Kevät ja terapisaatio etenevät

Tänään olen nauttinut kevään etenemisestä, kaivanut oksasakset esiin ja miettinyt, onko maailmassa mitään ihanampaa kuin puutarhatyöt. Tänään olen oppinut, että on olemassa sellaisia asioita kuin turboahdin ja syöttöilman jäähdytin. Olen syönyt paljon herkkuja ja vaihtanut kuulumisia. Aloittanut pakkauksen viikonloppumatkaa varten ja lähettänyt taittoon toimitettuja artikkeleita.

Olen myös lukenut Yliopisto-lehdestä lyhyen jutun terapisaatiosta. Medikalisaatiota olen miettinyt aiemminkin, sitä että nykyaika vääntää kaikki mahdolliset ylivilkkaudet, ujoudet, erilaiset luonteenpiirteet ja ”ongelmalliset” käyttäytymismallit sairauksiksi. Minua on välillä ärsyttänyt se, että jostain kuvitellusta ”normista” poikkeamiset luokitellaan heti persoonallisuushäiriöiksi tai sairauksiksi.

Terapisaatiosta sen sijaan en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. Sillä tarkoitetaan terapeuttisen puheen ja terapian käytäntöjen leviämistä kaikkialle. Ihmiset tottuvat analysoimaan itseään ja kaipaavat terapeutin tukea ongelmiinsa. On tietysti ihmisiä, jotka oikeasti tarvitsevat terapiaa, mutta ongelmaksi jutun mukaan terapian maailmanvalloitus nousee, kun ei pystytä enää erottamaan, ketkä oikeasti tarvitsevat apua ja ketkä eivät. Kun maailmasta tulee terapisoitunut, haavoittuvuudesta tulee normi, oletettu tila.

En ollut ajatellut kaikkea hyvinvointipuhetta tästä näkökulmasta aikaisemmin. Jos medikalisaatio tekee sairauksia sellaisesta, mikä on luonnollista ihmisten käyttäytymistä, terapisaatio tekee silloin vastaavasti haavoittuvuutta ja ongelmia sellaisesta, mikä yhtä lailla kuuluu ihmisen normaaliin tunnemaailmaan. Jos medikalisaatio ja terapisaatio riisutaan pois, lukemattomista ihmisistä tuleekin yhtäkkiä normaaleja, ”viattomia” – without fault.

Tämä varmaan palautuu siihen, että onnelliset ihmiset eivät analysoi itseään. He ovat välttäneet terapisaation ansan eivätkä ole alun perinkään kuvitelleet olevansa viallisia ja avun tarpeessa. Hyvää tarkoittava terapia voi muodostua valtaa käyttäväksi terapisaatioksi ja tehdä uhreja normaalin tunne-elämän puitteissa tempoilevista ihmisistä. Valtapuhe on aina armotonta, mutta rakenteen hahmottaminen vapauttaa sen kahleista. Mielenkiintoinen ja huojentava havainto.

Helmikuu on täällä

Kävimme eilen uudestaan poikalapsen kaverin luona leikkimässä. Poikalapsi taisi kyllä olla väsynyt, sillä leikit eivät oikein lähteneet liikkeelle. Leikkikaverin isä muisteli torstaikerhon historiaa, ja havaitsin, että joskus ilmeisesti käyn itse läpi menneitä liiankin negatiiviseen sävyyn. Tai ainakin eläytyen liiaksi vuosikymmenten takaisiin tunteisiin. Hänelle oli ilmeisesti jäänyt käsitys, että asiat, jotka olivat ongelmia aiemmin, olisivat sellaisia yhä. Enhän olisi puhunut kyseisistä asioista julkisesti, jos ne yhä olisivat minulle häpeän aiheita. Asioita voi käsitellä toisten kanssa vain, jos niihin on saanut riittävästi etäisyyttä.

Väärinkäsitykset sikseen on silti aivan luojan lykky, että torstaikerho on olemassa. Ja perjantaikerho. Kymmenisen vuotta sitten autoin työkaveria muutossa – ajoin muistaakseni Tampereelle asti hakemaan tavaroita hänen kanssaan – ja kiitokseksi hän tarjosi kahvit vuokra-asunnossaan. Olin siitä silloin tajuttoman ylpeä ja iloinen, koska se oli ensimmäinen kerta kymmeneen vuoteen, kun joku kaveri oli kutsunut vain minut omaan kotiinsa. Poikalapsen syntymän jälkeen kutsuja on tullut sen verran epäsäännöllisen säännöllisesti, ettei se enää tunnu yhtä ihmeelliseltä.

Toisinkin olisi voinut käydä. Jos siskoni ei olisi saanut vauvaa vähän ennen poikalasta ja vinkannut hyvästä esikoisvauvakerhosta Tikkurilassa, en koskaan olisi löytänyt niihin itse. Olisin joko jäänyt kotiin masentumaan tai ehkä kokeillut perinteisempiä perhekerhoja, jotka eivät sovi minulle. Vieläkään en osaa ruveta juttelemaan vieraiden äitien kanssa random-asioista. Nyhjötän lasten kanssa ja mietin, minkä takia minun pitää olla sellainen, etten osaa ottaa kontaktia toisiin. Torstai- ja perjantai-kerhossa istutaan pöydän ääressä ja kaikki ovat hyväksytty osa porukkaa automaattisesti. Se on aika käsittämättömän mahtava tunne.   

Niin, ja villasukatkin valmistuivat eilen. Toisesta tuli vähän liian iso, ja kärkikavennukset ovat erilaiset, kun katsoin ensimmäistä tehdessä ohjetta huonosti ja unohdin, mitä tarkoittaa ylivetokavennus. Mukavalta silti tuntuvat, ja valmistuivat sopivasti, kun vanhoihin lempisukkiini tuli reikä. Käsillä tekeminen on myös ihanaa. Taidan jatkaa seuraajaksi pikkutilkkujen tekoa, jos niistä tulisi vaikka nukenpeitto.

Lapsuusmuistoja

Tyttölapsi piti taas keskellä yötä hakea nukkumaan viereen, kun omassa sängyssä tuli niin suuri harmi. Nyt jo kolmatta yötä peräkkäin joku pyörii vieressä aamuyöstä. Poikalapsi näki toissa yönä painajaisia, mutta muutoin syy on tyttölapsen. Eihän siinä muuten mitään, mutta varsinkin aamuyöstä on tosi vaikeaa nukahtaa, kun joku pitää ääntä vieressä.

Hyvä puoli siitä oli sen sijaan se, että heräsin kesken unta enkä yleensä muista uniani, ellen herää niihin. Tässä olin aikuisena Karhunpesällä, silloiseen Arctia-ketjuun kuuluneen Polar-hotellin hirsimajalla, joka sijaitsi noin 30 kilometriä Rovaniemeltä pohjoiseen. Tai johonkin muuhun suuntaan. 

Joka tapauksessa vietimme siellä paljon aikaa ollessani pieni. Isäni oli silloin Polar-hotellin johtaja, ja nykyisin varmaan korruptioksi katsottavat luontoisedut kuuluivat tuolloin asiaan. Laskettiin pulkalla lammelle, istuttiin kodassa tulen äärellä, viiletettiin moottorikelkan perässä pitkin lapin tuntureita, pysähdyttiin erämajoilla ja välillä samoiltiin soilla poimimassa hilloja. Sisällä loimusi tuli isossa takassa, pöydässä herkuteltiin ravintolan keittiön valmistamalla poronkäristyksellä ja coq au vin’illä ja ihanilla pariisinperunoilla, varastosta sai käydä hakemassa mielin määrin coca colaa ja yleensä mukana oli oma karkkipussi. Pienempänä nukuttiin kaikki samassa neljän hengen huoneessa ja kiipeiltiin ison kaapin päälle ja pompittiin sieltä alas, piiloteltiin pieniä esineitä karhuntaljan isoon suuhun. Välillä etsittiin sieltä pääsiäismunia tai odotettiin saunan jälkeen, josko pikkujoulupukki olisi jo käynyt ja juostiin etuovelta takaovelle. Vähän isompana saatiin siskon kanssa nukkua kahdestaan pikkuhuoneessa – tai ehkä pikkusviitissä, jossa taisi olla jopa oma takka. Jostain syystä omassa mielessä sinne yhdistyvät lähinnä karkkipussi ja Alexandre Dumasin Muskettisoturit. Koko sarja, ei vain se yksi tunnetuin kirja.

Ei enää unessa, mutta puolihorroksessa muistelin muutenkin Rovaniemen aikoja – jossa siis asuin kolmevuotiaasta aina lähes kaksitoistavuotiaaksi. Ensimmäiset kahdeksan vuotta asuttiin lähellä keskustaa kerrostalossa, jonka vieressä oli iso leikkipuisto ja toisella puolella kenttä, johon vuosittain tuli markkinat ja jossa oli hyvä opetella pyörällä ajoa. Rovaniemen aikojen vuoksi haaveilin pitkään myöhemminkin kerrostaloasumisesta. Ja erittäin pitkään kaipasin ihanaa Keskustan Ala-astetta. Vaikka ensimmäisenä vuotena kukaan ei leikkinytkään kanssani nenässäni olevan syylän vuoksi – kuten tytöt myöhemmin tunnustivat – niin myöhemmin sain kuitenkin pari kaveria. Rovaniemellä asuimme niin, että yhdessä kavereiden tai siskojen kanssa kävimme itseksemme uimassa ja kirjastossa, kaupungilla divarissa ja askartelukaupassa. Partioon hilpaistiin välillä omin voimin, ylitettiin junarata ja selvittiin hienosti perille. Muistan yläasteen, johon pääsyä odotin jo innolla.

Viimeisenä Rovaniemen vuotena muutettiin omakotitaloon kauemmas keskustasta, jossa piti mennä tosi tylsään kouluun ja josta ei itse päässyt enää oikein minnekään. Sieltä onneksi muutettiin jo vajaan vuoden kuluttua Imatralle, jossa ala-aste oli vielä todella mukava, mutta ei sieltäkään samalla tavalla itse käyty kaupungilla tai harrastuksissa. No, en siellä kyllä mitään harrastanutkaan.

Mitä tästä siis opimme? Lapsen kannalta on erittäin tärkeää, että on mahdollista olla omatoiminen eikä aina aikuisen ja auton varassa. Muutto ihan maaseudulle ei olisi reilua jälkikasvun kannalta. Välillä katoaminen erämaakämppään metsän keskelle ja reipas ulkoilu sen sijaan on erinomaisen suositeltavaa.