Poliittista vaikuttamista

Tänään oli viimeinen mahdollisuus äänestää. Sunnuntaina olen Tukholmassa, joten silloin ei numeroita rustailla lappuun. Se oli siis tänään, tai ei milloinkaan. Aamulla asemalla tuli vastaan nuori nainen, joka jakoi omia esitteitään ja ajattelin, että mikäpä ettei. Toinen jommasta kummasta oikeasta puolueesta, naispuolinen ja tietyt olennaiset mielipiteet kohdallaan. Kun en ollut löytänyt itselleni otollista ehdokasta, niin miksei yhtä hyvin hän. Menisipä ääneni ainakin kasvattamaan puolueen äänipottia.

Olin ajatellut jossain vaiheessa päivää käydä etsimässä ennakkoäänestyspaikan, viimeistään töistä lähtiessä. Päivä meni kuitenkin niin nopeasti opetuksen valmistelussa, etten enää ennättänytkään paluumatkalla. Hain siis poikalapsen tarhasta ja suuntasimme paikalliseen postiin, jossa oli netin mukaan edellisvuonna ollut ennakkoäänestyspiste. Tämän vuoden tietoja en lähtöhötäkässä löytänyt. Viime vuoteen verrattuna tilanne oli kuitenkin muuttunut sen verran, että varsinainen posti oli kadonnut ja postipiste siirtynyt läheiseen kauppaan. Niissä tiloissa ei mitään ennakkoäänestystä mahtunut suorittamaan.

Jäi siis tällä kertaa äänestäminen. Ei harmita muutoin kuin siinä mielessä, että äänestämättömyyteni auttaa pienen pieneltä osaltaan vastapuolta. Muutoin en jaksanut laisinkaan kiinnostua näistä vaaleista. Olisi tietysti pitänyt, koska kuntatasollahan ne monet olennaiset jokapäiväiseen elämään vaikuttavat päätökset tehdään. Mutta ei voi mitään, kun ei politiikka kiinnosta, niin se ei kiinnosta.

Jätettiin siis äänestäminen, käytiin kaupassa ja lähdettiin kotiin katsomaan Pikku Kakkosta ja tekemään omena-kaurapaistosta. Nyt on sokeripöhnäinen ja väsy olo. Täytyy toivoa, että ensi yöhön sisältyy vähemmän sekoja unia, työasioiden vatvomista ja levottoman poikalapsen kuulostelua kuin edelliseen.

Lyhyestä virsi kaunis

Mukava päivä. Briiffaussessio ensi vuoden alussa alkavasta sivutehtävästä, joka tuntuu kuin tehdyltä minulle. Kurssin viimeinen kerta ja opiskelijoiden esittämä onnistunut näytelmä 1700-luvun oikeudenkäytöstä. Hyvää palautetta ja jälleen kerran vahvistusta identiteetilleni opettajana. Tätä haluaisin niin paljon enemmän työhöni. Ajomatka itään vanhempien luokse viikonlopun viettoon ja ilo poikalapsen riemusta.

Tähän voin vain todeta: mie tykkään. 

Pakoa maailmasta

Kymmenien elämänhallintaoppaiden lukemisesta ei ole sanottavaa hyötyä, ellei oppeja muista soveltaa omaan elämäänsä. Se puoli unohtuu liian usein, mutta toisaalta positiivista on ollut havaita, että jossain vaiheessa opetuksiin aina palaa. Joku sanoo blogissa tai jossain muualla jotain, joka muistuttaa taas läsnäolemisen ja positiivisen ajattelun tärkeydestä.

Päivän piristäjinä ovat toimineet maalausryhmän ihanan valoisat ihmiset ja Vastaisku ankeudelle -blogin viikon tekstit, jotka ovat muistuttaneet hyväksymisen tärkeydestä. Viime aikoina töissä on ollut sen verran stressaavaa, että olen unohtanut hyväksymisen täysin ja vain miettinyt, miten kaikki olisi paremmin, jos tekisin jotain muuta ja asuisin jossain muualla. Jos olisin tehnyt erilaisia ratkaisuja ja jos asiat olisivat menneet toisin... Olen sitkutellut, sen sijaan että olisin läsnä. Sitten kahden vuoden kuluttua, sitten kun olen löytänyt toisen työn, sitten kun asun omakotitalossa ja luonnon helmassa, sitten kun elämässä ei ole enää stressiä...

En todellakaan ole hyväksynyt tätä hetkeä enkä myöskään esimerkiksi töissä tehnyt kaikkea stressin vähentämiseksi. Stressin iskiessä minulla on paha tapa turvautua välttelemiseen strategiana, mikä ei edesauta asioiden valmistumista. Jos aikaa ei ole nytkään kaiken tarvittavan tekemiseen, niin sitä ei taatusti tule lisää, jos pistän pääni pensaaseen ja käytän aikani sijaistoimintoihin unohtaakseni ikävät velvollisuudet.

Tavoitteeni eivät myöskään ole realistiset. Toinen ohjaajista sanoi tämän päivän kurssilla, että kuulostaa siltä kuin haaveenani olisi helppo elämä. Se on valitettavan totta. Mielikuvitukseni kun nyt on aika lennokas, niin päiväunissani en haaveile esimerkiksi kirjailijan urasta tai talosta maaseudulla tai parisuhteesta. Ei, minä olen yleensä jonkun sortin varakas vapaaherratar, jonka toimeentulosta huolehtii lottovoitto tai pahimmassa tapauksessa orjatyövoima. Realismi ei ole päiväunelmieni laji.

Valitettavasti kuitenkin jossain elämän vaiheessa on ryhdyttävä realistiksi. Hyväksyttävä se tämänhetkinen elämäntilanne tai muutettava sitä. Tehtävä jotain ammatillisen pätevyyteni kartuttamisen eteen tai selvitettävä se, mitä muuta mahdollisesti haluaisin tehdä. Nyt onneksi on taas vaihteeksi positiivisempi mieli asian suhteen.

Kaikesta tempoilusta vedettävä oppi on se, että läsnäolon ja hyväksymisen omaksuminen ei ole vielä  imeytynyt selkärankaan. Hetkelliset mielenrauhan kokemukset ovat kuitenkin olleet niin mahtavia, että asiaa täytyy taas aktiivisemmin työstää.

"Hullu työtä tekee"

Luin aamulla junassa Juhani Seppäsen kirjaa "Hullu työtä tekee", joka on ihan mainio. Niin mainio, että piti oikein kaivaa kynä esiin ja vedellä viivoja tärkeimpien virkkeiden kohdalle. Sitä yleensä vältän viimeiseen asti, koska kirjat ovat olevinaan niin pyhiä, ettei niihin saa raapustella turhuuksia.

Seppänen kirjoittaa siitä, miten kuluttaminen ja sosiaalinen vertailu ovat saaneet meidät ansaan. Kuinka unelma jostain uudesta kulutustavarasta, autosta tai asunnosta tai hienommasta kännykästä, on ilmaus sitoutumisesta kulutusprosessiin. "Kulutus johtaa suuremmalla välttämättömyydellä työntekoon kuin työnteko kulutukseen," hän toteaa. Se sai jälleen pohtimaan omia kulutustottumuksia ja sitoutumista työnteon oravanpyörään. Mikään kauhea kuluttajahan en ole, mutta olen kuitenkin sitonut mielikuvani onnellisuudesta joihinkin kalliisiin kulutuskohteisiin tai unelmiin niistä. Se rintamamiestalo pitäisi saada eikä tuntuisi kivalta, jos ei koskaan enää pääsisi ulkomaille. Paljosta muusta olisin valmis luopumaan huomattavasti helpommin, mutta olisiko mahdollista tehdä kompromisseja myös niiden asioiden suhteen, jotka todella sitovat lainakierteeseen. Eikö talo esimerkiksi loppujen lopuksi ole vain seinät, lattia ja katto, ja huomattavasti tärkeämpää ne ihmiset, joiden kanssa sen talon jakaa. En ole erityisen kallista matkailua harrastanut tähänkään mennessä, mutta eikö tasoa voisi yhä helposti laskea.

Olen lukenut kirjasta vasta kolmanneksen ja Seppänen on juuri pääsemässä työn, identiteetin ja elämän tarkoituksen kolmiyhteyteen. Se kuulostaa niin mielenkiintoiselta, että tässä vaiheessa on ehkä lounaan aika. Muutama luku lisää, kun en jaksa odottaa kotimatkaa.  

Poikalapsi

Tämä maanantai tuntuu taas kovin rutiinipäivältä. Niitä sellaisia, jotka sujuvat ihan samalla kaavalla kuin moni muu päivä tätä ennen. Niitä, jolloin ei välttämättä kauheasti kannattaisi bloggailla.

Paulo Coelho viestitti samaan asiaan liittyen facebookissa ja muistutteli, ettei sellaista kuin rutiinipäivä olekaan. Lainaus Alkemistista på engelska, koska en jaksa etsiä esille suomenkielistä versiota. "When each day is the same as the next, it's because people fail to recognise the good things that happen in their lives every day that the sun rises." Mitä hyviä asioita en siis tänään ole onnistunut tunnistamaan?

Tänään oli opetusta. Pidän opettamisesta, vaikka en tänään siitä mitään hirveitä hehkutuskicksejä saanutkaan. Luetaan se nyt siis hyviin asioihin. Samoin se, että poikalapsi jäi tosi helposti tarhaan, kun siellä oli kivat tätit. Yksi kolmesta tädistä on vähän oudompi ja sen on aistinut myös poikalapsi, joka kinuaa syliin joka aamu, kun kyseinen täti on vuorossa. Poikalapsi on oppinut vastikään sanomaan hyvää yötä ja se jostain syystä ilahduttaa minua yhä suuresti. Ilahdutti myös kun halusi aamulla piilotella äitin kanssa peiton alla. Lauantaina ja sunnuntaina napsittiin tyynyltä hönnipönniäisiä ja heiteltiin niitä - ja yhtä näkymätöntä kakkua - sängyn taakse. Käytiin myös peiton alla tutkailemassa hönnipönniäisten maailmaa ja oli mukava havaita, että poikalapsi oli selvästi tykännyt siitä. Jaksaa aina vähän ihmetyttää, kuinka hyvin kaksivuotias jo tajuaa mielikuvitusjuttuja. 

Hyvät asiat tuntuvat tänään siis liittyneen pieniin hetkiin poikalapsen kanssa. Sopiihan se niinkin.

Toinen ihana kotisunnuntai

Lueskelin tänään poikalapsen nukkuessa Käsi kädessä ja Voi hyvin -lehtiä. Ne ovat jotenkin niin ihania. Tavallisia ihmisiä pyntättyjen ja meikattujen mallinukkien sijaan, fokus onnellisuudessa, mielekkyydessä ja hyvässä voinnissa eikä kilpailussa ja menestyksessä. Rohkeita ihmisiä, jotka ovat selvinneet vaikeuksista ja päättäneet muuttaa elämäänsä välittämättä siitä, "mitä muut ajattelevat".

Huomaan lukevani artikkeleita myös sillä mielellä, että olisikohan tämä - tai tämä - minun juttuni. Olisiko minusta tähän, kuinka radikaaliksi uskallan heittäytyä? Onko kouluttauduttava täysin uudelleen vai löytyisikö mielekkyys jostain oman alan käytännöllisistä töistä.

Viimeisen puolen vuoden aikana minusta on selvästi tullut avoimempi isommillekin muutoksille. Aikaisemmin pääni sisällä tökki ajatus statukseltaan "alemmasta" työstä. Muistan kouluaikana päättäneeni, että koska en ole hyvä sosiaalisissa suhteissa enkä liikunnassa enkä paljon muussakaan, niin ainakin pärjään lukuaineissa. Niin pärjäsinkin, mutta samalla sidoin itsetuntoni siihen, että minä olen "fiksu". Jos en ollut fiksu, en ollut mitään. Se heijastui työkuvioihinkin.

Nyt olen löytänyt itsestäni myös muita puolia. Se mahdollistaa myös sen, ettei työn kautta tarvitse päteä, vaan olisi mahdollista valita työ vain sen tuottaman mielekkyyden ja ilon näkökulmasta. Toivon ainakin niin.

Toinen juttu on se, kuinka valmis olen karsimaan elintasostani nyt kun vihdoin ja viimein olen selvinnyt keskitason palkkaluokkaan. Totaaliyhärinä talouden elintaso on täysin minun varassani. Elinolosuhteet vaikuttavat valitettavasti tyytyväisyyteni siinä määrin, että en ole valmis luopumaan pihastani ja pienituloisena ei pääkaupunkiseudulla pihoja omistella. Ei edes rumien halpisparakkiparitalojen pieniä plänttejä. Pääkaupunkiseudulla on yksinhuoltajan oltava vähintään keskituloinen, kotoseudulla selviäisi pientuloisenakin, koska sieltä olisi mahdollista ostaa unelmien rintamamiestalo ilman velkaa. Ikuisuuskysymys on se, kummassa vaihtoehdossa menettää enemmän, kummassa taas saa. Muutaman vuoden sisällä aion olla viisaampi tässä asiassa.   

Joulu tulee

Sade ropisee kattoon. Jos ei olisi jo niin myöhä, niin lämmittäisin glögiä ja nautiskelisin sateen ja tuulen äänistä. Jos en nykyään tarvitsisi pitkiä yöunia, niin laittaisin television päälle ja katselisin elokuvaa tai yrittäisin sinnitellä hereille Yorkshiren etsiviin asti. Taidanpa kuitenkin vain kirjoittaa tämän ja lähteä lukemaan.

Kävimme tänään siskon ja poikalapsen kanssa Ikeassa. Ostoslistalla oli molemmilla matto, mutta tietysti sieltä tarttuu aina mukaan myös jotain muuta mukavaa. Jouluosasto oli jo laitettu pystyyn ja sieltä piti ostaa kuuseen vähän koristetta ja joulutähti ikkunaan. Saavat toki vielä odotella vaatehuoneessa jonkun aikaa, mutta luulen, että tänä vuonna joulurekvisiitan voisi ottaa esiin jo ennen ensimmäistä adventtia. Joulukuu on ihanaa rauhan, hiljaisuuden ja odotuksen aikaa, ja siitä olotilasta mielellään nautiskelisin pidempäänkin. Joulu on ehdottomasti vuoden paras juhla.

Ikea ja sitä seurannut kauppareissu aiheuttivat sen, että poikalapsi nukahti päiväunille kolme tuntia aikataulusta myöhässä ja heräsi - tai minä herätin - vasta viideltä. Yöunille meno siirtyi siten tietysti myös ja illan oma aikani jää nyt vähän lyhyeksi. Eli ei glögitarjoilua eikä syvämietteisiä blogipostauksia.

Hyvää yötä!

Viikko taas takana

Kotityöpäivä. Ensi viikon opetuksen valmistelua, mutta samalla myös imurointia ja pientä siivousta. Yleistä hengähdystä työpaikan pitkistä valkoisista käytävistä. Vaikka päivä oli sinänsä hyvä, niin huomaan, että alan tuntea selvää loman tarvetta. Keväällä lomia tulee automaattisesti. Pääsiäisloma joka vuosi, hiihtoloma yleensä, välillä matka eteläänkin, viimeistään toukokuussa viikonloppuja mökillä. Syksylle sen sijaan en osaa samalla lailla aikatauluttaa pidempää lomaa ja yksittäiset päivät eivät riitä virkistämään.

Olin poikalapsen mielestä tänään liian aikaisessa hakemassa häntä tarhasta. Tarhalaiset olivat myöhässä aikatauluistaan eivätkä olleet vielä ehtineet ulos. Aikaisemmin tällä viikolla ajattelin yhtenä päivänä olla kiltti ja käydä hakemassa poikalapsen vähän aikaisemmin. Poikalapsi notkui muiden poikien kanssa tarhan portilla odottelemassa, että loputkin lapsista saavat vaatteet päälleen. Vaikka hän ilahtui suuresti äidin näkemisestä, niin kohta seurasi pettymys, kun ei päässytkään pihalle muiden kanssa leikkimään. Ulos, ulos, hoki samoin kuin tänäänkin. Huojentavaa, kun tietää, ettei siellä ikävissään odotella.

Kävimme tänään kirkolla katsomassa lastennäytelmän. Se kesti yli puoli tuntia, mutta poikalapsi jaksoi aika hyvin mukana, vaikka välillä olisikin halunnut lauleskella mukana ja karjua dinosaurus-huutoja. Hetkellisesti uhkasi itselläni mennä hermostumisen puolelle, mutta näytelmän pituuden huomioon ottaen poikalapsi pysyi sylissä ja hiljaisena ihan riittävän esimerkillisesti. Oma hermostuminen oli varmasti osittain seurausta myös siitä, että jouduimme lähes juoksemaan paikalle. Vähän ennen lähtöämme ovikello soi ja pari jehovantodistajaa halusi jutella kanssani. Jehovantodistajat ovat käyneet joskus aikaisemminkin, ja minähän tykkään väitellä uskonnosta heidän kanssaan. Vaikka olenkin henkistä puoltani tässä pyrkinyt viime aikoina huomattavasti vahvistamaan, niin en ole vieläkään täysin vakuuttunut persoonallisen Jumalan olemassaolosta enkä usko moniin tärkeisiinkään kristinuskon opinkappaleisiin, jehovantodistajien melko patriarkaalisesta ja konservatiivisesta tulkinnasta puhumattakaan. Heidän kanssaan on silti hauska väitellä, ja niinpä pääsimme lähtemään kirkolle ihan viime tingassa. Paikalla oltiin hikisinä, hengästyneinä ja hivenen hermostuneina. Tai minä olin. Poikalapsi istui rattaissa digestive-keksiä kädessään puristaen eikä puuskuttamisilmiö häntä vaivannut.

Tänään olen myös nautiskellut tomaattiviljelmieni tuotannosta. Olen useampana kesänä yrittänyt kasvattaa tomaatteja, mutta onni ei ole ollut myötä. Viime kesänä tuli paljon vihreitä, jotka homehtuivat, ennen kuin sain aikaiseksi tehdä niille mitään. Tänä vuonna tomaatinvarret kasvoivat aivan järjettömän suuriksi ja tekivät tomaatteja todella runsaasti. Punertuneet kuitenkin halkeilivat ja mätänivät heti väriä saatuaan, vihreät paleltuivat ja homehtuivat. Ainoa syötäväksi kelpaava paistattelee kuvassa tuossa oikealla. Voittajaksi selviytyi purkkiin koko kesäksi unohtunut varsi, jota en koskaan saanut maahan. Nostin sen sisälle, kun siinä oli pitkä varsi, jo käppyröiksi kuivuneet lehdet ja kaksi pientä tomaatin alkua, joista toinen alkoi nyt näyttää valmiilta. Söin siis sen ja totesin maukkaaksi. Ei olisi hassumpaa, jos ne tomaattiviljelykset joskus saisi onnistumaankin. 

Sinisiä liinoja, punaisia ympyröitä, kirjavia lehtiä

Tänään on taas taiteiltu, kahteenkin otteeseen. Maalattu mielen liikkeitä ja ihmetelty värejä, painettu lehdillä kuvia tyynyliinalle. Havahduttu siihen, että negatiiviset tunteet eivät ole kiellettyjä, että onni, ilo ja rakkaus kuuluvat kaikille.

Tässä kurssissa on pointtia, vaikka alkuun tuntui, ettei asiassa edetä minnekään. Maalaamisen sijaan olisin halunnut enemmän keskustelua, mutta tämä on juuri oikein. Keskustelu on älyllistä, maalaaminen päästää syvemmälle. Se pakottaa hyväksymään epätäydellisyyden. Se paljastaa ihmisen sisimmän ja näkee pinnan taakse. Kun ensimmäistä kertaa valitsin värejä, jotenkin hölmösti kuvittelin, että kaikkien töistä tulisi aivan samannäköisiä. Jos kerran annettaisiin alitajunnan ohjata kätten liikkeitä, niin kaikki tekisivät suunnilleen samanlaista, ehkä vähän eri väreillä. Kuvat ovat kuitenkin kaikki täysin erilaisia, eikä kyse ole maalaustaidoista. Kyse on harmoniasta ja sekasorrosta, kokonaisvaltaisuudesta ja pirstaloituneisuudesta, surusta, vihasta, toivosta, uteliaisuudesta, liikkeestä, voimasta, tunteista ja tarpeista.  

Minun kuvani ovat värikkäitä - eivät kirjavia, mutta värikkäitä - levottomia, koko ajan liikkeessä. Värit vaihtuvat viikoittain, mutta joka kerta haluan maalata käsin, täyttää koko paperin, vetää sormilla paperille viivoja ja ympyröitä, alle isompaa, päälle pienempää. Vaikka kokonaisuudesta on tullutkin suhteellisen harmoninen, niin kuvien levottomuus on häirinnyt minua ja olen toivonut, että pystyisin yhtä tasapainoisiin kuviin kuin jotkut ryhmäläisistä. Tänään kuitenkin pystyin hyväksymään, että minulla on levoton olo ja se on okei. Että jonain päivänä pystyn maalaamaan rauhallista ja vakaata, mutta se hetki ei ole nyt.

Ihanaa, että tällaisia ryhmiä on olemassa. Lukupiirejä, vertaisryhmiä, kursseja... Niissä on mieltä ja merkitystä.

Kirjoja ja ahdistusta

Tämän päivän ohjelmassa tärkeimpänä oli vasta perustetun lukupiirin aloituskokous. Olipa ihanaa, kun joku esitteli mielenkiintoisia kirjoja. Maailma on niin täynnä hienoja kirjoja, kun vain olisi aikaa lukea niitä enemmän. Romaaneja ja elämänkertoja, elämänhallintaoppaita ja populaarihistorioita.

Esittelijänä oli kirjaston työntekijä ja jäin miettimään, että siinä ei olisi hassumpi ammatti. Kaikkein eniten tähän astisista töistäni olen nauttinut sijaisuuksien tekemisestä tiedekuntakirjastossa. Koulun työharjoittelussa olin ainakin kertaalleen töissä kirjastossa ja vaihto-oppilaana hyllytin kirjoja joka päivä kirjastoapulaisena. Jenkeissä kun sellaisenkin saattoi valita lukujärjestykseen. Lapsena kirjastonhoitajan ammatti taisi olla jopa unelma-ammattini. Aivan pienenä ilmoitin, että minusta tulisi äiti, mutta seuraavassa vaiheessa olin heittäytynyt uratietoisemmaksi ja päätynyt kirjastoalaan. 

No, koskaan ei voi tietää, mistä jonain päivänä itsensä löytää. Viime aikoina kun on taas alkanut murehdituttaa ja huolettaa tulevaisuus urakuvioiden osalta. Vaikka tutkimuksessa on periaatteellisesti tosi paljon hienoja puolia, niin on kait vain myönnettävä, ettei se ole minun juttuni. Sen pitäisi olla. Sen pitäisi sopia minun temperamentilleni ja luonteelleni, mutta jostain syystä en vain löydä sitä tarvittavaa intohimoa ja tieteen paloa itsestäni. Voi olla, että asia olisi toinen, jos olisin aikanani päätynyt lukemaan historiaa tai kirjallisuustiedettä, mutta oikeustieteellisessä en löydä omaa juttuani. Sitä merkityksellisyyttä. Välillä aina kuvittelen tavoittavani sen - tänä keväänä varsinkin - mutta silti jokin tökkii. Järki sanoo, että tähän pitäisi sitoutua, mutta ne pienet viestit - se intuitio, jota minun piti vihdoin uskoa ja uskaltaa seurata - sanoo, että ei näin. Ei ole hyvä olla näin.

En kyllä tiedä, mitä muutakaan se voisi olla. Näin lähes nelikymppisenä ei tee enää mieli heittäytyä opiskelemaan useammaksi vuodeksi. Tai vaikka tekisikin, niin tili ja asuntolaina eivät siitä pitäisi.

Yritän lohduttautua sillä, että jotain tulee eteen. Uskoa sitä astrologista syntymäkarttaani. Sillä oli useampaan kertaa toistuva ja painottuva "aspekti" vai mikä lie, joka sanoi - and I quote: "Tässä elämässä sinun tavoitteesi ovat tavallista voimakkaammin sidotut yhteiskunnallisiin kuvioihin ja siksi et pääse elämässäsi yhtään mihinkään, ellet opi seuraavaa sääntöä: Älä rakenna konkreettisia odotuksia elämällesi edes huomisen varalle, sillä sinun suunnitelmasi eivät tällä kertaa paina yhtään mitään." Vaikka olenkin kova suunnitelija ja huolehtija, niin tuosta saa jotain lohtua. Kaikesta suunnittelusta (=haaveilusta) huolimatta olen nimittäin oikeasti tässä elämässä vain ajelehtinut asiasta toiseen. Siitäkin on tullut kannettua syyllisyyttä, mutta ehkä se vain on hyväksyttävä. Lopetettava suunnitelmien tekeminen ja vain katsottava, mitä huominen tuo eteen.

Sen kyllä haluaisin tietää, mitä nuo yhteiskunnalliset kuviot ovat. Jotenkin se ei tunnu soveltuvan kaikkeen muuhun. Tai sitten se on juuri se elementti, jota en vielä näe.

Raukean maanantain mietteitä

Töissä oli tänään erittäin hyvä päivä ja samalla hahmottui vähän selkeämmin se, miksi niin usein tökkii. Koko päivä meni opetukseen liittyvissä puuhissa ja lähes valmiin gradun kommentoinnissa. Tarjolla oli onnistumisen kokemuksia ja tunnetta, että hei, minähän osaan. Tutkimuksen parissa puurtaessa onnistuisen kokemuksia on huomattavasti harvemmin. Sen verran harvoin, että usein vain ahdistaa.

Tarjolla oli myös tunnetta, että siitä mitä teen, on hyötyä myös jollekulle toiselle. Myös se - kuten on tullut jo aikaisemminkin todettua - uupuu liian usein normaaleista työpäivistä. Nämä kaksi yhdistettynä saivat aikaan päivän, jollaisia haluaisin elämääni huomattavasti useammin. Työ tuntui suorastaan...merkitykselliseltä.

Ensimmäinen lieneisi korjattavissa kovalla opiskelulla, jälkimmäinen vaikeammin. Näitä emme kuitenkaan pohdi enää tänään, sillä tänä iltana haluan lukea. Valittavana opus hitaammasta lapsuudesta tai Kodin Kuvanlehti.

Onnea ja harmia

Tänään istuin pihakeinussa poikalapsen nukkuessa ja ajattelin, että tämä oli esimerkki täydellisestä kotisunnuntaista. Aamulla hitaan aamiaisen jälkeen onnistuin pitkästä aikaa siivoamaan hieman tavallista perusteellisemmin pikku apulaisen kulkiessa perässä oman pölyrättinsä kanssa. Vähän leikkimistä ja sitten jatkoa vuoden alusta alkaneelle, mutta hetkeksi jo unohduksiin jäänelle "valmista aina sunnuntaisin jokin uusi ruokalaji" -kampanjalleni. Päivän ruokalistalla oli coucous-kasvispannu, josta tuli oikeasti hyvää.

Lounaan jälkeen lähdimme hetkeksi ulos hiekkalaatikolle. Ajankohta ei ollut täydellinen, sillä aamusta alkaen paistanut aurinko vetäytyi uhkaavan tumman näköiseen pilveen. Pimentyminen oli kuitenkin vain hetkellistä, sillä lähtiessämme kärryttelemään kohti läheistä hevostilaa aurinko alkoi taas paistamaan. Poikalapsi oli jo lähes unessa, mutta halusi vielä nähdä kaksi heppaa. Olivat onneksi pihalla. Kävimme kurkkaamassa ja melkein heti käännettyäni kärryt takaisin kotia kohti tippui mukana ollut lelu soratielle ja poikalapsi nukkui. 

Parkkeerasin peiton alla nukkuvan jälkeläisen varjoon ja jatkoin eilistä kukkasipulien istutusta. Nyt on tulppaaneja ja krookuksia maassa odottamassa kevään tuloa. Kukkapenkeissä on digitaliksen ja kehäkukkien siemeniä ja maljakossa muutama puolivahingossa katkennut kukka.  Sain raivattua minipienen kasvimaani talvikuntoon ja toivon, että homehtuneista ja puolisyödyistä tomaateista ja kesäkurpitsan jätteistä on jotain iloa linnuille tai oraville. Hiiret saattavat kyllä olla se todennäköisin kohdeyleisö ja viimetalvisen metelöinnin jälkeen en niitä haluaisi syöttää.
 
Poikalapsi heräsi riittävästi nukkuneena ja iloisena päinvastoin kuin eilen. Keinuimme hetken ja puuhastelimme omalla pihalla. Hidas sunnuntai jatkui kahvin ja aiemmin viikolla leivottujen korvapuustien merkeissä. Kaivoin esiin oikein kermakon maitoa varten ja lasisen keksilautasen muutamalle muumikeksille. Mutta kyllä siinä sellaista ihanaa vanhojen aikojen sunnuntaitunnelmaa sitten olikin.

Aina siihen asti, kun kahvihetki läheni loppuaan ja aloimme silmäillä poikalapsen saamaa Nalle Puh -lehteä. Parin lukukerran jälkeen kaivoin kaapista uudet liidut väritystehtävää varten. Väritystulos ei ollut toivotun mukainen, joten naps, liitu poikki, jos se auttaisi. Minä siihen huudahtamaan, että "Ei" ja poika ihan säpsähti. Sitten iski suuri harmi - joko siitä, että äiti osallistui värittämiseen tai siitä, että oma väritys ei pysynyt rajojen sisällä. Väri olisi joka tapauksessa pitänyt saada pois, pois, pois. Lehti lähti hetken kuluttua jäähylle ja vaikka harmi meni suhteellisen nopeasti ohi, niin siihen uhkasi kaatua myös täydellinen kotisunnuntai. Varsinkin kun poikalapselle epätavallista kiukuttelua riitti vähän myös loppuillaksi.

Tahtoikä saattaa kolkutella kynnyksellä tai sitten minun täydellinen kotisunnuntaini ei ollut poikalapsen täydellinen sunnuntai. Minusta aamupäivä oli ihana, mutta lapsukainen olisi ehkä arvostanut leikkiseuraa enemmän kuin innoissaan siivoavaa ja kokkavaa äitiä. Ja on se myönnettävä, läsnäolosta lapselle ei tullut tänä viikonloppuna täysiä pisteitä, vaikka muutoin itsestä viikonloppu niin hyvältä tuntuikin. Ihan lähiaikoina luin jossain, että "onnellinen on se, joka pystyy tuottamaan onnea muille". Se ei nyt aivan täydellisesti toteutunut ja jäin vähän tunnontuskiin poikalapsen puolesta.

Onneksi kuitenkin päivällä oli onnellinen loppu. Poikalapsi hiipii usein sängystään ylös ainakin kerran, ennen kuin nukahtaa. Kääntyy kyllä aina kiltisti takaisin, kun ilmoittaa, että nyt on aika nukkua. Vaasan reissua seuraavana iltana otin kuitenkin hetkeksi vielä syliin sohvalle ja nyt se uhkaa jäädä tavaksi. Tänäänkin kapusi kylkeen ja vähän pidemmän hellittelyhetken jälkeen voi todeta, että ehkä tämä kuitenkin oli aika täydellinen kotisunnuntai.

"lohdutus, lempeä valo"

Eilinen iloharjoitus toimi, vaikkei se ihan yksinkertaista ollutkaan. En meinannut ensin keksiä millään, mitä voisin tehdä. Päädyin lopulta meditoimaan hetkeksi ja sen jälkeen ajauduin käymään läpi vanhoja blogitekstejäni. Erityisesti 2007 loppuvuoden Saksan reissulla kirjoitetut jutut saivat minut vihdoin ja viimein piristymään. Olin silloin hahmottanut joitain asioita, jotka ovat hyvin tärkeitä minulle. En varsinaisesti ollut unohtanut niitä, mutta tajusin taas paljon konkreettisemmin, mitä tarvitsen ja että voin todellakin tarvittaessa muuttaa asioita.

Blogin lukeminen katkaisi viikon mittaiseksi venyneen harmaamman kauden. Tänään päivä sitten jo hymyilikin täydellä teholla. Sää oli ihana, kylmyydestä huolimatta aurinkoinen ja syksy näytti parhaita puoliaan. Kaikennäköinen liikunnoiminen kävelemisestä alkaen on viime aikoina jäänyt vähiin, mutta tänään halusin nauttia ulkoilmasta edes jonkin aikaa. Jätimme siis auton kotiin ja suuntasimme rattaiden kanssa kohti asemaa. Vaikka junamatka oli lyhyt, niin poikalapsi oli innoissaan.

Jäimme pois Tikkurilassa ja kävimme pikaisesti Maalaismarkkinoilla ja vähän pidemmän kaavan mukaan kirkolla myyjäisissä. Herkuttelimme lohikeitolla - tai minä herkuttelin, poikalapsi keskittyi kaikesta houkuttelusta huolimatta leipiin - ja kiertelimme myyntipöytiä. Tarjolla olisi ollut myös kasvo- ja käsimaalausta, mutta ensi-innostuksen jälkeen poikalapsi kieltäytyi kategorisesti tarjolla olleesta auton kuvasta käsivarteen. On tullut äitiinsä siinä, ettei syöksy asioihin suunnapäännä.

Viimeiseksi ennen lähtöä kävimme ostamassa hyvän mielen arvan. Voittojen ilmoittaminen jäi myöhempään ja vaikka onni osuisikin kohdalle, niin voitto voi mennä sivusuun. Lupasivat näet ilmoittaa puhelimitse enkä ole viime aikoina vastaillut tuntemattomiin numeroihin, kun ne 99 prosentissa tapauksia ovat puhelinmyyjiä. Hyvä mieli lähti kuitenkin mukaan, kun arpoja myymässä ollut vanha rouva supatti ystävällisesti hymyillen, että kun hän on antanut, niin ei häneltä ole koskaan mitään puuttunut. Että sen hän aina haluaa nuorille ihmisille sanoa. Ehkä se juuri niin on: kun antaa - eikä halua niin ihmeellisiä - ei ihmiseltä myöskään tule puuttumaan mitään tärkeää.

Tähdet kertovat

Kävin pitkästä aikaa taas syömässä opiskelijaruokalassa. En varsinaisesti enää haluaisi olla opiskelija, mutta kaipaan sen aikaisen elämän tiettyä selkeyttä. Elämän tarkoitus löytyi seuraavasta tentistä ja sen läpäisemistä. Kun koko koulu- ja opiskeluajan elämä on ollut vahvasti ulkoa ohjattua, on aikuisiällä vaikea mukautua siihen, että nyt pitäisi itse määrittää omat päämäräänsä. Kukaan ei kerro, mikä tavoite on tai mikä tekee elämästä merkityksellistä.

Työtehtävät eivät siirry isiltä pojille eivätkä äideiltä tyttärille. Oma paikka on etsittävä tai ehkä lopulta tyydyttävä siihen, että mitään tavoitetta ei ole. Ehkä tarkoitus on vain olla, yrittää nauttia elämästä. Sen sijaan siitä olen varma, että se merkityksellisyys on välttämätöntä. Se on kaivettava jostain esiin vaikka väkisin.

Olen taas kerran vaikuttunut horoskoopistani. Kaikkiin horoskooppeihin en toki usko, mutta jostain syystä Astron tuntuvat hyvin usein pitävän paikkaansa. Sekä se yksilöllinen kalenteri että ihan pelkkä horoskooppimerkin mukaan määrittyvä. Kävin juuri vilkaisemassa Neitsyen päivän horoskooppia ja se totesi, että "Et ehkä tahdo saada kiinni elämän punaisesta langasta, koska ajatuksesi eivät pysy kasassa.". Niinpä.

Toisaalta erinäisten elämänhallintaoppaiden ohje on, ettei asiasta kannata huolehtia, ellei sille voi juuri nyt tehdä mitään. Nyt voin vain todeta, että asia on tiedotettu. Täytyy sisäistää syntymäaikaan ja -paikkaan perustuvan kalenterini ensisijainen neuvo tälle päivälle: "Jos kaikki ei nyt suju työelämässä suunnitelmien mukaan, niin voit vain todeta sen kuuluvan ajan laatuun, eikä sitä tarvitse alkaa sen kummemmin murehtia.".

En siis murehdi. Laadin seuraavaksi viikko-ohjelman taas seuraavalle parille viikolle ja sitten hetken aikaa keksin jotain iloa tuottavaa tekemistä, vaikkei se liity millään tavalla töihin. On taas muistettava syntymäkartastani kumpuava ohje elämän mielekkyyden löytämiseksi: "Mitä sinun sitten tulee tehdä? Ei muuta kuin olla aivan halvatun tarkkana, että joka päivä voit nauttia siitä mitä teet.". Näin perusluonteeltani suhteellisen velvollisuudentuntoisena ihmisenä tuo tuntuu kovin hedonistiselta lähtökohdalta. Toisaalta, kun olen synkkäluontoisuuteen ja melankoliaan taipuvainen, niin se voi olla juuri sitä mitä tarvitsen. Ei suorittamista, vaan iloa.

Se pyörii sittenkin

Eilen illalla meni tunti höpöttäessä, mutta väsyttämisen sijaan se oli virkistävää. Maailmassa ei ole kovin monta ihmistä, joiden kanssa osaisin vain höpöttää, vaikka se niin ihanaa onkin. Hidasta elämää sivustolla sivustolla kysyttiin tänään, miksei voisi soittaa jollekulle tuntemattomalle, vaikkei edes olisi asiaa. Avartavia kohtaamisia arjessa. Minä en vain ole koskaan osannut soittaa edes tutuille, jos minulla ei ole jotain asiaa. Tavallaan kahehdin sitä. Kykyä istua puhelimessa vaikka tuntitolkulla ja vain höpöttää. Minä en vaan osaa. Puhelin tuntuu ylipäätään aika vaivaannuttavalta kommunikaatiovälineeltä, kun ei näe toisen ilmeitä ja eleitä. Ei voi päätellä, onko se kyllästynyt vai iloinen vai mitä. Eipä silti, en oikein osaa höpöttää naamatustenkaan.

Tänään surffailin jollain sivulla ja törmäsin taas pitkästä aikaa pyörivään tanssijaan. Sen, kumpaan suuntaan tanssijan näkee pyörivän, pitäisi kertoa, kumpi aivopuoliskoistasi on hallitseva: looginen vasen vai tunteenomainen oikea. Jännää oli, että kun viimeksi parisen vuotta sitten katselin tanssijaa, se pyöri molempiin suuntiin ja pystyin myös halutessani muuttamaan pyörimissuuntaa milloin vain. Nyt näin tanssijan pyörivän ainoastaan myötäpäivään enkä enää onnistunut kääntämään sen suuntaa. Tunne- ja mielikuvituspohjainen, uskontoa ja filosofiaa luonnontieteiden sijaan painottava oikea aivopuolisko oli siten nyt hallitseva. Mielenkiintoista tässä on se, jos panostamalla henkiseen kasvuun ja omien tunteidensa tunnistamiseen, aivot oikeasti voivat reagoida näin.

Väsyttää

Lokakuu on saapunut. Sadetta ja aurinkoa, väsymystä ja työntekoa. Yksi varattu arkistomatka Tukholmaan ja löydetty kirjastokortti. Monta monituista tuntia kirjoittaen puhtaaksi 1700-luvun hovioikeuden pöytäkirjoja. 80 sivua valmiina, noin 2400 jäljellä. Siinä sitä riittää työsarkaa syksyksi ja talveksi, varsinkin kun Tukholmasta pitäisi saada kuvia vähintään saman verran. Kiire tulee. Tässä vaiheessa voi vain huokaista, että ollapa varoja tutkimusavustajaan, jolla teettää tämä tekninen puhtaaksikirjoituspuoli.

Tapauksissa on kyllä mahtavia ihmiskohtaloita, joista saisi hienoja historiallisia romaaneja. Pitäisi varmaan joskus kokeilla. Omista sepustuksistani tulee pelkkää henkilökohtaisiin tunteisiin pohjautuvaa marinaa ja huokailua. En osaa kertoa tarinaa tai ylipäätään luoda ihmissuhteita, elleivät tapahtumat sijoitu joko historialliseen tai fantasia-maailmaan. Etäännyttäminen vaatii myös ajan tai paikan etäännyttämisen. Minä haluaisin kirjoittaa, mutta minussa ei ole kirjoittajan paloa. Mikään tarina ei vaadi tulla kirjoitetuksi kauttani. Minulla on neljä-viisi vähän pidempää tarinaa, mutta koskaan en ole saanut yhtäkään, edes lyhyempää, valmiiksi. En edes osaa päättää, mitä genreä haluaisin edustaa. Ennen se oli fantasiakirjallisuus, nyt jotain enemmän à la Virpi Hämeen-Anttila.

Väsyttää. Haluaisi mennä nukkumaan, vaikka kello on vasta puoli kymmenen. Vanha luokkakaveri on kuitenkin tulossa vielä yökylään matkalla varhaiselle aamulennolle huomenna. Onkohan soveliasta sanoa: "Hei, kiva kun tulit, tuossa on peitto ja lakanat, hyvää matkaa ja minä menen nyt nukkumaan".

Lukuprojektina Elina Tiilikka: Myrsky