitteli ruokiaan lattialle ja nyt taas pitkästä aikaa nukkumaan on käytävä itkemisen kanssa. Tai no itse asiassa eilenkin itkettiin. Onkohan pojalla nonnaa ikävä? Syksyn neuvolan ja unikouluohjeiden jälkeen kun hän on ollut yleensä hyvä nukahtaja. Vielä neljä minuuttia aion odottaa ja sitten käyn katsomassa.

Minun ihka ensimmäinen referee-artikkelini julkaistaan. Todennäköisesti kesäkuussa. Vuosikaudet kynnys artikkelin kirjoittamiseen oli valtava, mutta nyt se syntyi suhteellisen kivuttomasti. Ehkä se on vain uskottava, että sen aika oli nyt eikä viisi vuotta sitten. Tosin en voi väittää, että nämä professionaaliset synnytyskivut olisivat kaunistaneet tai muutenkaan tehneet minusta parempaa ihmistä. Päinvastoin – kyynisemmän, kaunaisemman ja kateellisemman.

Tai ainakin minusta oli hyvää vauhtia tulossa sellainen. Kadehdin tuttavien hienoja asuntoja, viimeisen päälle suunniteltuja sisustuksia ja toistuvia matkoja kaukomaille. Minusta oli tulossa pahimman luokan materialisti ja se uhkasi keväällä synkentää muuten aivan loistavasti alkaneen vuoden.

Sitten löysin Kaarina Davisin, joka kirjoitti, ettei tarvitse hypätä kulutusansaan. Mikään hirveä kuluttajahan en ikinä ole ollutkaan, pihi luonne kuin olen, mutta se ei ole estänyt minua haluamasta kaikenlaisia hienouksia. Haaveilemasta lottovoitosta ja muutamasta kotiorjasta. Mutta jos sitä tavaraa ei oikeasti tarvitsekaan, niin elämä on paljon mukavampaa. Jos ”hienoa” yhtäkkiä onkin se, että pystyy elämään vaatimattomammin.

Palautuuko tämäkin taas minun auktoriteettihakuiseen ja selvät moraalikoodistot haluavaan minääni? Samalla kun haluan eroon siitä, että asiat ”pitää” tehdä jollain tavalla, niin haluanko tilalle normin, jonka mukaan asiat ”pitää” tehdä toisella tavalla? Nyt minä olenkin se, joka tekee oikein ja ne materianhaluiset väärin? Miksi sitä ei voi sisäistää, että asiat voi tehdä monella tapaa ja kaikki ne tavat ovat yhtä hyviä.

En halua miettiä sitä nyt. Minulla oli hyvä päivä. Sain artikkelikorjaukset lähetettyä, pyysin kirjaa arvioitavaksi ja vaikken sitä saisikaan, niin ainakin sain samalla idean siitä, miten voin hyödyntää sitä Elisabeth-juttuani. Innostuin taas tutkimuksen teosta yhtä paljon kuin oikeuslähde-artikkeliani kirjoittaessa. Aurinko paistoi, oli lämmintä ja kukat kukkivat toden teolla. Lapsukaisen kanssa oli hauskaa ja rentoa – siihen asti, kun kinkkujen heitteleminen lattialle alkoi. Iloitsin myös siitä, että sain taas tartuttua tähän blogiini. Nyt ei tarvitse kaikkia mietteitä kirjoittaa naamakirjaan, mutta saa kuitenkin kelattua asioita. Kirjoittaminen kun nyt vaan on kivaa.

Hitaampaa elämää?

Pitäisiköhän vaihtaa kieltä? Siirtyä kotimaiseen. Ehkä se voisi olla konkreettinen merkki uudesta alusta: hitaammasta, pienemmästä, paikallisemmasta elämästä.

Olen nimittäin viime aikoina lueskellut hitaammasta elämästä. Tilasin Kaarina Davisin kirjan Irti oravanpyörästä ja yritän vakuuttaa itseni, että kaikkea ei tarvitse saada. Vähempäänkin voi tyytyä. Ei, ei vaan tyytyä, vaan olla tyytyväinen. Onnellinen suorastaan.

Kaarina Davis irtisanoutui työstään, muutti torppaan maalle ja elää 400 eurolla kuukaudessa. Se on houkutteleva ajatus. Kävimme tänään Kaipiaisissa pikareissun, kun "putkimiehen" piti tulla laittamaan vedet kesäkuntoon. Oli unohtanut pomo laittaa toimeksiannon kalenteriinsa, joten siitä hommasta ei tullut mitään. Äitiä ja tätiä hieman harmitti, mutta minä ihastelin taas sitä rauhaa, jonka rappusilla istuessaan tunsi. Tai olohuoneen nukkavierussa nojatuolissa katsellessa kakluuneja ja ihanaa vanhaa kattoa. Lunta oli vieläkin pihalla kamalasti, aivan toiseen malliin kuin Helsingissä. Neljä puuta oli joko kokonaan tai osittain katkennut, piha oli myyrien mylläämä ja kaikki näytti vielä enemmän tai vähemmän kuolleelta. Silti en nähnyt tällä kertaa sitä kaikkea, mikä ei ollut vielä täydellisessä kesäkunnossaan, vaan kaiken sen ihanan työn, jota tuo puutarha ja piha vaatisi. Siellä riittäisi tekemistä eikä ainakaan tähän vuodenaikaan tarvitsisi huokailla mielekkään työn perään.

(Välihuomautus. Google ilmoittaa, että olen juuri loggautunut ulos toisesta sijainnista. Kirosanoja. Olen yrittänyt taistella puoli tuntia googlen uusien sääntöjen kanssa, jotka yksityisyysasetuksiltaan kuulostavat aivan järkyttäviltä. En halua ison veljen valvovan, mutta en jaksa myöskään tänä iltana etsiä muita bloggausmahdollisuuksia.)

Niin, mutta siis Kaipsusta, josta puuttuisi luonnon, rauhan ja mielekkään työn sijaan paljon muuta. Kuten teatterit. Kävimme eilen teatterissa katsomassa Kuninkaan puheen ja myönnettävä on, että jos muuttaisin maalle, niin kaipaisin sitä. Mahdollisuutta välillä pukeutua hienommin, nauttia kyldyrellistä ilmapiiristä ja itse esityksistä. Kaipaisin myös sitä, että kevät täällä tulee ainakin kaksi viikkoa aikaisemmin. Suomen vuodenaikojen ollessa mitä ne ovat, se on pitkä aika.

Muut kaipauksen kohteet jääkööt tältä illalta, sillä huomenna on herättävä töihin ja haluan vielä aukaista hulluilta päiviltä ostamani Virpi Hämeen-Anttilan uuden kirjan.