Virikeköyhyyttä

Väsyttävä päivä ja vielä tapahtumaköyhempi kuin eilen. Sen seurauksena on ehkä iskenyt jonkinlainen matkustuskaipuu. Suomen kesä on sen verran lyhyt, etten yleensä halua silloin pidemmälle matkustaakaan, mutta tälle kesälle ei ole varattu edes minkäänlaista lyhyempää ulkomaanmatkaa. Yleensä on sentään tullut käytyä Virossa tai Ruotsissa, lähes aina kiitos aktiivisemman sisareni organisointikyvyn. Tänä vuonna jäi se reissu väliin, kun en uskaltanut enää ihan viimeisillään raskaana lähteä Viron maaseudulle.

Jo monta vuotta olen ajatellut, että kesällä voisi harrastaa kotimaan matkailua. Ihan vaikka vaan päiväreissuja, käydä katsomassa Hanko ja Verlan tehdasmuseo, Vihdin kirkonkylä ja vihdoin matkan varrelta Mustilan arboretum. Eilen oli jossain mediassa juttua Taidekeskus Salmelasta ja sekin alkoi houkutella. Miksei sitä saa vaan lähdettyä? Ei varmaankaan olisi huono asia, vaikka se rikkoisikin kuvan minusta apaattisena kotona möllöttäjänä. Tässä iässä täytyy kai jo kehdata tehdä niitä asioita, joita haluaa. Toinen juttu tietysti on, kuinka hyvin tuon jälkikasvun saa innostumaan vanhoista rakennuksista, taiteesta ja kukkaloistosta. Ehkä poikalapsi olisi lahjottavissa jäätelöllä ja vauvoillahan ei vielä mielipiteitä ole, niin kauan kuin saavat vatsantäytettä halutessaan.

Pitäisiköhän lähteä nukkumaan?

Joku naapureista grillaa iltasella. Tuoksuu hyvältä. Tekisi itsekin mieli syödä jotain, mutta ennen rautatabletin ottamista pitäisi olla kaksi tuntia syömättä. Olen tullut vanhaksi ja kymmenen jälkeen ei enää paljon jaksa valvoa. Nyt varmaan kaipaa unta lähestyvän synnytyksenkin takia. Enää neljä päivää laskettuun aikaan. Otin tänään päiväunet ja nukahdin ennen poikalasta. Keskustelimme kiukuttelusta päiväunilta heräämisen jälkeen ja sen seurauksena hän tänään heräsikin suhteellisen hyväntuulisena. Osaltaan asiaa auttoi myös se, ettei meillä ollut kiire mihinkään, joten hitaaseen heräämiseen meni vähintään vartti.

Sain kirjoitettua sekä eilen että tänään, mistä jäi hyvä fiilis. Tosin tänään enemmänkin sellainen "sainpas tehtyä" -tunne kuin mikään mukaansa tempaava flow, mutta kuitenkin - sainpas ainakin tehtyä. Ei jäänyt kesken heti saman tien.

Muutoin tänään on ollut hyvin tapahtumaköyhä päivä: kaupassakäyntiä, lukemista (minä) ja youtuben katselua (poikalapsi), hetki ulkoilua ja ruokailua. Ei siitä paljon ajatuksenpoikasia viriä.  

 

Omia juttuja

Ulkona sataa ja kerrankin tuntuu siltä, että se on ihan tervetullut havainto. Luonto kiittää hellejakson jälkeen. Poikalapsi ja muut tarhalaiset ehkä eivät. Eilen pidettiin vapaata, mutta tänään on taas tarhapäivä. Maksimissaan enää viikko ennen kesälomaa, joten harrastan tänään itsekkyyttä. Eilen oli ihan mukava yhteinen kotipäivä, paitsi että poikalapsi on ottanut tavakseen herätä päiväunilta kauhean kiukuttelun ja tekoitkun kanssa. En jaksanut suhtautua täysin aikuismaisesti eikä siitä jäänyt hyvä mieli kenellekään.

Tänään facebookissa tuttava kertoi statuksessaan, että ainakin kolme hänen ystävistään on julkaisemassa esikoiskirjansa ja kyseli, kuinka moni haaveilee samasta. Päivän astrokalenteri puolestaan tiedustelee, unohtuiko jotain ja kehottaa löytämään uudelleen oman juttuni. Huhtikuussa kirjoitin lähes päivittäin Julia Cameron -harjoituksia ja osittain sen vuoksi kuukausi oli mahtava. Nyt kirjoittaminen on taas jäänyt, mikä kaihertaa jossain takaraivossa.

Mielenkiintoinen havainto on, että en tunne sellaista kateutta tästä esikoiskirjojen julkaisemisuutisesta kuin olisin voinut kuvitella. Enemmänkin siitä, että joku on oikeasti saanut kirjan valmiiksi. Kokonaisen tarinan. Tunnen myös kaipausta niihin Frankfurtin iltoihin, kun sain kirjoitettua tarinaani joka ilta. Siihen hyvän olon tunteeseen, joka siitä seurasi. Ehkä minun on vain kirjoitettava fantasiapohjaista seikkailua omaksi ilokseni. Introverttinä kotikissana oma elämäni on niin tylsää, ettei siitä taida olla riittävästi virikkeitä mihinkään muuhun.

Jeps, nyt käyn hetken tallustelemassa kostealla pihamaalla ja tarkistamassa kukkien kunnon, laitan vauvan turvakaukalon kuntoon ja sitten omistan tämän päivän kirjoittamiselle. Julia Cameron -harjoitus ja sitten ehkä takaisin johonkin vanhoista tarinoista.

Maitoa ja mansikoita

Takaa kuuma hellekesä, heittäydy raskaaksi. Toivottavasti lämpötilat ovat tällaisia vielä siinäkin vaiheessa, kun pääsee järven rantaan. Tosin synnytyksen jälkeiset viikot ja uiminen eivät tainneet oikein olla sopiva yhtälö. Viime viikolla vielä kaivoin kasvimaata ja leikkasin ruohoa käsintyönnettävällä, mutta nyt en enää ole uskaltanut. Puuhailun rajoittuneisuus vähän vähentää iloa lämpimistä päivistä.

Kuuma terassin lattia jalan alla toi äskeen mieleen lapsuuden mummolan. Jostain syystä sinne ovat vieneet erilaiset mielleyhtymät useampaankin otteeseen viime aikoina. Mielikuvia mansikoista ja maidosta tuvan penkin ääressä.

Vauva potkii. Pesukone hurisee. Yritän selvittää, onko mahdollista pestä turvakaukalon päällysteistä homepilkkuja pois. Kävin kysymässä lastentarvikeliikkeestä ja uuden kankaan ostaminen maksaa saman verran kuin kokonainen uusi kaukalo. Samoin runko-osa vaunuihin maksaisi saman verran kuin uudet vaunut. Jotain on liikahtanut oikeaan suuntaan päässäni, kun en ajatellut vain lompakkoani, vaan ennen kaikkea kaatopaikkoja, kun päätin olla investoimatta kumpaankaan. Nykypäivän esineiden elämänkaaren lyhyys on aika kauhea. Olen miettinyt sitä viime päivinä, kun pesukoneeni on alkanut temppuilla. Sillä alkaa olla ikää lähemmäs kymmenen vuotta, mikä nykypäivänä lienee paljon, mutta ennen aikaan koneet kestivät paljon kauemmin. Ensimmäinen opiskeluaikojen pesukoneeni oli vähintään kaksikymmentävuotias ja sukulaistäti valitteli jokunen vuosi sitten, kun viisikymmentä vuotta vanha jääkaappi (tai pakastin) alkoi osoittaa vanhenemisen merkkejä. Ammattiylpeys meni kuluttamisen edelle. Ei olisi kehdattu myydä koneita tai kenkiä, joita ei ole tarkoitettukaan kestämään kuin vuosi pari. Pienyhteisössä ei varmasti olisi voinutkaan menettämättä mainettaan ja elantoaan.

Pitäisiköhän ottaa päiväunet? Vatsa täynnä italianpataa ja nyt väsyttää.

Huh hellettä

Pitäisiköhän aloittaa taas kirjoittaminen? Äitiyslomalla ehtii, eikö niin? Ainakin sitä voisi näin kuvitella.

Laskettuun aikaan on vielä kahdeksan päivää ja vauvan syntymään joku epämääräinen aika. Vauvan vaatteita on pestynä hyvä kasa, mutta sairaalalaukku on pakkaamatta, kärryt korjauttamatta eikä vauvan vaippojakaan ole vielä valmiina. Ihan ei ole vielä hahmottunut, että viimeistään kolmen viikon sisällä tuo liikuva maha on taas oikea ihmisen alku.

Poikalapsi on tarhassa, menossa parhaillaan päiväunille. Eilen vietettiin tiiviin Kruusilaan suuntautuneen matkailuviikonlopun jälkeen kotona vapaapäivää. Hyvin hiljakseen aamuhelteillä työntelin kärryjä leikkipuistoon, jossa oli ilo huomata lähes kolmivuotiaan innostuvan jo enemmän toisten lasten kuin vanhan äitimuorinsa seurasta. En valitettavasti jaksa hirveästi innostua leikkimisestä.

Varsinkin aamupäivä oli eilen todella mukava ja ihastelin kaunista syreenintuoksuista Puistolaa. Tuntui kerrankin siltä, että kesän viettäminen kaupungissakaan ei olisi hassumpi juttu. Tietysti kaupunki tässä tapauksessa tarkoitti rauhallista omakoti- ja rivitaloaluetta, leikkipuistoa ja myöhemmin auringonottoa omalla takapihalla. Vähän tarkemmin asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että oleellista oli nimenomaan se, että helteisenä maanantaina olin/olimme vapaalla, töistä ei ollut tietoakaan ja ympärillä oli kaunis vihertävä kaupunginosa. Kyse ei ollut siitä, että olimme kaupungissa. Jos päättäisimme jäädä Helsinkiin, niin päinvastoin normaalina kesäkuun maanantaina istuisin jossain toimistossa kerrostaloviidakon keskellä ja huokailisin sitä, että kesä menee ohi. Jos olennainen asia on kesä ja vapaus, se edellyttää poistumista pääkaupunkiseudun lainaloukusta.

Keväällä ilmeni, että äitiys- ja vanhempainvapaiden jälkeen minulla ei olekaan enää yliopistolla määräaikaisen pestini loppua odottamassa. On siis aika oikeasti tehdä elämässä muutoksia, kun vanhat työsidokset ovat kadonneet. Koulutus ja säästöt mahdollistavat onneksi sen, että tässäkin tilanteessa on loppujen lopuksi kyse valinnoista, ei pakosta. Se on yksi koulutuksen hyvistä puolista. Suomalaisen koulutusjärjestelmän hyvistä puolista, joka ei toivottavasti häviä ihan heti, vaikka epäilenkin, että olemme menossa kohti uudenlaista luokkayhteiskuntaa. Vähän pelkään sitä, että jos ryhdyn downshiftaajaksi periferiaan, niin tuomitsen lapseni tuleviin alaluokkiin. Toisaalta äidin koulutuksen pitäisi olla yksi hyvä tae sitä vastaan. Se on varmaan myös yksi syy, minkä takia todennäköisesti tulen paasaamaan koulutuksen merkityksestä omille lapsilleni. Jos haluavat puusepiksi tai kampaajiksi, niin hyvä niinkin, mutta olkoot tietoisia, että panostamalla koulutukseen he halutessaan myös pääsevät minne vain. Jos heitä harmittaa, etten panostanut enemmän uraani ja seurusteluun valtaapitävien kanssa enkä pistänyt heitä eliittikouluihin, niin tehköön sen itse. Minun luonteelleni se ei sovi, luokkakierto on vielä liian nopeaa, en koskaan sopeutunut oikeustieteellisen maailmaan enkä arvoihin.  

Nyt on kuitenkin muutoksen aika. Sen ihanan, epärationaalisen syntymäkarttani mukaan olen elämänvaiheessa, jossa haen suuntaa seuraavalle 28-30 vuodelle. Työelämäni loppuajalle siis. Senkin takia on varmasti hyvä aloittaa taas bloggaaminen. Voi prosessoida tätä muutosvaihetta myös kirjallisesti.