Tänään oli nätti ilma. Käytiin
vähän pidemmällä päiväuni-kärryttelylenkillä tyttölapsen kanssa iltapäivällä.
Vaikka tämä on väkiluvultaan pienenevä kaupunki, niin näille nurkille on tullut
paljon uusia taloja. Joku kumma suuri ero tässä on kuitenkin kotinurkkiin, vaikka
pientaloaluetta sekin on. Ensinnäkin varmaan se, että täällä on pelkkiä omakotitaloja
– yhtä ainutta rivitaloa ei tullut vastaan. Toiseksi se, että pihat ovat niin
paljon isompia ja jotenkin aistittavaa on se, että aletaan olla kaupungin
laitamilla ja lähistöltä alkavat pellot ja metsät. Ehkä suurimman eron
muodostaa se, että syrjäisyyden kuulee. Vaikka autoja liikkuu siellä täällä,
niin täältä puuttuu jatkuva liikenteen kohina. Ei busseja, ei junia, ei aina
läsnä olevia ihmisiä, vaan talojen päällä lepää kummallinen rauhan tunne.
Kävelyretki ei riitä kompensoimaan
pääsiäisherkuttelua – eikä myöskään illan puistoretki. Housut eivät kohta enää mahdu jalkaan. Lapset yllättävää kyllä
olivat enemmän kiinnostuneita pääsiäismunien yllätyksistä kuin itse suklaasta.
Sitä on jäljellä vielä vaikka kuinka paljon. Minulla ei taatusti riittänyt yhtä
paljon itsehillintää aikanaan.
Vieläköhän sitä pitäisi tehdä hetkinen
töitä? Ensimmäisen saksan käännösurakan loppu alkaa olla jo näkyvillä,
mutta hyvä on olla vähän pelivaraa. Huhtikuusta tulee kiireinen kuukausi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti