Virikeköyhyyttä

Väsyttävä päivä ja vielä tapahtumaköyhempi kuin eilen. Sen seurauksena on ehkä iskenyt jonkinlainen matkustuskaipuu. Suomen kesä on sen verran lyhyt, etten yleensä halua silloin pidemmälle matkustaakaan, mutta tälle kesälle ei ole varattu edes minkäänlaista lyhyempää ulkomaanmatkaa. Yleensä on sentään tullut käytyä Virossa tai Ruotsissa, lähes aina kiitos aktiivisemman sisareni organisointikyvyn. Tänä vuonna jäi se reissu väliin, kun en uskaltanut enää ihan viimeisillään raskaana lähteä Viron maaseudulle.

Jo monta vuotta olen ajatellut, että kesällä voisi harrastaa kotimaan matkailua. Ihan vaikka vaan päiväreissuja, käydä katsomassa Hanko ja Verlan tehdasmuseo, Vihdin kirkonkylä ja vihdoin matkan varrelta Mustilan arboretum. Eilen oli jossain mediassa juttua Taidekeskus Salmelasta ja sekin alkoi houkutella. Miksei sitä saa vaan lähdettyä? Ei varmaankaan olisi huono asia, vaikka se rikkoisikin kuvan minusta apaattisena kotona möllöttäjänä. Tässä iässä täytyy kai jo kehdata tehdä niitä asioita, joita haluaa. Toinen juttu tietysti on, kuinka hyvin tuon jälkikasvun saa innostumaan vanhoista rakennuksista, taiteesta ja kukkaloistosta. Ehkä poikalapsi olisi lahjottavissa jäätelöllä ja vauvoillahan ei vielä mielipiteitä ole, niin kauan kuin saavat vatsantäytettä halutessaan.

Pitäisiköhän lähteä nukkumaan?

Joku naapureista grillaa iltasella. Tuoksuu hyvältä. Tekisi itsekin mieli syödä jotain, mutta ennen rautatabletin ottamista pitäisi olla kaksi tuntia syömättä. Olen tullut vanhaksi ja kymmenen jälkeen ei enää paljon jaksa valvoa. Nyt varmaan kaipaa unta lähestyvän synnytyksenkin takia. Enää neljä päivää laskettuun aikaan. Otin tänään päiväunet ja nukahdin ennen poikalasta. Keskustelimme kiukuttelusta päiväunilta heräämisen jälkeen ja sen seurauksena hän tänään heräsikin suhteellisen hyväntuulisena. Osaltaan asiaa auttoi myös se, ettei meillä ollut kiire mihinkään, joten hitaaseen heräämiseen meni vähintään vartti.

Sain kirjoitettua sekä eilen että tänään, mistä jäi hyvä fiilis. Tosin tänään enemmänkin sellainen "sainpas tehtyä" -tunne kuin mikään mukaansa tempaava flow, mutta kuitenkin - sainpas ainakin tehtyä. Ei jäänyt kesken heti saman tien.

Muutoin tänään on ollut hyvin tapahtumaköyhä päivä: kaupassakäyntiä, lukemista (minä) ja youtuben katselua (poikalapsi), hetki ulkoilua ja ruokailua. Ei siitä paljon ajatuksenpoikasia viriä.  

 

Omia juttuja

Ulkona sataa ja kerrankin tuntuu siltä, että se on ihan tervetullut havainto. Luonto kiittää hellejakson jälkeen. Poikalapsi ja muut tarhalaiset ehkä eivät. Eilen pidettiin vapaata, mutta tänään on taas tarhapäivä. Maksimissaan enää viikko ennen kesälomaa, joten harrastan tänään itsekkyyttä. Eilen oli ihan mukava yhteinen kotipäivä, paitsi että poikalapsi on ottanut tavakseen herätä päiväunilta kauhean kiukuttelun ja tekoitkun kanssa. En jaksanut suhtautua täysin aikuismaisesti eikä siitä jäänyt hyvä mieli kenellekään.

Tänään facebookissa tuttava kertoi statuksessaan, että ainakin kolme hänen ystävistään on julkaisemassa esikoiskirjansa ja kyseli, kuinka moni haaveilee samasta. Päivän astrokalenteri puolestaan tiedustelee, unohtuiko jotain ja kehottaa löytämään uudelleen oman juttuni. Huhtikuussa kirjoitin lähes päivittäin Julia Cameron -harjoituksia ja osittain sen vuoksi kuukausi oli mahtava. Nyt kirjoittaminen on taas jäänyt, mikä kaihertaa jossain takaraivossa.

Mielenkiintoinen havainto on, että en tunne sellaista kateutta tästä esikoiskirjojen julkaisemisuutisesta kuin olisin voinut kuvitella. Enemmänkin siitä, että joku on oikeasti saanut kirjan valmiiksi. Kokonaisen tarinan. Tunnen myös kaipausta niihin Frankfurtin iltoihin, kun sain kirjoitettua tarinaani joka ilta. Siihen hyvän olon tunteeseen, joka siitä seurasi. Ehkä minun on vain kirjoitettava fantasiapohjaista seikkailua omaksi ilokseni. Introverttinä kotikissana oma elämäni on niin tylsää, ettei siitä taida olla riittävästi virikkeitä mihinkään muuhun.

Jeps, nyt käyn hetken tallustelemassa kostealla pihamaalla ja tarkistamassa kukkien kunnon, laitan vauvan turvakaukalon kuntoon ja sitten omistan tämän päivän kirjoittamiselle. Julia Cameron -harjoitus ja sitten ehkä takaisin johonkin vanhoista tarinoista.

Maitoa ja mansikoita

Takaa kuuma hellekesä, heittäydy raskaaksi. Toivottavasti lämpötilat ovat tällaisia vielä siinäkin vaiheessa, kun pääsee järven rantaan. Tosin synnytyksen jälkeiset viikot ja uiminen eivät tainneet oikein olla sopiva yhtälö. Viime viikolla vielä kaivoin kasvimaata ja leikkasin ruohoa käsintyönnettävällä, mutta nyt en enää ole uskaltanut. Puuhailun rajoittuneisuus vähän vähentää iloa lämpimistä päivistä.

Kuuma terassin lattia jalan alla toi äskeen mieleen lapsuuden mummolan. Jostain syystä sinne ovat vieneet erilaiset mielleyhtymät useampaankin otteeseen viime aikoina. Mielikuvia mansikoista ja maidosta tuvan penkin ääressä.

Vauva potkii. Pesukone hurisee. Yritän selvittää, onko mahdollista pestä turvakaukalon päällysteistä homepilkkuja pois. Kävin kysymässä lastentarvikeliikkeestä ja uuden kankaan ostaminen maksaa saman verran kuin kokonainen uusi kaukalo. Samoin runko-osa vaunuihin maksaisi saman verran kuin uudet vaunut. Jotain on liikahtanut oikeaan suuntaan päässäni, kun en ajatellut vain lompakkoani, vaan ennen kaikkea kaatopaikkoja, kun päätin olla investoimatta kumpaankaan. Nykypäivän esineiden elämänkaaren lyhyys on aika kauhea. Olen miettinyt sitä viime päivinä, kun pesukoneeni on alkanut temppuilla. Sillä alkaa olla ikää lähemmäs kymmenen vuotta, mikä nykypäivänä lienee paljon, mutta ennen aikaan koneet kestivät paljon kauemmin. Ensimmäinen opiskeluaikojen pesukoneeni oli vähintään kaksikymmentävuotias ja sukulaistäti valitteli jokunen vuosi sitten, kun viisikymmentä vuotta vanha jääkaappi (tai pakastin) alkoi osoittaa vanhenemisen merkkejä. Ammattiylpeys meni kuluttamisen edelle. Ei olisi kehdattu myydä koneita tai kenkiä, joita ei ole tarkoitettukaan kestämään kuin vuosi pari. Pienyhteisössä ei varmasti olisi voinutkaan menettämättä mainettaan ja elantoaan.

Pitäisiköhän ottaa päiväunet? Vatsa täynnä italianpataa ja nyt väsyttää.

Huh hellettä

Pitäisiköhän aloittaa taas kirjoittaminen? Äitiyslomalla ehtii, eikö niin? Ainakin sitä voisi näin kuvitella.

Laskettuun aikaan on vielä kahdeksan päivää ja vauvan syntymään joku epämääräinen aika. Vauvan vaatteita on pestynä hyvä kasa, mutta sairaalalaukku on pakkaamatta, kärryt korjauttamatta eikä vauvan vaippojakaan ole vielä valmiina. Ihan ei ole vielä hahmottunut, että viimeistään kolmen viikon sisällä tuo liikuva maha on taas oikea ihmisen alku.

Poikalapsi on tarhassa, menossa parhaillaan päiväunille. Eilen vietettiin tiiviin Kruusilaan suuntautuneen matkailuviikonlopun jälkeen kotona vapaapäivää. Hyvin hiljakseen aamuhelteillä työntelin kärryjä leikkipuistoon, jossa oli ilo huomata lähes kolmivuotiaan innostuvan jo enemmän toisten lasten kuin vanhan äitimuorinsa seurasta. En valitettavasti jaksa hirveästi innostua leikkimisestä.

Varsinkin aamupäivä oli eilen todella mukava ja ihastelin kaunista syreenintuoksuista Puistolaa. Tuntui kerrankin siltä, että kesän viettäminen kaupungissakaan ei olisi hassumpi juttu. Tietysti kaupunki tässä tapauksessa tarkoitti rauhallista omakoti- ja rivitaloaluetta, leikkipuistoa ja myöhemmin auringonottoa omalla takapihalla. Vähän tarkemmin asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että oleellista oli nimenomaan se, että helteisenä maanantaina olin/olimme vapaalla, töistä ei ollut tietoakaan ja ympärillä oli kaunis vihertävä kaupunginosa. Kyse ei ollut siitä, että olimme kaupungissa. Jos päättäisimme jäädä Helsinkiin, niin päinvastoin normaalina kesäkuun maanantaina istuisin jossain toimistossa kerrostaloviidakon keskellä ja huokailisin sitä, että kesä menee ohi. Jos olennainen asia on kesä ja vapaus, se edellyttää poistumista pääkaupunkiseudun lainaloukusta.

Keväällä ilmeni, että äitiys- ja vanhempainvapaiden jälkeen minulla ei olekaan enää yliopistolla määräaikaisen pestini loppua odottamassa. On siis aika oikeasti tehdä elämässä muutoksia, kun vanhat työsidokset ovat kadonneet. Koulutus ja säästöt mahdollistavat onneksi sen, että tässäkin tilanteessa on loppujen lopuksi kyse valinnoista, ei pakosta. Se on yksi koulutuksen hyvistä puolista. Suomalaisen koulutusjärjestelmän hyvistä puolista, joka ei toivottavasti häviä ihan heti, vaikka epäilenkin, että olemme menossa kohti uudenlaista luokkayhteiskuntaa. Vähän pelkään sitä, että jos ryhdyn downshiftaajaksi periferiaan, niin tuomitsen lapseni tuleviin alaluokkiin. Toisaalta äidin koulutuksen pitäisi olla yksi hyvä tae sitä vastaan. Se on varmaan myös yksi syy, minkä takia todennäköisesti tulen paasaamaan koulutuksen merkityksestä omille lapsilleni. Jos haluavat puusepiksi tai kampaajiksi, niin hyvä niinkin, mutta olkoot tietoisia, että panostamalla koulutukseen he halutessaan myös pääsevät minne vain. Jos heitä harmittaa, etten panostanut enemmän uraani ja seurusteluun valtaapitävien kanssa enkä pistänyt heitä eliittikouluihin, niin tehköön sen itse. Minun luonteelleni se ei sovi, luokkakierto on vielä liian nopeaa, en koskaan sopeutunut oikeustieteellisen maailmaan enkä arvoihin.  

Nyt on kuitenkin muutoksen aika. Sen ihanan, epärationaalisen syntymäkarttani mukaan olen elämänvaiheessa, jossa haen suuntaa seuraavalle 28-30 vuodelle. Työelämäni loppuajalle siis. Senkin takia on varmasti hyvä aloittaa taas bloggaaminen. Voi prosessoida tätä muutosvaihetta myös kirjallisesti. 

Mielenmuutoksia

Huh, onpahan mennyt vähän aikaa edellisestä viestistä. Ja muuttunut taas mieli tammikuuhun verrattuna. Kolmen asian aikataulua jaksoin noudattaa kaksi viikkoa ja uudesta projektista vetäytymisen lisäksi olen sanonut ei toisellekin, joka piti saada tämän kevään aikana valmiiksi. Tai no, jos totta puhutaan, niin en ole sanonut ääneen asiasta vastuussa olevalle vielä ei kumpaankaan, mutta olen jo tehnyt henkisen erotyön. Ratkaisu ei siis todellakaan ole nykyiseen työhön panostaminen. Olen toivottavasti vihdoin oppinut yhden syntymäkartastani löytyvän läksyn: "Kun muutaman kerran löydät itsesi tilanteesta, jossa selvästi muistat jo
aikaisemmin aavistaneesi, mitä sinun pitäisi tehdä, mutta jätettyäsi kuuntelematta sisäistä ääntäsi
löydät itsesi melkoisesta pinteestä - alat jo päästä opiskelussasi aimo askeleita eteenpäin."

Luin taas karttaani ja muistuttelin mieleeni muitakin asioita. Yhtä niistä jopa toteutin käytännössä tänään. Kävin lounaalla tuttavan kanssa - ja minä sanoin oman mielipiteeni. Vaikka tiesin, että kyseinen henkilö on sellainen, joka loukkaantuu verisesti, kun ilmaisee omia näkemyksiään - minä sanoin silti mielipiteeni. On tietysti ikävää, että hän pahoitti mielensä, mutta voi jestas, kuinka voimaannuttavaa oli uskaltaa. En vain myötäillyt ja sanonut "joo, niin, tietysti, noinhan se menee, totta kai olet oikeassa", vaan minä sanoin oman henkilökohtaisen näkemykseni. Vaikka se oli kriittinen ja tiesin, että se voisi aiheuttaa räjähdyksen. Ja aiheutti. Silti minä uskalsin.

Vapaus tekee rohkeammaksi. Riippumattomuus. Viiden viikon kuluttua jään äitiyslomalle, ja siihen päättyy myös työni yliopistolla. En tunne enää samanlaista pakkoa myötäillä, varoa sanomisiani vaikenemiseen asti. Te ette enää määrää minun kohtalostani ja voi heittää kapuloita rattaisiin, jos ette pidä minusta. Minulla saa olla mielipiteitä ja ne eivät välttämättä ole samoja kuin teillä. Live with it.

Toisen loukkaantuminen on harmi, mutta tämä menee silti listalle "50 asiaa, joista olen ylpeä". Olen nyt vähän aikaa tehnyt Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto" -kirjassa olevia harjoituksia ja minulla on kesken lista asioista, joista olen ylpeä. Olen saanut vasta 14 asiaa paperille, mutta sekin on huomattavasti enemmän, kuin mitä uskoin saavani. Tästä tulee viidestoista ja taisin juuri keksiä ainakin yhden lisää.

Kirjassa oli toinenkin harjoitus, jossa piti kirjoittaa puolessa tunnissa joku iltalehtimäinen sensaatio-juttu täysin ilman itsekritiikkiä. Se oli hauskaa. Se oli lyhyt teksti, reilu sivu, juoni, lainauksia, alku ja loppu. Jotain muuta kuin fantasia-kyhäelmäni, jossa ei olla päästy sadassa sivussa alkua pidemmälle. Sillä jutulla ei myöskään ollut mitään tekemistä minun kanssani. Harjoituksen tekeminenkin oli "voimaannuttavaa" - vahvisti uskoani siihen, että minähän voisin kirjoittaa säännöllisesti. 

Haa. Talvi oli pitkä ja masentava, mutta nyt alkaa taas elämä voittaa. 

Elämää hymyilee, sano Matti kun sikaa osti.

Miksiköhän työllä on niin suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille? Kolmen asian aikataulun laatiminen jatkuu menestyksekkäästi toista viikkoa  ja toimitussihteerin työ tuntuu kuin minulle tehdyltä. Uusista projekteista kieltäytymisen sijaan sanoin kyllä tutkimushankkeelle. Vaikka aihe on todella vieras eikä millään lailla liity kiinnostuksen kohteisiini, olen ahdistuksen sijaan innostunut. Vaihtoehtoisten urasuunnitelmien sijaan tuntuu taas vaihteeksi siltä, että ratkaisu voisikin olla panostaminen nykyiseen. Tietokoneen ääressä notkumisen sijaan taidan ottaa entistä useammin iltojen projektiksi lukemisen. Fiktion ja itseapuoppaiden lisäksi toisinaan myös työorientoitunutta faktaa.

Tämän illan lukuelämys ei kuitenkaan liity työhön. Sain eilen vihdoin lainaksi Susan Cainin "Hiljaiset: introverttien manifesti." Mahtava opus ja tunnistan siitä niin itseni. Se selittää niinkin erilaisia asioita, kuin miksi olen ensimmäisten joukossa lähtemässä illanvietoista ja miksi minun on vaikea nukahtaa, jos kuulen kellon tikittävän. Kirja muistuttaa myös siitä, että hyvinvoinnista huolehtiminen on samalla huolehtimista siitä, että saa sopivasti ärsykkeitä. Ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Esimerkiksi työssä viihtymisen suhteen se tarkoittaa, että tarvitsen rauhaa ja keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan. Täytyy harkita kirjan ostamista omaan hyllyyn.  Eckhart Tollen "Läsnäolon voiman" ja Kaarina Davisin "Irti oravanpyörästä" ohella varmastikin vuoden herättävin kirja.

Onkohan poikalapsestani tulossa ekstrovertti? Olin jossain vaiheessa huolissani, kun hän oli niin hiljainen, mutta nyt tuo höpöttää koko ajan. Sanavarasto karttuu päivä päivältä. Viimeisen viikon aikana hän on oppinut sanomaan "mie". Tyytyväisyydellä toteamme, että toistaiseksi vielä ottanut mallia äidistä eikä päiväkodista.

Eekaakoo

Viime syksynä yritin lukujärjestyksen laatimista töissä, mutta se ei toiminut viikkoa kauempaa. Olin laatinut aikataulun lähes tunnin tarkkuudella ja sen noudattaminen osoittautui mahdottomaksi ja masentavaksi. Luin jostain, ettei niin yksityiskohtaisesti kannattaisi aikaansa jakaakaan, vaan parempi järjestelmä olisi esimerkiksi määritellä yhdelle viikolle kolme tehtävää. Päätin siis kokeilla sitä.

Ensimmäinen vaikutelma on, että tämä toimii. Maanantain tentti on kokonaisuudessaan korjattu, lehden ensimmäinen oikovedos niin valmiina kuin se vain on minun puolestani mahdollista ja tänään vihdoin päästy työskentelemään kevään ensimmäisen artikkelin parissa. Paitsi että tämä toimii, on todettava, että on ollut antoisaa työskennellä ja olen jopa hyvin innoissani tästä artikkelista. Miten voikin olla näin erilainen fiilis kuin viime vuoden lopulla.

Maailman ihanin poikalapsi nukkuu omassa sängyssään, vatsassa harrastaa iltajumppaa toinen eläjä ja mamma uskoo taas vaihteeksi itseensä ja tulevaisuuteen.  

Arjen parempia puolia

Arkeen on taas palattu. Poikalapsi ryntäsi aamulla halailemaan tarhakavereita ja tuttua tarhantätiä, joten ehkä tämä loma ei johdakaan uudelleentotuttautumisjaksoon ja viikon kiukutteluun. Kivaa oli kuulemma ollut vielä tarhapäivän jälkeenkin. Vähän huolestutti, kun eläkkeelle jääneen tarhantädin tilalle tuli syksyn evakkotarhasta se vähän omituisempi nainen. Tänään hän oli kuitenkin poikalasta hakiessani kovin hymyileväisellä päällä, joten täytyy toivoa, että hän tottuu talon tavoille eikä talo hänen. 

Töissä meni koko päivä sähköpostien purussa ja toimitussihteerin töitä aloitellessa. Viime kevään työmenestyksen suurimpia tekijöitä oli ensimmäisen artikkelini valmistuminen. Pidemmällä tähtäyksellä prosessin tärkein hedelmä oli kuitenkin ehkä se, että artikkelin valmistuttua lehden päätoimittaja otti yhteyttä ja tarjosi minulle lehden vapautuvaa toimitussihteerin tehtävää. Ylimääräisen rahallisen kompensaation lisäksi tämä tarjoaa niitä kipeästi kaivattuja asioiden valmiiksi saamisen hetkiä. Tutkimus kun on välillä omaan makuuni liian pitkäjänteistä ja tuottaa tulosta kovin hitaasti. Joka päivä ei myöskään jaksa olla niin pirun luova, joten välillä on oikein mukavaa lukea muiden tekstejä ja pohtia lauseenvastikkeita ja pilkkusääntöjä. Toki työntarjoaminen myös hivelee mukavasti itsetuntoa. Jotain on ainakin tullut tehtyä oikein.

Aion jatkaa toimitussihteerin hommia myös äitiyslomalla, joten osaltaan se mahdollistaa sen, että vielä ensi vuoden syksyn voi viettää hoitovapaalla. Pääsee tämäkin pikkuotus nauttimaan kotoelämästä ainakin puolitoistavuotiaaksi asti.

Ei lainkaan hassumpi päivä. Nyt kun vielä saisi tuon poikalapsen nukkumaan.

Tuulta päin

Poikalapsi huutelee sängyssään "äiti meni nukkumaan" eikä taatusti herää huomenaamuna pirteänä kellon soidessa. Lomalla menivät rytmit vähän sekaisin, mutta nyt loma on ohi. Lähes kaksi viikkoa Itä-Suomessa ja nyt kolme päivää kotona. Näin jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt palata kotiin vähän aikaisemmin, sillä intoa olisi löytynyt esimerkiksi kaappien siivoukseen.

Kaksi viikkoa on selvästi riittävän pitkä aika jonkinasteiseen energian kerryttämiseen. Viimeiset kolme päivää ovat olleet oikein mukavia. Käytiin perjantaina kaupassa ja sorruin herkutteluun: vohveliraudan ostoon, limuun, tortilloihin, smoothie-aineksiin ja ties mihin. Ihan vain normaaleista aamiaisrutiineista poikkeaminen ja mustikka-banaanismoothien väsääminen voi olla pienimuotoinen elämys. Tänään työn alla oli appelsiini-suklaaakakku, jota ei onneksi tarvinnut tuhota yksin. Leipominen on mukavaa. Täyttää myös sitä "minä tarvitsen tekemistä" -vajettani.

Olen jälleen viime päivinä lueskellut positiivisten ihmisten blogeja. Loppuvuodesta tuntui, ettei näistä ole mitään apua, kun pelkkä lukeminen ei muutu toiminnaksi. Nyt kuitenkin taas havaitsee, että uskonvahvistukselle on tarvetta ja positiivisemmin ajatteleminen muuttaa myös mielialaa. Vaikka huomenna alkaa neljän kuukauden armoton työputki, niin nyt tuntuu, että tästä selvitään. Toimitussihteerin homman myötä edessä on uusiakin haasteita, mutta uuteen rooliin opitaan. Ja kun tietää, että neljän kuukauden kuluttua alkaa äitiysloma eikä tätä urakkaa ole edessä loputtomiin, niin keväästä voi tulla työsarallakin jopa hauska. Tästä lähdetään ainakin liikkeelle. 

Tulen lämmössä kohti uutta vuotta

Tuli on ihana elementti. Tulen tuoksu, puiden rätinä ja pauke niiden syttyessä palamaan. Lämpö.

Saunan lämmittäminen on yksi lempipuuhistani. Oikeassa saunassa on aivan erilaista tunnelmaa, kun sähkösaunassa. Termostaatin kiepautuksessa ei ole mitään samaa kuin puiden asettelussa, tuohen repimisessä ja tulitikun raapaisussa. En ole käynyt omassa saunassani yli puoteen vuoteen, vaikka kovasti odotinkin sen saamista. Vanhempien saunassa jaksan istuskella pitkään katselemassa tulen loimotusta.

Luin eilen siskon jättämää lehteä, jossa oli juttu naisesta, joka oli elänyt vuoden verran luonnossa. Lämmitellyt ja valmistanut ruokaa nuotiolla. Tuli oli ollut elintärkeä elementti. Tuli, ruoka, vesi, suoja, mutta ei sitten paljon muu. Se oli jotenkin huojentava tarina. Jos tulevaisuudessa ei koskaan työtä saisikaan, niin loppujen lopuksi hyvin pienelläkin voi elää. Välillä aina tuntuu, että säästöjä pitäisi olla niin paljon, että niillä voi aina tarvittaessa elää, mutta ei kai sen varaan voi elämäänsä järjestää. Siihen en luota laisinkaan, että aina töitä saisi. Minä en ole koskaan hakenut töitä vieraalta, enkä luota yhtään siihen, että töitä välttämättä löytyy. Jos en koskaan saisi töitä, niin siinä tapauksessa muuttaisin kyllä huomattavasti mieluummin maalle puulämmitteiseen mökkiin kuin ryhtyisin kerrostaloon kaupunkilaisköyhäksi.  

Televisiossa menee juttu Johan Vennisestä, sokeasta lähes 90-vuotiaasta miehestä, joka asuu yksin mökillä, syö luonnonantimia ja tekee jos mitä käsillään. Kateeksi meinaa käydä tuokin. Mökillä töiden tekeminen kun oikeasti on mielekästä puuhaa. Olen varmaan sanonut muutamankin kerran, että lapsen saannin jälkeen mökin maalaaminen yksin on tähänastisen elämäni suurin saavutus. Se, josta olen kaikkein ylpein. Väitöskirjan kirjoittaminen ei pääse lähellekään. 

Ergo, minä tarvitsen tekemistä.