Muutoksen suuntaa hakemassa

Eilen oli puhetta muutoksista. Tuttava sanoi kaipaavansa enemmän rauhaa ja hiljaisuutta ja olevansa kyllästynyt työssään tapahtuneisiin muutoksiin. Hän oli hakenut uutta työpaikkaa Kouvolasta. Vaikka häntä mietitytti, pystyisikö sieltä löytämään uusia ystäviä ja verkostoja, oli hän tehnyt sen kuitenkin. Juuret ja joitain sukulaisia oli sillä suunnalla joka tapauksessa. Niin täysin kuin minä. Jäi kaihertamaan, että jos hän pystyy siihen, niin enkö sitten minäkin.

En kuitenkaan saa intuitioltani varmaa merkkiä siitä, että tämä on se suunta, johon minun pitäisi olla menossa. Yhtenä päivänä tällä viikolla juhlistin tiettyä hyvää uutista istumalla vajaat pari tuntia kahvilassa ja kirjoittamalla. Se oli ihanaa. Se oli niin sitä, mitä tekisin päivät pitkät, jos voittaisin miljoonia lotossa eikä minun tarvitsisi kantaa huolta toimeentulosta. Kuuntelin välillä naapuripöydän vanhoja leidejä, jotka juttelivat kuntosaliharrastuksestaan ja Jari Sarasvuosta. Nautiskelin rooibos-teestäni ja tykkäsin anonyymeista äänistä ympärilläni. Se oli ihan kuin Frankfurtissa.

Vaikka haluan sen hiljaisuuden ja rauhan, stressittömyyden, niin haluan myös kahvilat ja teatterit, haluan anonyymiuden ja liberaalin ilmapiirin. Haluaisin pienemmän kaupunkin kuin Helsinki, mutta historialtaan vanhemman kuin Kouvola tai Imatra. Esteetikko minussa kaipaa puuidylliä ja vanhoja rakennuksia. Unelmoija kaipaa velatonta asuntoa, jotta voisin heittäytyä hulluksi ja jättäytyä pois työelämästä vaikka puoleksi vuodeksi ja vain kirjoittaa.  Voi olla, että jos minulla olisi oikea kirjoittamisen palo, niin kirjoittaisin koko ajan joka tapauksessa. Sitä en siis todellakaan tee. Toisaalta työ vie minusta energian, enkä vain jaksa. Saksassa kirjoitin käytännössä joka päivä ja se oli mahtavaa.

Aivan toinen asia on, olisiko minusta niin hyväksi kirjoittajaksi, että sillä voisi elättää itsensä. Se olisi unelma, mutta ei täysin välttämätöntä. Sen sijaan välttämätöntä on se, että minulla on työ, joka jättää energiaa myös kirjoittamiseen. Kirjoittaminen tuottaa iloa ja ilo puolestaan on välttämätöntä elämässä. Työ saisi energian lisäksi jättää myös aikaa kirjoittamiseen, istuskelemiseen kahviloissa ja hitaaseen elämään.

Kahtellaan mitä tulee tapahtumaan, mutta muutoksen polulla joka tapauksessa ollaan.

Hengitä syvään

Tämä ärsytyksen ja stressauksen kausi ei ole vieläkään päättynyt. Tänään ovat ärsyttäneet naapurin lapset, jotka ovat syksyn aikana pari kertaa käyneet soittamassa ovikelloamme ja juosseet tiehensä. Viimeksi jättivät rappusille parimetrisen koivunrungon "lahjaksi". Zen-asenne ei heidän kohdallaan onnistu. Tänään ärsytti töykeä naisihminen tarhan parkkipaikalla. Karvat nousivat pystyyn ja hänen tympeä kommenttinsa aiheutti itsessäni suurta tappelunhalua. Minua ärsytti poikalapsi, joka pyysi banaania eikä sitten kuitenkaan halunnut syödä sitä. Poikalapsi, joka heti vaipan vaihdon jälkeen halusi lähteä piiloon kakalle ja veti hirveän kohtauksen, kun yritin saada häntä istumaan potalle. Se, ettemme tämän episodin vuoksi taida kuitenkaan ehtiä kuuntelemaan lastenkonserttia. 

Ärsyttää, ketuttaa, raivostuttaa. Surettaa.

----

Jee, ennätettiin kuitenkin. Maailmankaikkeuden pikalähtö ja ehdittiin justiinsa ennen alkua. Pekka Laukkarisen ja Matti Laitisen duo Tikkurilan kirkolla. Ihanaa meininkiä ja mahtavaa laulaa mukana. Tulipas hyvä olo, joka jaksoi kantaa kotimatkankin.

Tätä fiilistä pitää yrittää ympätä loppuviikkoonkin. Ajattelin, että nyt helpottaisi, kun viime viikolla päättyi opetus. Kurssi alkoi nimittäin jo vähän rassata kaikesta opetushehkutuksestani huolimatta. Totaalisen onnistumisen resepti ei muodostu massaopetuksesta opiskelijoille, joista osa näytti totaalisesti elämäänsä kyllästyneiltä ja aiheista, joista suurin osa ei kunnolla kuulu osaamiseni piiriin. Valitettavasti opetuksesta selviäminen ei aiheuttanut välitöntä tyyneyden ja rauhan tunnetta. Johtuupi ehkä siitä, että nyt kun on opetus ohi, niin muistuvat mieleen kaikki muut velvollisuudet. Ne tuhannet arkistokuvat, jotka pitivät olla transkripattuna vuoden loppuun mennessä. Ei mene ihan putkeen tämä, ei. Toisaalta vahvistaa päätöstäni siitä, että muutos on tarpeen.

Nyt tarvitsee taas jotain sijaistoimintoja, ettei tarvitse ajatella. 

Rapakunto iskenyt

Eilen havahduin siihen, että henkisen puolen kehittämisen lisäksi täytyy yrittää muistaa sitä ruumistakin. Vähän niin ja näin menneen ensimmäisen opetuskerran jälkeen kiirehdin junalle, että ehtisin hakea poikalapsen tarhasta säädylliseen aikaan. En edes juossut, mutta pidin vain vajaan kymmenen minuutin ajan vähän tiiviimpää tahtia. Ei meinannut hengästymisestä tulla loppua.

Varsinaista urheiluharrastusta ei tässä liene aikaa aloittaa, mutta tänään lähdettiin pitkästä aikaa kärryillä tarhaan. Koko syksy viime viikkoon asti meni evakkotarhassa oman tarhan kattoremontin vuoksi ja koska matka ylitti tietyn kipukynnyksen, niin mentiin autolla. Tarkoitus oli siirtyä takaisin kävelyyn, kun paluun hetki koittaa, mutta ensimmäinen viikko vanhassakin tarhassa meni autoillessa.

Tänään on siis palattu ruotuun ja kaivettu kärryt esille. Noin kaksikymmentä minuuttia suuntaansa, yksi isompi mäki kumpaankin suuntaan. Ihme, että teki tuskaa. Minulla on oikeasti reidet kipeinä yhden vaivaisen lyhyen kävelymatkan vuoksi. Kävelyyn siirtymisen lisäksi pitäisi siis varmaan ottaa jotain lihaskuntoliikkeitäkin ohjelmaan. Tässä ei taideta oikeasti enää olla kaksikymmentävuotiaita, joten fyysisenkin kunnon eteen on ilmeisesti ryhdyttävä tekemään töitä.

Unelmia

Olen ihan hurahtanut tähän horoskooppitouhuun. Päivän syntymäkarttani sanoo, että "sinulta katkeaa yhteys sellaisiin asioihin, joissa sydämesi ei ole mukana ja se aiheuttaa joskus totaalisen turruttavia ongelmia työn, harrastusten, lasten, sukulaisten tai perheen parissa. Mitä selvemmin asiat tuntuvat takkuuntuvan jollain näistä alueista, sitä täydellisemmin olet onnistunut kadottamaan motivaatiosi juuri tuota tekemistä kohtaan." Minulla - yllätys, yllätys - ongelma-alue on työ.

Intouduin myös lukemaan pitkästä aikaa syntymäkarttaani perustuvaa luonnekuvausta ja tajusin, ettei minun ole mikään pakko jatkaa tällä tiellä. Minun täytyy lopettaa sen miettiminen, mitä muut  ajattelevat, jos teen suuriakin muutoksia ja käännän elämäni suunnan kokonaan. Tuli heti aivan tajuttoman paljon parempi mieli ja tummat pilvet ovat nyt ainakin toistaiseksi hävinneet horisontista.

Kaikki syntymäkarttaani perustuvat analyysit sanovat, että minun pitäisi oppia sanomaan "ei" heti, kun jokin juttu ei enää tunnu omalta. Ihan noin rohkea en taida olla, mutta saatettuani jo lupaamani projektit valmiiksi, sanon ei kaikille seuraaville.

Hiljalleen minulle on myös muodostumassa jonkinlainen näkemys siitä, mitä ehkä haluaisin tehdä. Se on vielä unelmatasoa, joten se saa toistaiseksi kypsyä ihan vain omassa päässäni. En tiedä, onko se toteuttamiskelpoinen unelma, onko minusta siihen, mutta ainakin sellainen on vihdoin muhimassa. 

Ahdistaa

Nyt takana kolme kotityöpäivää, mutta fiilis ei enää yhtä hehkeä. Työnteko alkaa rasittaa siinä määrin, että olen alkanut murehtia yöllä työjuttuja. Tästä en muista aikaisemmin kärsineeni. Poikalapsi vaelsi taas yöllä kahden-kolmen aikaan sänkyyni ja pyöriskeli ja höpötti unissaan sen verran, että herätti minut moneen otteeseen. Hän nukahtaa nopeasti uudelleen, mutta minulta ei sama aina onnistu. Huonosti nukutut yöt saattavat olla osasyyllinen siihen, että viimeiset päivät on ollut vähän puhti hukassa. Sen työstressin lisäksi. Viime yönä kuitenkin oikein havahduin siihen, että yrittäessäni keksiä jotain mukavaa ajateltavaa huolien ja murheiden sijaan, mieleen ei tullut mitään. Yritin ajatuksissani puutarhanhoitoa ja lukemista auringossa, mutta ilmeisesti ne vaativat kokemuksen mullan kaivuusta ja auringonpaisteesta tuottaakseen mielihyvää.

Tiedän, että pääosin tämä johtuu opetuksen valmistelun kiireestä. Vielä kaksi viikkoa ja sitten taatusti helpottaa. Osittain tulevaisuus alkaa kuitenkin oikeasti rasittaa. Jotenkin havahduin siihen Tukholmassa, kun huomasin kuinka paljon enemmän eläminen maksaa, kun on kaksi suuta ruokittavana. Tähän mennessä perheytyminen ei ole käynyt kukkaron päälle, mutta jonain päivänä minulla on teini-ikäinen, joka haluaa uusia vaatteita ja harrastuksia. Mikä tarkoittanee, että ihmisen on pakko tehdä töitä. Joinain päivinä vain niin haluaisi seurata niiden jalanjäljissä, jotka ovat tehneet totaalihypyn ja häipyneet metsämökkiin nauttimaan luonnon rauhasta.

Luulen, että jos pistäisin kunnon hakuruljanssin päälle, voisin saada jostain oman alan töitä. En vain ole varma siitä, onko se sitä mitä haluan. Onko omalla alallani töitä, jotka tuottaisivat minulle tarpeellisuuden ja mielekkyyden kokemuksia ja jotka eivät olisi liian vaativia ja stressaavia? Vastaus kait on, ettei sitä voi kokeilematta tietää. Muistan vain, että "oikeissa töissä" viettämäni puolivuotisen jälkeen koin hyvin vahvasti, etten halua viettää loppuelämääni pöydän takana pienessä toimistossa. Kotoa toimistoon, toimistosta kotiin, ruuhkajunia seuraavat kolmekymmentä vuotta...se kuulostaa aivan kauhealta.  

No niin mieli. Sovitaanko, että tämä riittää päivän murehtimishetkeksi - niiden entisten lisäksi - eikä ensi yönä enää vatvota näitä?

Tyyneyttä

Kotityöpäivä. Tekee sielulle ihanan hyvää, kun voi vähän aikaa vältellä ruuhkajunia ja keskustan rasittavaa kiirettä. Huomenna lisää tätä. Ehkä jopa koko loppuviikko.

Downton abbey. Ja taas sielu lepää ja rauhoittuu.

Lisää tätä hitautta ja rauhaa. Sitä elämäni tarvitsee.

Nyt hymyillen nukkumaan.

Iltatyöskentelyä

Kello on yhdeksän ja minä teen töitä. Tai pidän taukoa ja bloggaan, mutta periaatteessa siis teen töitä. Se johtuu siitä, että olen liian kiltti ja auktoriteettiuskoinen tyttö (= keski-ikää lähestyvä naisimmeinen). Työsuunnitelmassa, joka minunkin piti väkertää viime keväänä, oli määritelty tuntimäärä, joka kuuluu uuden luentokurssin valmisteluun. Tiesin, etten itse selviydy täysin uudesta kurssista siinä tuntimäärässä, mutta jonkinlaisena kompromissina lisäsin tuntisuunnitelman ilmoittamaan  x tuntiin kuvitteelliset y tuntia ja varasin sen ajan opetuksen valmisteluun. Oman työtapani tuntien tiesin - TIESIN - että minulta kuluisi oikeasti lähemmäs 2(x+y) tuntia, mutta siitä huolimatta olin varannut kalenteriini vain sen x+y tuntia. Nyt sitten valmistellaan illallakin ja toivotaan kovasti, että tänä iltana hieman väsähtäneeltä ja lämpöiseltä tuntunut poikalapsi ei vaan sairastu kuumeeseen.

Tiedän, että suurin osa kollegoistani ei pitäisi iltatyöskentelyä minään. Yliopistolla ei valvota työtunteja sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan ja hyviin moneen on iskoutunut vakavamman luokan työnarkomania. Kellon ympäri puurtamista ihannoidaan ja pidetään luontevana ja oikeana, että työtä tehdään iltakaudet ja loma-aikoina. Hitaammasta elämästä ja kotoilusta innostunut tuntee siellä olonsa hieman orvoksi. Tosin huomattavasti prefereeraan nykyistä orpouden tunnetta yhdistyneenä lapsilähtöiseen tapaani lähteä hyvissä ajoin töistä verrattuna aikaisempaan, pre-lapsensaanti elämään, jossa yritin pitää kulisseja yllä ja notkuin tunnollisesti yliopistolla usein tuntikausia yli vaaditun. Mikä siis oli aivan normaalia; niin teki suurin osa väestä. Suurin osa väestä tosin varmaankin teki melko tunnollisesti töitä, minä aika usein nimenomaan notkuin ja pidin kulisseja yllä. Toki työhuoneella notkumiseeni vaikutti myös se, että koti oli tyhjä ja yksinäinen eikä sinnekään mikään vetänyt.

Nyt en enää notku. Myönnän avoimesti, että minulle kotielämä on tärkeämpää kuin työ. Ei silti, kyllä työnteko parhaimmillaan tylsimmän arjen voittaa. Täytyy myöntää, että tämä opetuksen valmistelu iltamyöhälläkin oli paljon mukavampaa kuin etukäteen pelkäsin. On niin kivaa, kun tietää, mitä tekee ja syntyy valmista lyhyellä aikavälillä. Kuten ehkä on tullut mainittua, niin pidän opettamisesta ja melkein kaikesta siihen liittyvästä.

Huomenna pidetään kotityöpäivä, jos se nopeuttaisi luentosarjan valmistelua. Sormet ristissä, ettei vieressä sohvalla roiku kuumeinen poikalapsi. 

Takaisin kotimaassa

Takana laivamatkoineen lähes viikko Tukholmassa. Monta päivää valtionarkistossa, jossa sain jotain aikaan, mutta en ihan kaikkea sitä, mitä olin lähtenyt tekemään. Materiaalia oli liikaa ja se oli osittain hujan hajan erilaisissa niteissä, minkä seurauksena iski informaatioähky ja epäilys. Jostain syystä Riksarkivet on paikka, joka ei sovi minulle. Vaasan arkisto on mukava ja siellä on kiva tehdä töitä, Tukholmassa minuun iskee väsymys ja mietin, minkä ihmeen takia tuhlaan aikaani täällä. Ehkä se johtuu siitä, että on ulkomailla ja tietää, että vaihtoehtona olisi Gamla Stanin vanhojen kujien koluaminen.

No, joka tapauksessa mukaan lähti siis jotain. Nyt edessä kolme kovaa viikkoa opetuksen valmistelua ja opetusta ja sitten voi toivottavasti hengähtää.

Eilen myrskyisän laivamatkan jälkeen oli niin hutera olo, että vietin lähes koko eilisen päivän sohvalla vaaka-asennossa. Poikalapsi ei ollut onneksi kärsinyt merenkäynnistä, mutta tunsi selvästi sympatiaa vanhaa äitimuoriaan kohtaan, koska leikki kiltisti junilla ja palapeleillä ja ties millä koko iltapäivän ja antoi minun maata sohvalla. Silmäilin siinä samalla myös telkkaria, josta tuli muun muassa ohjelma ulkosuomalaisista, Saarenmaalle muuttaneista eläkkeläisistä. Siinä oli sellaista rauhallista ja hidasta tunnelmaa, joka vetosi kovasti. On se myönnettävä, että maaseutu kutsuu. Tosin maaseutu riittävän lähellä sellaista taajamaa, jossa voi harrastaa riittävän usein sen tyyppistä toimintaa, joka koostuu kahvikupin äärellä istumisesta ja höpöttämisestä. Yksikin kerta viikossa riittää, mutta kun nyt torstaikerhon myötä olen tottunut hyvään, niin en ole valmis enää palaamaan totaaliseen erakkouteen.  

Jep, jep. Tänään sukuloitiin ja havaittiin taas, että suku on paras. Huomenna siivotaan ja täydennetään ruokavarastoja. Vähän tekisi mieleni yrittää myös sellaisen aarrekartan tekoa. Jos se vaikka toimisi samalla lailla kuin maalaaminen ja päästäisi järkeilyä ja ajatustason pohdintaa syvemmälle sen suhteen, mitä oikeasti haluan. Olisi niin paljon helpompi työskennellä niiden unelmien eteen, kun tietäisi mitä hittoa ne ovat.