Miten kello voi olla jo noin paljon?

Käytiin lasten kanssa katsastuttamassa auto, ja se meni läpi, vaikka saatiinkin vähän noottia joistain valoista. Onpahan taas yksi asia hoidettuna ja yksi huoli vähemmän. Huomenna pitää soittaa verotoimistoon ja kysyä käännöstöiden verotuksesta. Ja päiväkodin johtajalle. Olin saanut puhelun sillä aikaa, kun olimme ulkona, ja kun en tietystikään kanna puhelinta mukanani, niin oli lähettänyt viestiä perään ja pyytänyt soittamaan. Jännittävää, huomenna selvinnee, mikä on syksyn päiväkotipaikkojen kohtalo.  

Tänään oli yhden kerhon keväänpäätös, ja tyttölapsi sai lahjaksi pikkuisen pehmonallen häntä erityisesti hoivanneelta vapaaehtoiselta ”hoitomummolta”. Välillä vähän pelottaa, että poikalapsi jää varjoon, kun tyttölapsi on iloisuudessaan ja sosiaalisuudessaan sorttia, johon on kaveria lainatakseni ”helpompi kiintyä”. Poikalapsi on tullut minuun, ja se huolettaa. Tänään kerhon jälkeen hän leikki puistossa pääsääntöisesti yksikseen, kun muut pojat – ja tyttölapsi – puuhasivat yhdessä. Kun kysyin poikalapselta kotiin päästyä, halusiko hän leikkiä yksin vai olisiko mieluummin leikkinyt toisten kanssa, niin hän sanoi, että toisten kanssa. Miten opettaa ja rohkaista toista menemään mukaan, kun en koskaan itsekään oppinut, miten se tehdään? Harmaita hiuksia aiheuttavat kyllä lapsukaiset.

Kuunneltavana tänä iltana Lindemann: Praise Abort – jo neljättä kertaa putkeen. Kesällä on pakko ostaa itselleen yksi CD. Herra L. ei kuulosta aivan yhtä hyvältä englanniksi kuin saksaksi, mutta hänellä on aina maailmankaikkeuden mahtavin ääni. Se värähtelee koko kehossa.

Listoja ja suunnitelmia

Huomenna täytyy tehdä lista hoidettavista asioista ennen kuin joku aikaraja paukahtaa ohi. Lasten hoitopaikat täytyy ainakin hakea ja autolle varata aika vuosihuoltoon. Voisin myös lähteä viimevuotisten 40-vuotissynttäreiden kunniaksi jonnekin viikonloppumatkalle. Tallinna on yksi mahdollisuus, mutta ehkä vielä mieluummin haluaisin jonnekin, missä en ole ollut aikaisemmin. Esimerkiksi kiertelemään taas Saksan keskiaikaisia kaupunkeja.

Kävin googlettamassa Saksan karttaa ja sitten Augsburgin innoittamana Eisbrecheriä, yhtä niistä komeista saksalaisista yhtyeistä, joita kävin kuuntelemassa vuonna 2008. He esiintyvät Münchenissä toukokuussa, mutta yllättäen myös Helsingissä, Tavastialla, kiirastorstaina. Auts, miksi juuri kiirastorstaina? Ja miksi ajatus Tavastialle menemisestä yksin on paljon pelottavampi kuin yksin meno saksalaiseen klubiin? Koska suomalaisten juomiskulttuuri on lievästi erilainen kuin saksalaisten? Eisbrecher Suomessa… Vitsi vieköön. Muistan, kuinka kirjoitin tänne kuusi ja puoli vuotta sitten, että minua pitää potkaista takapuoleen, jos väitän, ettei musiikin vuoksi kannata matkustaa ulkomaille. Lupasin raahata itseni Tavastialle kuuntelemaan Kotiteollisuutta ja Viikatetta ja mitä lie bändejä. Enpä ole tehnyt sitä kertaakaan.

Johtuvatkohan nämä tämänpäiväiset musiikilliset pohdinnat siitä, että naamakirjassa kaverin linkki ilmoitti, että toukokuussa ilmestyy levy uudelta yhtyeeltä nimeltä Lindemann. Siinä laulaa yksi saksalainen laulaja nimeltä Till, joka on yleensä esiintynyt sellaisessa bändissä kuin Rammstein. Musiikin kuuntelu on jotenkin jäänyt lasten synnyttyä, mutta pitäisiköhän sitä kaivaa nappikuulokkeet esiin ja muistella vähän menneitä. Voikohan yhtä aikaa kuunnella musiikkia ja lukea opusta Raamatun tulkinnasta? Kokeillaan. 

Hehhehhee. Oi onnea, kuinka tätä olikaan kaivattu. En tiedä, onnistuuko tuo lukeminen, mutta oi Rammstein, sinä ihanuuksien ihanuus. "Tiefer Brunnen muss man graben, wenn man klares Wasser will..."  

Puutarha - sinä sielun kasvimaa

Tänä yönä pitäisi olla mahdollisuus nähdä revontulia. Kävin vähän kurkkimassa äsken samalla, kun heitin harson narsissien päälle. Kyllähän ne kestävät vähän pakkasta, mutta selviävät ehkä kuitenkin paremmin vielä harson alla. Revontulia ei ainakaan vielä näkynyt, hyvin kirkas tähtitaivas sen sijaan kyllä. 

Kello tikittää ja ulkona tuulee. Lapset nukkuvat. Tänään on kerhoiltu ja leikitty ulkona. Poikalapsi löysi seuraa pihalta ja kävi pikaisesti naapurissakin leikkimässä. Yksi taloyhtiön hyvistä puolista. Itse olen haaveillut kompostista takapihalla. Saisi ruoanjätteet ja osan pihalla syntyvästä orgaanisesta jätteestä hyötykäyttöön, ja samalla puutarhaan multaa muualta kuin kaupasta raahattuna.  

"Jos haluat olla onnellinen ikuisesti, perusta puutarha," sanoo kuulemma kiinalainen sananlasku. Amen to that. 

Elämän haasteet

Ihanan keväinen päivä. Parhaimmillaan näytti auringossa oleva mittari kymmentä astetta plussaa. Meidän pihamme on valitettavan varjossa muutaman todella ison kuusen vuoksi, mutta kerhomatkalla huomasi, kuinka vesi suorastaan virtasi mäkistä tietä pitkin.

Tyttölapsi on kerhoreissun jäljiltä vielä unessa. Jee! Sain hoidettua yhden rästiinjääneen homman ja molempien kunniaksi keitin itselleni kanelikahvit. Kahvin piti olla boikotissa, mutta vatsa on taas parempi ja mieli on tehnyt kovasti, niin menkööt tänään.

Luin eilen illalla vessaan jäänyttä, joskus tilaamaani astrologista karttaa. Elämäntilanteiden vaihdellessa siitä saa aina uusia asioita irti. Siellä muun muassa väitetään, etten tässä elämässäni pysty tekemään suunnitelmia pidemmän ajan varalle ja sen vuoksi on vain pidettävä huoli siitä, että joka päivä nauttii siitä, mitä tekee. Siellä käsketään luottamaan intuitioon ja omaan sisäiseen ääneen muiden kuuntelemisen sijaan. Lopettamaan muiden tunnereaktioiden seuraaminen ja rohkaistumaan seuraamaan omia tunteita silloinkin, kun menettämisen pelko uhkaa tulla väliin. Rakastamaan työtään ja elämään oman arvomaailman mukaan. Seuraamaan voimavarojen riittävyyttä ja kunnioittamaan vastoinkäymisiä merkkeinä voimavarojen ylittymisestä. Lopettamaan varmisteleminen ja aloittamaan uusi elämä.

Tulkinta väittää, että kuvioihin kätkeytyy haaste, joka minun tulee selvittää ennen kuin voin saavuttaa tavoitteeni ja tulla tyytyväiseksi. Olen tilannut tulkinnan jo monta vuotta sitten ja lukenut sen useasti – alleviivauksia ja kommentteja löytyy joka paikasta – mutta jäänyt aina jumiin tähän kohtaan. Mikä se haaste oikein on? Tällä kertaa mieleeni juolahti – intuitio? – että ehkä se haaste todella on nähdä elämä toisella tapaa. Työntää järki kakkossijalle ja nostaa tunteet ja intuitio ykköseksi. Oikeasti päästää irti ajatuksesta, että raataminen ja niska limassa työn tekeminen tuo elämässä kunnian ja arvostuksen. Sen sijaan antaa itselle lupa tehdä sitä, mistä nauttii. Luterilaiseen työmoraaliin ainakin osittain indoktrinoituneena se kuulostaa häpeämättömältä ajatukselta, mutta eihän se toisaalta muutoin haaste olisikaan. Sitä se nimittäin on. Kymmenvuotisen väitöskirjaprojektini aikana työnteko oli tervanjuontia, mutta en voinut antaa itseni myöskään nauttia akateemisesta vapaudesta, koska minun olisi pitänyt tehdä töitä.

Ehkä se haaste on se. Sen sijaan, että olisin kiltti, järkevä, realistinen, tunnollinen kympin tyttö, joka aina ajattelee tulevaisuutta ja miettii, mitä henkilö x tai y ajattelee tekemisistäni ja sanomisistani, voisinkin olla jotain muuta. Voisin olla tunteisiin, intuitioon, esoteriaan ja henkiseen uskova; unohtaa uran ja ammatin ja toimeentulon varmistelemisen; ryhtyä oikeasti elämään päivässä ja nauttimaan tekemisistäni tulevaisuudesta huolehtimisen sijaan; muistaa, että minulla on vain yksi elämä ja jos haluan asua maalla viljelemässä perunaa ja kirjoittelemassa höpöjä ja tekemässä pätkätöitä, niin minä voin ja lapsilla on aikuistuttuaan aikaa ja vuosia ryhtyä vaikka ultraurbaaneiksi kulutusfashionistoiksi, jos se on heidän juttunsa. Jos minä odotan heidän täysi-ikäistymistään, niin olen kuusikymppinen katkeroitunut mummo, jonka käsissä moottorisaha ei enää niin hyvin pysy. Sitä paitsi tulkinta sanoo, että jos teen asioita toisten kannalta parhaalla – kuvittelemallani parhaalla – tavalla, tulen vain ahdistumaan, hermostumaan ja tiukan paikan tullen nämä läheiset tulevat vain syyttämään minua kaikesta, mitä olen heidän ”hyväkseen” tehnyt. Marttyyriäidit tekevät niin ja opettavat samalla rivien välistä lapsilleen, että näiden tulisi olla ikuisesti kiitollisia heidän tekemistään uhrauksista. Samalla he opettavat ainakin tyttärilleen, että näiden tulisi uhrautua lastensa puolesta eikä ajatella omaa elämäänsä.

Haasteita on elämä täynnä, mutta niin sen varmaan pitääkin mennä.

Spontaanius

Risteily on nyt varattu, ja ilmaisen matkan kunniaksi panostettu buffettiin ja meriaamiaiseen. Toivottavasti merenkäynti ei ole kova, niin voi nauttia pöytien antimista. Matkailun houkuttelemana klikkailin Kanarian äkkilähtöjäkin, mutten vielä tehnyt varauksia. Päätösten kypsyttely vaatii aikansa, mutta orientaatio on nyt ainakin siihen suuntaan, että maaliskuussa voisi käydä vielä etelän mailla.

Minä en ole nopea tekemään päätöksiä. Esimerkiksi ajatus muuttamisesta on vaatinut minulta sellaisen parin vuoden harkinta-ajan. Työ- ja opiskelukuvioissa jahkailu kestää vielä pidempään. Sekin on ilmeisesti yksi asia, mikä toimii onnellisuutta tai tyytyväisyyttä vastaan. Onnelliset ihmiset tekevät päätöksiä ja elävät sitten niiden mukaisesti. He eivät vello vuosikausia päättämättömyyden ja keskeneräisyyden tilassa. 

Nopea päätöksenteko ei kuitenkaan tunnu asialta, joka olisi helppo oppia. Nopeasti ja harkitsemattomasti kun päättää, joutuu usein katumaan. Asioista on usein helppo innostua – varsinkin toisten kanssa keskustellessa – mutta jälkeenpäin havaitsee, ettei tämä ollutkaan minun juttuni. Toisen innostus tai pyyntö on vain imaissut mukaansa. Monesti jopa sellaisella voimalla, että se vaimentaa intuition, joka yrittää soittaa hälytyskelloja. Toisinaan taas intuitio työntää päänsä pensaaseen eikä viitsi sanoa lainkaan vastaan, vaikka aihetta olisi. 

Uskon kyllä silti siihen, että välillä täytyy vain tehdä päätöksiä, jotta pääsee ulos keskeneräisyyden tilasta. On heittäydyttävä sen uskon varaan, ettei ole olemassa ”oikeaa” ratkaisua. On vain valintoja, ja ne vievät erilaisiin, vaihtoehtoisiin elämiin. Silti sitä haluaisi valita jonkun niistä poluista, joka vievät tyydyttävään elämään.  

Arjen onnea

Erinomainen peruspäivä. Onnellisuustutkijat ovat oikeassa. Onnellisuuden pohtiminen ei selkeästi ole hyväksi. Ja pohtimista estää vain uppoutuminen tekemiseen, joten puuhailu on avain.

Tänään olen pessyt pyykkiä, käynyt läpi vaatekaappeja, tehnyt lumitöitä ja laittanut ruokaa, jonka valmistaminen kesti enemmän kuin viisitoista minuuttia. Kuka ihme on keksinyt, että valkosipuli haisee pahalta. Sehän tuoksuu ihanalta, samoin morttelissa jauhettu korianteri. Jonain päivänä opin myös, että riisin ohjemitat on laadittu jättiläisiä silmällä pitäen ja että pelkällä suolalla maustettu riisi maistuu hyvin puisevalta.

Mutta mitäpä sitä turhia muuta. Tänään ei pohdita, vaan tehdään. Onnistuisikohan vielä muutama jumppaliike, ennen kuin Downton Abbey alkaa.  

Elämän opetuksia

Luin eilen blogiani ja pääsin aina vuoteen 2007 asti. Jossain tässä kohta kymmenenvuotisessa tarinassa on opetuksia, joista pitäisi ottaa vaari. Että se siitä tekemisestä pohdiskelun sijaan sitten…

Kirjoitin eilen naamakirjaan, että johtopäätös blogin lukemisesta on se, että kolme suurinta rakkauttani ovat puutarhanhoito, lukeminen ja kirjoittaminen. Se pitää paikkansa, mutta jää kaikkein pintapuolisimmaksi päätelmäksi. Ehkä se heijastaa aivojeni tämänhetkistä tilaa. Helsingin Sanomien tämänpäiväisen artikkelin mukaan taloudellinen epävarmuus heikentää tilapäisesti älykkyyttä. Kun energiaa kuluu taloudellisesta toimeentulosta huolehtimiseen, ei sitä riitä samassa mitassa muuhun. 

Huomasin vastaavan ilmiön eilen lukiessani blogiani. Viime vuosien merkintäni ovat olleet vähemmän reflektoituja verrattuna joihinkin aikaisempiin kausiin. Taloudellinen epävarmuus ehdottomasti kuluttaa suuren määrän energiaa, mutta aivoja kuormittavat myös muut asiat. Niinä kausina kuin energiaa ei ole kulunut muuhun, olen ollut kaikkein luovin ja tuottoisin. Kuukaudet Frankfurtissa syksyllä 2007 ja kesä 2009 nousevat selkeästi esiin.

Stressittömyys ja kiireettömyys vähentävät aivojen kuormitusta. Tunne siitä, ettei tarvitse suorittaa eikä ole paineita käyttäytyä tai toimia tietyllä tavalla. Omalla kohdallani se liittyy hiljaisuuteen ja rauhaan. Asiat saa tehdä omassa aikataulussa, ja sosiaalisten kontaktien tasoa voi itse määritellä.   

 Frankfurtin kaudelle ja kesille on yhteistä myös se, että ne pitävät sisällään huomattavan paljon mielekästä tekemistä. Paljon kirjoittamista ja lukemista, kesällä puutarhanhoitoa ja pihan ylläpitoa, tulien sytyttämistä ja ulkoilua; Frankfurtissa matkustelua, kulttuuria, kahviloita, museoita, konsertteja ja ylipäätään uusia kokemuksia. Arkisempina aikoina mielekkyyden kokemusta on löytynyt myös työstä, silloin kun se on ollut konkreettista: kaikki tentteihin liittyvä, opiskelijoiden avustaminen, pääsykoevalituksiin vastaaminen, pienryhmäopetus ja työskentely kirjastossa ovat antaneet kokemuksia siitä, että teen jotain järkevää ja myös toisille ihmisille hyödyllistä.

Toki blogista näkyy myös se, että onnellisuuden kokemukseni ovat sidoksissa ulkoisiin tekijöihin, joista tärkein on kesä. Auringonvalo ja lämpö. Heti kun aurinko alkaa paistaa, nousee kasvoilleni automaattinen hymy ja hormonitasot alkavat parantua. Mutta jos odottaa aurinkoa ja lämpöä onnen takaamiseksi, täytyy joko muuttaa ulkomaille tai tyytyä siihen, että Suomessa suurin osa elämästä kuluu sitkutellen. Silloin kun aurinko ei tee taikojaan, täytyy siis tyytyväisyys löytää muusta: stressittömyydestä, elämän hallinnasta ja tekemisen mielekkyydestä. Positiivisesta ajattelusta.

Ehkä nyt täytyy yrittää sitä. Positiivista ajattelua. Tekemistä ylipäätään, jos ei niin mielekästäkään. Kun olohuoneen lattia on täynnä legoja ja lapset kiljuvat nuhaisuuttaan ja tylsistymistään, eivät olosuhteet ole otollisimmat hiljaisuudelle, stressittömyydelle ja mielekkäälle tekemiselle.