syyskuuta 23, 2012

Historian siipien havinaa

Viikonlopun saldo on mainio sukuvierailu Hämeenlinnaan, puhdistus-elokuva ja uusi kamera. Vaikka poikalapselta puuttuu toinen sukulinja, on ihanaa, että minun puoleltani riittää hänestä kiinnostuneita sukulaisia. Jännää ajatella, minkälaisena hän tulee muistamaan lapsuutensa. Miten sukupolvet vaihtuvat ja ihmiset, jotka olivat osa omaa lapsuutta, eivät kuulu enää seuraavalle sukupolvelle. Nimet ja valokuvat eivät ole oikeita ihmisiä samalla tavalla kuin elävät. Omista isoisovanhemmistani vain yksi on minulle todellinen, muiden kohtalot ovat enemmän fiktionomaisia. Tuleekohan se muuttumaan tulevaisuudessa, kun ihmisistä jää enemmän jälkiä: tukuttain valokuvia, videoita, ties kuinka pysyviä jälkiä internetin uumeniin.

Puhdistus oli vaikuttava. Oli ylipäätään mukavaa käydä taas pitkästä aikaa elokuvissa. Olin ajatellut sitä jo yhdeksi kesän ohjelmanumeroista, mutta poikalapsi on vaikea jättää hoitoon vain, jotta äiti pääsee leffaan. Teatterikäyntejä varten olen kyllä jättänyt jo parikin kertaa, mutta elokuvat on eri juttu. Kait siksi, että teatterissa käynti on sosiaalinen tapahtuma; sinne mennään osana porukkaa eikä sen funktio siten ole pelkästään taiteellinen nautiskelu. Elokuvissa sen sijaan tykkään käydä yksin. Tuntuu vaikeammalta pyytää jotakuta uhraamaan aikaansa lapsenvahtina ihan vaan omaa nautintoa varten.

Puhdistus oli niin väkivaltainen kuin arviot olivat kertoneetkin. Väkivaltaisempi kuin kirja eikä se jättänyt pahemmin suvantopaikkoja, joissa katsoja olisi voinut hetken henkäistä eteen vyörytetyistä julmuuksista. Siitä oli seurauksena tietty turtumus, mikä saattoi tietysti olla tarkoituksellistakin. "Näin selvisivät myös aikalaiset, koska heidän oli turrutettava itsensä väkivallalta". Loppukohtausta oli muutettu kirjaan verrattuna huonompaan suuntaan. Vähän sellaiseen muutaman vuosikymmenen takaiseen amerikkalaiseen, "pahan on aina saatava palkkansa" -hymistelyyn. Kaiken kaikkiaan elokuva oli kuitenkin hyvä.

Nyt minulla on myös taas kamera. Edellinen hajosi kesällä Viron matkalla, kun olin ottamassa kuvaa Muhun goottilaistyylisestä Pyhän Katariinan kirkosta, jonka rakentaminen aloitettiin jo 1200-luvulla. Näyttö meni täysin valotetuksi ja koska kamerassa ei ole "ikkunaa" manuaalista rajaamista varten, ei sillä käytännössä enää voinut ottaa kuvia. Pyhällä Katariinalla oli ilmeisesti jotain asiaa, mutta en ole varma, mitä hän tällä valoilmiöllä tahtoi kertoa.




Ei kommentteja: