Perillä

Olemme saapuneet. Matkalla käytiin pikaisesti kirjastossa, mutta ei Mustilan Arboretumissa, vaikka olin sitäkin suunnitellut. Takapenkki nukkui makoisasti ja oli niin harmaata, että päätin jättää vierailun aurinkoisempaan päivään. Pysähdyttiin sen sijaan Kouvolassa Mäkkäriin ja Lidliin, ja saavuttiin joskus kolmen jälkeen auringonpaisteessa perille.

Sisällä oli lämpöä 17 ja risat, joten pattereilla saatiin helposti oleskelulämpötilaan. Poikalapsi olisi halunnut heti hyökätä tablettiin kiinni, mutta määräsin ohjelmaan ensin vähän ulkoilua. Tuli todistettua, että ruohonleikkuu onnistuu erittäin hyvin, joten sitä jatkamme huomenna. Poikalapsi painui sisälle heti, kun sai luvan, mutta tyttölapsi olisi jatkanut ulkoilua vaikka kuinka pitkään. Vähän vettä ripsi jossain vaiheessa, mutta emme antaneet sen häiritä itseämme vaan puuhailimme menemään. Välillä tyttölapsi komensi keinuun istumaan ja ihmettelimme siinä itikoiden syöttinä maailmaa. Ja pihaa. Voi olla, että huomenna täytyy käydä Valkealassa vähän kukkaostoksilla. Myöhemmin kesällä voisi olla maalin oston aika.

Tietysti mietin myös täällä asumista. Nauroin nimittäin ääneen keinussa. Olin ulkona vielä kello seitsemältä, koska täällä on täydellinen rauha ja tekemistä riittää. Hassuttelin lasten kanssa iltapalapöydässä. Tämä on niin unelmien paikka – ei täydellinen, täydellisyydestä puuttuvat muun muassa lähempänä asuvat sukulaiset ja kaverit, se idyllinen kirkko ja kirjasto ja jokin harrastepaikka, peltonäkymä ja sijainti lämpimämmällä alueella – mutta kaikista puutteistaan huolimatta tämä on silti unelmien paikka. Pitäisikö minun nyt kuitenkin kokeilla? Laittaa asunto vuokralle vuodeksi ja testata, kuuluuko minun asua täällä? Mistä sen tietää vai onko joskus pakko vain hypätä tuntemattomaan?

Siivouspuuhaa

Puuhailufiilis on jatkunut, ja tänään vuorossa oli lastenhuone. Välillä on tuntunut, että huoneeseen astuessaan täytyy kahlata sotkun läpi ja luikerrella tavararöykkiöiden keskellä. Päätin siksi kokeilla, olisiko pienestä uudelleenjärjestelystä apua. Poikalapsi on yleensä hyvin muutosvastarintainen, mutta tällä kertaa oli heti innolla juonessa mukana. Siirrettiin hyllyä – todettiin, ettei se mahdu suunniteltuun paikkaan – poistettiin seinältä vinossa retkottanut hylly – siirrettiin uudelleen ja vielä kaveriksi viereen toinenkin. Tyttölapsen sänky saatiin pois ikkunan edestä ja lattiapinta-alaa enemmän leikkejä varten.

Tyttölapsi ponnisti pari iltaa sitten raivokkaana pois pinnasängystä, joten päätin kokeilla laidan poisottoa. Toistaiseksi vaikuttaa menestykseltä. Päiväunilta herättyään kiipesi sänkyyn heti eikä tullut pois ennen kerhoon lähtöä. Poikalapsi tarjosi oma-aloitteisesti matalaa irtolaitaa omasta sängystään, ja nukkumaan mennessä tyttölapsi kipusi taas vauhdilla omaan sänkyyn.  Eilen ei mennyt kirveelläkään, vaan nukahti jälleen sohvalle. Ilmeisesti ”ison tytön sänky” on nyt se taikasana – joka toivottavasti toimii vielä uutuudenviehätyksen haihduttuakin. Saa nähdä, kömpiikö sieltä pois yöllä tai ilmestyykö viereen kukonlaulun aikaan.

Eilisestä puuhailusta pieni osa sen sijaan meni harakoille. Ilta ei selvästi ole enää oikea aika puuöljyn levittämiselle. Ajattelin tehdä terassin lattian loppuun illalla lasten mentyä nukkumaan niin, että se ennättäisi kuivua ilman ylimääräisiä kengänjälkiä. Ajatus hyvä, mutta öljy on ehkä ilmankosteuden vuoksi imeytynyt huonosti ja laikukkaan epätasaisesti. Toivottavasti toinen kerros saa sen näyttämään siltä kuin pitääkin.  

Tuomi kukkii

Tänään olen siivonnut, maalannut, öljynnyt ja siirtänyt ulkona pari kasvia paikasta toiseen. Koko päivä on mennyt puuhaillen, mikä on itsessään mukavaa. Turhauttavaa siivoamisessa puolestaan on se, että siisteyttä kestää vain hetken eikä sitä edes oikein huomaa. Sotkun huomaa kyllä, siisteyttä ei.

Siisteyteen liittyy myös päivän nuukailuvinkki. Imurin pölypussit eivät todellakaan ole kertakäyttötavaraa. Kun pussin tyhjentää sen täytyttyä käsin pölystä (ainakin osittain), niin sitä voi käyttää monta, monta kertaa uudelleen. Pölypussit muistaakseni maksavatkin jonkun verran, joten pienellä vaivalla kertyy hyvä säästö. Samalla voi myös kartuttaa legovarastoja, kun pölyn seasta löytyvät ne hartaasti etsityt pikkuosat, joiden määrä jotenkin mystisesti väheni kahdeksasta lähelle nollaa.

Olen myös lukenut naamakirjatutun ajatuksia akateemisen työuran olemattomuudesta ja tulevaisuuden näköalattomuudesta. Vaikka tunnistin ajatuksista paljon yhtäläisyyksiä, huomasin ilokseni, että olen ehkä askelen pidemmällä prosessissa. En enää syytä muita siitä, ettei uraa löytynyt, vaan näen itsessäni niitä tekijöitä, jotka johtivat omaan avoimeen tulevaisuuteeni. Erityisesti kuitenkin jäi mietityttämään ketjusta löytynyt kannustava kommentti, jossa puhuttiin introspektion tärkeydestä ja menetyksien hyväksymisestä. Ja siitä kuinka kommentoija itsenäisyyden rakastajana oli tehnyt ikäviäkin töitä riippumattomuutensa säilyttääkseen ja rakentanut vähitellen omannäköisensä työkuvion.

Jossain toisessa (lehti)jutussa kehotettiin vaihtamaan työtä (alaa?) aina viiden vuoden välein. Ajattelin, että se on pähkähullu kehotus, kun pelkkään työn oppimiseen menee aina vuosi pari. Mutta siinä saattaa piillä viisauden siemen. Miksi pitäisi olla yksi pitkä ja turvattu työura eläkeikään saakka? Jos leivän saa pöytään, niin silloin voi itsenäisenä ja riippumattomana tehdä sen, mikä on tarpeen. Vaikka se välillä olisi jotain vähän ikävämpääkin, koska yrityksen ja kokeilun kautta voi sitten vähitellen löytyä se omannäköinen juttu.

Ulkoilua ja mielenrauhan etsintää

Lapsiperhe-elämä takaa kyllä hyvin, ettei ihminen pääse ylpistymään liikaa. Joka päivä kun menettää hermonsa vähintään kertaalleen, niin voi todeta, että tulipa epäonnistuttua taas tänäänkin. Poikalapsen ensimmäisen viiden elinkuukauden aikana ärryin muistini mukaan vain kaksi kertaa, mutta sen jälkeen siitä on tullut käytännössä päivittäinen tapa. Viime vuoden Mindfulness-kurssin aikana saattoi jäädä väliin parikin päivää putkeen. Pitäisiköhän yrittää löytää päivästä taas aikaa niihin harjoituksiin? Kyllä varmaan pitäisi, koska mielenrauha, tyytyväisyys ja hyväksyminen ovat jälleen päässeet hippasen karkaamaan.

Kävin aamulla heittämässä yöpuvussa suodatinpussin kompostiin, ja päätin, että tänään ulkoillaan. Asuinalueellamme ulkoilu on omaan pirtaani vähän liikaa yhteisöllinen kokemus erityisesti näin viikonloppuisin. Naapuri on ihan seinän vieressä, ja joka toinen minuutti täytyy käydä kurkkimassa, miten tyttölapsi pärjää leikkipuistossa muiden lasten kanssa. Omalla pihallahan neiti ei pysy. Sain siitä huolimatta kaivettua puuöljyn esiin ja aloitettua terassin ”maalaamisen”. Mukavaa puuhaa erityisesti tyttölapsen päiväunien aikana, ja terassi näyttää entiseen verrattuna paljon siistimmältä. Tosin ideaalitapauksessa haluaisin aitaa selvästi matalammaksi tai ainakin yhden kolmasosan siitä nurin, koska terassilla istuskellessa ei käytännössä näe pihaa ollenkaan. Ulkona ollessani haluan nähdä vehreyttä, en puuaitaa.

Tyttölapsi ei ollutkaan vielä unessa. Inisi itsensä ylös sängystä, ja nyt melkein nukkuu seisaallaan olohuoneessa. Voihan sen niinkin tehdä.

Nojatuoli oma tuoli

Taas kolmestaan. Poikalapsi on selaillut puolen päivää legon esitettä ja pohtinut, minkä lelun haluaa seuraavalla kerralla tuliaisiksi. Poissaoloni ei siis ole ollut kovin traumaattista, joskin näkyi siinä, että hän suostui lähtemään kerhoon vasta pienen houkuttelun jälkeen. Yhtenä argumenttina käytin sitä, että on enää vain pari kertaa jäljellä ennen kuin alkaa loma. ”Se kesäloma on tosi pitkä,” muisteli poikalapsi viime vuotta, ja niinhän ne kesät lapsena olivat. Onneksi on mökit ja sukulointi, koska kaupungissa ilman kerhoja tulisi aika hyvin, hyvin pitkäksi.  

Tyttölapsi nukahti päiväunille, ja käytin oman ajan maalaten varaston viimeisen seinän ja terassin portaat. Hyvin tyydytystä tuottavaa puuhaa. Vielä on jäljellä aita. Terassia varten on puuöljyä, joka odottaa myös nättiä päivää ja tyttölapsen päiväunia. Monia ulkotöitä pystyy jo tekemään lasten ollessa mukana puuhassa – tai ainakin hereillä ja yhtä aikaa ulkona – mutta ei kaikkia. Ikkunoiden pesunkin tekisin mielelläni rauhassa, mutta voi olla, että se jää tältä(kin) vuodelta.

Lastenhuoneessa nukahdettiin tänä iltana todella helposti. Vaikka tässä pikkulapsiaikaa vielä elellään jonkin aikaa, niin huomaa selvästi, että joissain asioissa alkaa jo helpottaa. Kaksi ensimmäistä vaativaa vuotta ovat pian kuopuksenkin osalta ohi.

Itäisillä mailla

On päiviä, jolloin reflektoidaan. Ja on päiviä, jolloin tehdään. Ja ehkä mietitään siinä samalla, kuuluuko ihminen kaupunkiin vai maalle.

Hidasta arkea

Toinen harmaa päivä peräjälkeen, eikä taaskaan selvitty ulos. Päivän ohjelmassa oli kesäverhojen lyhennys. Jälki ei kestä lähempää tiirailua, kun taloudessa ei ole ompelukonetta, mutta kauempaa katsottuna menettelevät hyvin. Valkoinen olisi saanut olla vähän pehmeämpää sävyä, mutta kun kaikista neljästä verhosta on maksettu yhteensä vain 15 euroa, niin olen tyytyväinen. Oranssi tekee itse asiassa hyvin mukavan säväyksen.

Tänään on ollut aika leppoisa päivä. Ompeleminen oli yllättävän rentouttavaa, ja poikalapsikin innostui siitä. Tuli ensin notkumaan viereen ja katselemaan, sitten halusi itsekin neulan ja ”narua”. Vähän mietin, uskallanko antaa, mutta onhan ne neulalla tehneet kerhossakin jotain askartelujuttuja. Poikalapsi neuloi sitten paperiin lankoja ristiin rastiin eikä saanut yhtään reikää sormeen. Oli hyvin tyytyväinen itseensä. Ja viime aikaista selvästi paremmalla tuulella koko päivän, mikä sai minutkin hyvälle tuulelle. 

Mukava tavallinen päivä. Mitä varmaan lisäsi se, että poistin kameralta yksitellen joitain viime kesän kuvia. Se muistutti siitä, että elämme taas vuoden ihanimpia kuukausia ja ne parhaat ovat vielä edessä.

Askel kerrallaan

Tänään oli talkoopäivä. Yhdeksältä ei oltu vielä lähelläkään uloslähtöä, mutta ennen yhtätoista selvittiin kuitenkin. Lapset jaksoivat pysyä menossa mukana pari tuntia, sitten tyttölapsi väsähti ja nukahti nätisti päiväunille, poikalapsi lähti katsomaan televisiota. Minä puuhasin ulkona yhteensä noin neljä tuntia, sekä yhteistä hyvää että omalla pihalla. Näinä vuosina, kun tässä on asuttu, ei oma piha ole varmaan koskaan ollut näin siisti. Takkiakaan ei tarvinnut, kun siellä oli niin lämmintä. Hanskat sen sijaan olisivat olleet hyvät, koska käsistä löytyy naarmua, palkeenkieltä ja kynnen alta mahdollisesti vieläkin jotain puun palaa, mutta en minä hanskoja oikein osaa käyttää. Niillä ei saa tuntumaa siihen, mitä on tekemässä. Sormikkaat olivat kädessä ruusupuskaa leikatessa, mutta niistä menivät pienet piikit läpi. Pari saattaa vieläkin olla oikeassa kädessä. 

Töitäkin on tullut tehtyä muun lomassa. Yksi artikkeli toimitettu ja se toinen saksankielinen työ aloitettu. Onneksi en saanut niitä muita tarjottuja saksankielisiä käännöksiä. Oletan, että johtui pyytämästäni korkeammasta hinnasta, vaikka syyksi sanottiinkin aikataulun kiireellisyys. Oli miten oli, niin elämä on ollut paljon leppoisampaa tämän pari viikkoa, kun ei ole tarvinnut kääntää niitä. Kiirettömämpää. Heti meinasi pinna kiristyä, kun ryhdyin vääntämään ensimmäistä, mutta onneksi se oli ohi menevää. Odotan aikaa, jolloin viikossa voi pitää yhden täysin työstä vapaan päivän. Kyllä siinä kolmannessa käskyssä ihan vissi järki on, mutta toukokuussa ei vielä sitä pysty noudattamaan.

Tyttölapsi lauleskelee sängyssä.  Se ikävämpi puoli pitkistä päiväunista, mutta toisaalta ei ole onneksi – ainakaan vielä, knock, knock, knock – vaatinut päästä pois. Tänään pitäisi vielä saada muutama työhakemus lähtemään, mutta sitten taidan siirtyä lukuosastolle. Viimeiset kaksi viikkoa on ehtinyt paitsi harrastaa puutarhaelämää myös lukea lähes joka ilta, ja sen huomaa yleisessä elämäntyytyväisyydessä.

Läsnäoloa, puuhailua ja kenkiä

Eilen illalla sain ensimmäiset työhakemukset lähtemään. Meinasi hieman tökkiä, ja mietin jo, enkö olekaan kiinnostunut opettajanpaikoista. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minua ahdisti itse työhakemuksen kirjoittaminen. Ylipäätään vaatimukset, jotka koen vaikeiksi. Tarvitsen työn, joka ei ole liian vaativa. Opettajan työ on varmasti haastavaa, mutta se on eri tavalla vaativaa kuin tutkijan tai lakimiehen työ. Kuvittelen, että haasteet liittyvät ennen kaikkea vuorovaikutukseen ja sosiaaliselle puolelle, ei niinkään älylliselle ja tiedolliselle. Kynnys ei ole sillä puolella itselläni niin korkealla: vaadin itseltäni perfektionismia älyllisellä puolella, sosiaalisella puolella en, joten kaikki onnistumiset tuntuvat sitäkin paremmalta.

Oli jännää huomata, kuinka rentouttava vaikutus sillä oli, kun huomasin, etten kaipaa vaatimuksia ja haasteita. Jos en kaipaa niitä, minun ei myöskään tarvitse saavuttaa tai suorittaa mitään. Se kuuluisa läsnäolo ja tyytyväisyys olemassa olevaan on paljon helpompaa. Ainakin taas vähän aikaa.

Mukavan raukea olo. Käytiin aamulla kerhossa, jossa kerhopappi puhui mukavia siitä, kuinka asiat osuvat kohdalle silloin, kun on oikea aika – ei silloin kuin haluaisimme niiden osuvan. Kerhon jälkeen olen viettänyt lähes koko päivän ulkona. Sain aronia-aidan leikattua, vaikka ensin urakka vaikutti toivottomalta. Mihin kyllä vaikutti suuresti myös nälkää lähenevä tila – verensokerin lasku ei vaikuttanut ennen mitenkään, mutta nykyään olen nälkäisenä kiukkuinen kuin mikä. Lounaan jälkeen vedinkin sitten uudella innolla lähes kolme tuntia aidan kimpussa. Tyttölapsi nukkui, poikalapsi-parka viihdytti itseään.  

Niin, ja sainhan myös heitettyä talvivaatteita ja -kenkiä vaatehuoneeseen ja kevät/kesävarustusta tilalle. Vai oliko se eilen? Joka tapauksessa huomasin taas, ettei minulla ole hyviä kesäkenkiä yhtä ainutta paria. Ja luulen, että vastaus ikuiseen kysymykseen ”mikä on minun tyylini” on, että jos minulla olisi rahaa, pukeutuisin kuin hillityt kartanonrouvat englantilaisissa rikossarjoissa. Pelkistetyn tyylikkäästi niin kuin joku Kristin Scott Thomas. Tosin täytyy varmaan olla kartanonrouva, ettei se tyyli vaikuta snobbailevalta.

Vaatteita

Ulkona sataa vettä. Eteisessä roikkuu märkiä ulkovaatteita kuivumassa, sillä jälkikasvu löysi oikein mukavan kerhoillan päätteeksi kavereiden kanssa ulkoa vesilätäkön. Minusta oli mukavampi höpöttää muiden kanssa, kun huutaa lapsia pois vedestä, joten he kikattivat menemään ja saivat kerrankin leikkiä kuraleikkejä ilman saappaita ja kuravaatteita. Onneksi auton sai lämpimäksi eikä ulkonakaan varsinaisesti kylmä ollut.

Tänään sain tartutuksi puuhaan, joka on ollut hyvin pitkän aikaa tehtävien asioiden listalla. Vaatekaapin siivoukseen. Pääsin vasta alkuun, mutta kolme hyllyä on nyt joka tapauksessa käyty läpi. Ylimmälle hyllylle päätyivät varastoon vaatteet, jotka eivät houkuttele juuri nyt. Katseltuani vanhoja valokuvia olen tullut siihen tulokseen, että vaatteita ei kannata laittaa kiertoon heti. Jonkin aikaa poissa käytöstä voi saada vaatteen näyttämään kuin uudelta – ja sitten on tietysti niitä vaatteita, jotka näyttävät hyviltä sen x kilon pudotuksen jälkeen. Kymmenen kilon jojoilijana ei todellakaan kannata heittää vaatteita pois vain sen takia, että ne ovat jollain aikavälillä liian suuria tai liian pieniä.

Jossain naistenlehdessä sanottiin, että vaatekaapissa tulisi olla vain sellaisia vaatteita, joita rakastaa. Sillä kriteerillä minun vaatekaappiini ei kovin monta vaatetta jäisi. Minulla on paljon huonekaluja – yleensä niitä vanhoja perittyjä – joista en haluaisi luopua, mutta vaatteisiin minulla ei ole kovin henkilökohtaista suhdetta. Vaikka suurin osa onkin kulkenut mukana aika pitkään. Olen tainnut viimeksi ostaa itselleni vaatteita viime kesän alennusmyynneistä. Varsinaisia puutteita ei nytkään tullut vastaan, mitä nyt jonkun korkeakauluksisemman paidan voisin haluta. Vanhentumisen huomaa siitä, että aikaisemmat avonaisemmat vaatteet eivät enää näytä niin hyviltä.  

Uni kutsuu

Väsyttää. Pitäisi vielä lukea loppuun ”Eevan tie alttarille” ja ehkä ryhtyä kirjoittamaan harjoitustyötäkin. Pesukoneessa hurisee päivän toinen koneellinen pyykkiä – lähes puhtaita pyyhkeitä – koska poikalapselle sattui pieni sihtausonnettomuus vessassa. Matto pitäisi pestä huomenna.  

Tänään on tehty lumitöitä ja imuroitu, laitettu mannapuuroa ja vihersmoothieta ja aurajuustopastaa. Jälkimmäisistä kumpikaan ei kelvannut jälkikasvulle, mutta minulle maistui. Olen myös tyytyväinen, kun tajusin, että saan smoothieen upotettua ylikypsän banaanin ja kerhoeväästä jäljelle jääneet puolimuussaantuneet omenalohkot. Ensimmäinen ajatus oli ryhtyä väsäämään taas banaanikakkua, mutta paljon parempi näin. Ei tuhota terveellistä elämää sen ollessa vielä alkusuoralla. 

Aamun kerho oli virkistävä. Tyttölapsi kiipesi myös ilahduttavasti lasten puolella kerhotätin syliin eikä jäänyt itkien niin kuin vielä ennen joulua. Itku tuli vasta siinä vaiheessa, kun piti lähteä pois ja ryhtyä vetämään haalaria päälle. Olemme taas siinä ikäkaudessa, kun lapselle saa painia ulkovaatteet päälle. Onneksi stressaan siitä tällä kertaa vähemmän ja painin tyynesti vaan. Johtuu tosin varmasti siitä, että nyt olen yhä hoitovapaalla, poikalapsen kanssa oli aamun pimeydessä kiire tarhaan. Kiire, kiire, se huutaa vieläkin hätääntyneesti, jos jonnekin täytyy lähteä nopeasti. 

Haukotus. Ehkä luen vain sen kirjan loppuun ja jätän harjoitustyön aloittamisen huomiseksi. Näin väsyneenä ei ajattelusta tule kuitenkaan mitään. Unohdin nimittäin äsken ”puhdas” -sanankin. ”Siisti, vai mikä se on?” Piti naputella googleen ”likainen antonyymi” ennen kuin tästä hetkellisestä muistikatkoksesta selvittiin.  

Arjen onnea

Erinomainen peruspäivä. Onnellisuustutkijat ovat oikeassa. Onnellisuuden pohtiminen ei selkeästi ole hyväksi. Ja pohtimista estää vain uppoutuminen tekemiseen, joten puuhailu on avain.

Tänään olen pessyt pyykkiä, käynyt läpi vaatekaappeja, tehnyt lumitöitä ja laittanut ruokaa, jonka valmistaminen kesti enemmän kuin viisitoista minuuttia. Kuka ihme on keksinyt, että valkosipuli haisee pahalta. Sehän tuoksuu ihanalta, samoin morttelissa jauhettu korianteri. Jonain päivänä opin myös, että riisin ohjemitat on laadittu jättiläisiä silmällä pitäen ja että pelkällä suolalla maustettu riisi maistuu hyvin puisevalta.

Mutta mitäpä sitä turhia muuta. Tänään ei pohdita, vaan tehdään. Onnistuisikohan vielä muutama jumppaliike, ennen kuin Downton Abbey alkaa.  

Pienen elämän puutarhuri

Katri Syvärinen pohti blogissaan rajoittavia uskomuksiamme ja kehotti ajattelemaan tietoisen mielen rajojen ulkopuolella. Irti vanhoilta urilta. Tuntui, että eilisen jälkeen sille oli tarvetta. Päivä oli aivan erinomainen, mutta sitten luin illalla vanhasta kuukausiliitteestä jutun Hämeenlinnasta ja pikkukaupunkien vetovoimasta. Tunnistin siinä täysin itseni ja jämähdin taas miettimään, miksi olen vielä helsinkiläinen. 

Eilisiltaisessa hyvinvointihaasteessa puolestaan piti kirjoittaa ylös mieltä vaivaavia asioita ja sain paperille ainoastaan toimeentulon, työn ja lapsille kiukuttelun. Mikä minusta tulee isona, on yhä se iso kysymys. Kävin pitkästä aikaa mol:n sivuilla ja huomasin, että Lappeenrannassa on auki historian, yhteiskuntaopin ja uskonnon lehtorin virka. Minulla ei tietysti ole pätevyyttä, mutta se on virka, josta haaveilin pitkään. Ainoa aikuisiän unelmatyö. Mutta jostain syystä intuitio ei varauksettomasti hypännytkään riemusta.

Ei hypännyt ei, ja se meinasikin sitten suistaa taas alavireeseen. Jos opettajan hommatkaan eivät ole minua varten, niin kelpaanko minä sitten mihinkään. Mietin taas, kuinka vähillä tuloilla ihminen voisi pärjätä ja pystyisikö sitä elättämään itsensä puoliomavaraisesti jonkun pienen maapläntin äärellä. Kerätä marjat ja hakata puut, opetella kalastamaan ja sienestämään. Ne ovat muutenkin niitä asioita, joita haluaisin osata. Kuinka käytetään moottorisahaa ja mitä luonnonyrttejä voi syödä, miten saada kalaa järvestä ja pitää koti pystyssä. 

Siitä se tiedostamaton mieli teki loikan. Mitä jos sen kotitalon vieressä olisikin jonkinlainen pläntti maata kasvamassa esimerkiksi marjaa myytäväksi asti? Kuinka paljon sitä pitäisi olla, että nuukailija pystyisi elättämään itsensä ja pari lapsen nimellä kulkevaa? Laiskan helppoa elämäähän olen viettänyt suurimman osan elämääni, mutta ehkä sen takia vuodet ovatkin tuntuneet niin tylsiltä. Puuhailu antaa mieltä ja merkitystä. Puuhailu oman talouden ja hyvinvoinnin eteen ulkona erityisesti. 

Siksipä olen nyt haahuillut lukemassa puutarhatuotannon aikuiskoulutusohjelmista ja miettinyt, pitäisikö kuitenkin laittaa paperit sellaiseen.   

Maitoa ja mansikoita

Takaa kuuma hellekesä, heittäydy raskaaksi. Toivottavasti lämpötilat ovat tällaisia vielä siinäkin vaiheessa, kun pääsee järven rantaan. Tosin synnytyksen jälkeiset viikot ja uiminen eivät tainneet oikein olla sopiva yhtälö. Viime viikolla vielä kaivoin kasvimaata ja leikkasin ruohoa käsintyönnettävällä, mutta nyt en enää ole uskaltanut. Puuhailun rajoittuneisuus vähän vähentää iloa lämpimistä päivistä.

Kuuma terassin lattia jalan alla toi äskeen mieleen lapsuuden mummolan. Jostain syystä sinne ovat vieneet erilaiset mielleyhtymät useampaankin otteeseen viime aikoina. Mielikuvia mansikoista ja maidosta tuvan penkin ääressä.

Vauva potkii. Pesukone hurisee. Yritän selvittää, onko mahdollista pestä turvakaukalon päällysteistä homepilkkuja pois. Kävin kysymässä lastentarvikeliikkeestä ja uuden kankaan ostaminen maksaa saman verran kuin kokonainen uusi kaukalo. Samoin runko-osa vaunuihin maksaisi saman verran kuin uudet vaunut. Jotain on liikahtanut oikeaan suuntaan päässäni, kun en ajatellut vain lompakkoani, vaan ennen kaikkea kaatopaikkoja, kun päätin olla investoimatta kumpaankaan. Nykypäivän esineiden elämänkaaren lyhyys on aika kauhea. Olen miettinyt sitä viime päivinä, kun pesukoneeni on alkanut temppuilla. Sillä alkaa olla ikää lähemmäs kymmenen vuotta, mikä nykypäivänä lienee paljon, mutta ennen aikaan koneet kestivät paljon kauemmin. Ensimmäinen opiskeluaikojen pesukoneeni oli vähintään kaksikymmentävuotias ja sukulaistäti valitteli jokunen vuosi sitten, kun viisikymmentä vuotta vanha jääkaappi (tai pakastin) alkoi osoittaa vanhenemisen merkkejä. Ammattiylpeys meni kuluttamisen edelle. Ei olisi kehdattu myydä koneita tai kenkiä, joita ei ole tarkoitettukaan kestämään kuin vuosi pari. Pienyhteisössä ei varmasti olisi voinutkaan menettämättä mainettaan ja elantoaan.

Pitäisiköhän ottaa päiväunet? Vatsa täynnä italianpataa ja nyt väsyttää.

Tuulta päin

Poikalapsi huutelee sängyssään "äiti meni nukkumaan" eikä taatusti herää huomenaamuna pirteänä kellon soidessa. Lomalla menivät rytmit vähän sekaisin, mutta nyt loma on ohi. Lähes kaksi viikkoa Itä-Suomessa ja nyt kolme päivää kotona. Näin jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt palata kotiin vähän aikaisemmin, sillä intoa olisi löytynyt esimerkiksi kaappien siivoukseen.

Kaksi viikkoa on selvästi riittävän pitkä aika jonkinasteiseen energian kerryttämiseen. Viimeiset kolme päivää ovat olleet oikein mukavia. Käytiin perjantaina kaupassa ja sorruin herkutteluun: vohveliraudan ostoon, limuun, tortilloihin, smoothie-aineksiin ja ties mihin. Ihan vain normaaleista aamiaisrutiineista poikkeaminen ja mustikka-banaanismoothien väsääminen voi olla pienimuotoinen elämys. Tänään työn alla oli appelsiini-suklaaakakku, jota ei onneksi tarvinnut tuhota yksin. Leipominen on mukavaa. Täyttää myös sitä "minä tarvitsen tekemistä" -vajettani.

Olen jälleen viime päivinä lueskellut positiivisten ihmisten blogeja. Loppuvuodesta tuntui, ettei näistä ole mitään apua, kun pelkkä lukeminen ei muutu toiminnaksi. Nyt kuitenkin taas havaitsee, että uskonvahvistukselle on tarvetta ja positiivisemmin ajatteleminen muuttaa myös mielialaa. Vaikka huomenna alkaa neljän kuukauden armoton työputki, niin nyt tuntuu, että tästä selvitään. Toimitussihteerin homman myötä edessä on uusiakin haasteita, mutta uuteen rooliin opitaan. Ja kun tietää, että neljän kuukauden kuluttua alkaa äitiysloma eikä tätä urakkaa ole edessä loputtomiin, niin keväästä voi tulla työsarallakin jopa hauska. Tästä lähdetään ainakin liikkeelle.