Eilen illalla en tehnyt töitä.
Kuuntelin ensin Kaarina Davisin haastattelun
Areenasta ja pelasin samalla vähän pasianssia. Kaarina elää monella tavalla
ihailtavaa elämää luonnon keskellä. Hän osaa myös hyvin konkretisoida rahan merkitystä. Entisenä ei-tuntipalkkaisena
en hahmottanut sitä samalla tavalla, mutta nyt hänen yhtälönsä uppoaa selvemmin: ”jos
tarvitset x summan rahaa tiettyyn tarkoitukseen ja tuntipalkkasi on y, voit
helposti laskea ne tunnit, jotka summan ansaitseminen vaatii”.
Esimerkiksi asuminen ja auto
vaativat kuukaudessa noin 1180 €. Käännösten tekeminen on tällä hetkellä
tuntipalkallisesti niin huonosti palkattua, että saisin tehdä viikossa lähes 60
tuntia töitä ihan vain asunnon ja auton eteen. Kannattaako? Eipä niin. Arkielämän
vaihtoehto on tehdä paremmin palkattua työtä, Kaarinan mallin radikaalimpi vaihtoehto
on hankkiutua eroon kulujen aiheuttajista. Itsetuntemusta ja omien arvojen
hahmottamista edellyttää se, että osaa päättää, kumpaa polkua haluaa seurata.
En tosin haluaisi
enää elää aivan ilman työtä. Tavallaan tämä kääntäminen on helppoa, kun on koko
ajan puuhaa. Toisaalta se on pettävää. Kun on koko ajan tehtävää, niin ei
ennätä pysähtyä ja löytää kosketusta itseensä. Suorittamisansasta on selviydyttävä laittamalla rajoja itselleen. Luin päivä pari sitten noita tammikuun blogimerkintöjä, ja
tajusin kaipaavani fantasiaa ja sukan kutomista. Kellon tikityksen
kuuntelemista ja hitautta. Sukkapuikkoja en saanut vielä kaivettua esiin, mutta sen sijaan pitkästä aikaa taas Robert Jordanin. Elämä ilman kirjoja ja
tarinoita on hyvin tylsää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti