Mielenmuutoksia

Huh, onpahan mennyt vähän aikaa edellisestä viestistä. Ja muuttunut taas mieli tammikuuhun verrattuna. Kolmen asian aikataulua jaksoin noudattaa kaksi viikkoa ja uudesta projektista vetäytymisen lisäksi olen sanonut ei toisellekin, joka piti saada tämän kevään aikana valmiiksi. Tai no, jos totta puhutaan, niin en ole sanonut ääneen asiasta vastuussa olevalle vielä ei kumpaankaan, mutta olen jo tehnyt henkisen erotyön. Ratkaisu ei siis todellakaan ole nykyiseen työhön panostaminen. Olen toivottavasti vihdoin oppinut yhden syntymäkartastani löytyvän läksyn: "Kun muutaman kerran löydät itsesi tilanteesta, jossa selvästi muistat jo
aikaisemmin aavistaneesi, mitä sinun pitäisi tehdä, mutta jätettyäsi kuuntelematta sisäistä ääntäsi
löydät itsesi melkoisesta pinteestä - alat jo päästä opiskelussasi aimo askeleita eteenpäin."

Luin taas karttaani ja muistuttelin mieleeni muitakin asioita. Yhtä niistä jopa toteutin käytännössä tänään. Kävin lounaalla tuttavan kanssa - ja minä sanoin oman mielipiteeni. Vaikka tiesin, että kyseinen henkilö on sellainen, joka loukkaantuu verisesti, kun ilmaisee omia näkemyksiään - minä sanoin silti mielipiteeni. On tietysti ikävää, että hän pahoitti mielensä, mutta voi jestas, kuinka voimaannuttavaa oli uskaltaa. En vain myötäillyt ja sanonut "joo, niin, tietysti, noinhan se menee, totta kai olet oikeassa", vaan minä sanoin oman henkilökohtaisen näkemykseni. Vaikka se oli kriittinen ja tiesin, että se voisi aiheuttaa räjähdyksen. Ja aiheutti. Silti minä uskalsin.

Vapaus tekee rohkeammaksi. Riippumattomuus. Viiden viikon kuluttua jään äitiyslomalle, ja siihen päättyy myös työni yliopistolla. En tunne enää samanlaista pakkoa myötäillä, varoa sanomisiani vaikenemiseen asti. Te ette enää määrää minun kohtalostani ja voi heittää kapuloita rattaisiin, jos ette pidä minusta. Minulla saa olla mielipiteitä ja ne eivät välttämättä ole samoja kuin teillä. Live with it.

Toisen loukkaantuminen on harmi, mutta tämä menee silti listalle "50 asiaa, joista olen ylpeä". Olen nyt vähän aikaa tehnyt Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto" -kirjassa olevia harjoituksia ja minulla on kesken lista asioista, joista olen ylpeä. Olen saanut vasta 14 asiaa paperille, mutta sekin on huomattavasti enemmän, kuin mitä uskoin saavani. Tästä tulee viidestoista ja taisin juuri keksiä ainakin yhden lisää.

Kirjassa oli toinenkin harjoitus, jossa piti kirjoittaa puolessa tunnissa joku iltalehtimäinen sensaatio-juttu täysin ilman itsekritiikkiä. Se oli hauskaa. Se oli lyhyt teksti, reilu sivu, juoni, lainauksia, alku ja loppu. Jotain muuta kuin fantasia-kyhäelmäni, jossa ei olla päästy sadassa sivussa alkua pidemmälle. Sillä jutulla ei myöskään ollut mitään tekemistä minun kanssani. Harjoituksen tekeminenkin oli "voimaannuttavaa" - vahvisti uskoani siihen, että minähän voisin kirjoittaa säännöllisesti. 

Haa. Talvi oli pitkä ja masentava, mutta nyt alkaa taas elämä voittaa. 

Elämää hymyilee, sano Matti kun sikaa osti.

Miksiköhän työllä on niin suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille? Kolmen asian aikataulun laatiminen jatkuu menestyksekkäästi toista viikkoa  ja toimitussihteerin työ tuntuu kuin minulle tehdyltä. Uusista projekteista kieltäytymisen sijaan sanoin kyllä tutkimushankkeelle. Vaikka aihe on todella vieras eikä millään lailla liity kiinnostuksen kohteisiini, olen ahdistuksen sijaan innostunut. Vaihtoehtoisten urasuunnitelmien sijaan tuntuu taas vaihteeksi siltä, että ratkaisu voisikin olla panostaminen nykyiseen. Tietokoneen ääressä notkumisen sijaan taidan ottaa entistä useammin iltojen projektiksi lukemisen. Fiktion ja itseapuoppaiden lisäksi toisinaan myös työorientoitunutta faktaa.

Tämän illan lukuelämys ei kuitenkaan liity työhön. Sain eilen vihdoin lainaksi Susan Cainin "Hiljaiset: introverttien manifesti." Mahtava opus ja tunnistan siitä niin itseni. Se selittää niinkin erilaisia asioita, kuin miksi olen ensimmäisten joukossa lähtemässä illanvietoista ja miksi minun on vaikea nukahtaa, jos kuulen kellon tikittävän. Kirja muistuttaa myös siitä, että hyvinvoinnista huolehtiminen on samalla huolehtimista siitä, että saa sopivasti ärsykkeitä. Ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Esimerkiksi työssä viihtymisen suhteen se tarkoittaa, että tarvitsen rauhaa ja keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan. Täytyy harkita kirjan ostamista omaan hyllyyn.  Eckhart Tollen "Läsnäolon voiman" ja Kaarina Davisin "Irti oravanpyörästä" ohella varmastikin vuoden herättävin kirja.

Onkohan poikalapsestani tulossa ekstrovertti? Olin jossain vaiheessa huolissani, kun hän oli niin hiljainen, mutta nyt tuo höpöttää koko ajan. Sanavarasto karttuu päivä päivältä. Viimeisen viikon aikana hän on oppinut sanomaan "mie". Tyytyväisyydellä toteamme, että toistaiseksi vielä ottanut mallia äidistä eikä päiväkodista.

Eekaakoo

Viime syksynä yritin lukujärjestyksen laatimista töissä, mutta se ei toiminut viikkoa kauempaa. Olin laatinut aikataulun lähes tunnin tarkkuudella ja sen noudattaminen osoittautui mahdottomaksi ja masentavaksi. Luin jostain, ettei niin yksityiskohtaisesti kannattaisi aikaansa jakaakaan, vaan parempi järjestelmä olisi esimerkiksi määritellä yhdelle viikolle kolme tehtävää. Päätin siis kokeilla sitä.

Ensimmäinen vaikutelma on, että tämä toimii. Maanantain tentti on kokonaisuudessaan korjattu, lehden ensimmäinen oikovedos niin valmiina kuin se vain on minun puolestani mahdollista ja tänään vihdoin päästy työskentelemään kevään ensimmäisen artikkelin parissa. Paitsi että tämä toimii, on todettava, että on ollut antoisaa työskennellä ja olen jopa hyvin innoissani tästä artikkelista. Miten voikin olla näin erilainen fiilis kuin viime vuoden lopulla.

Maailman ihanin poikalapsi nukkuu omassa sängyssään, vatsassa harrastaa iltajumppaa toinen eläjä ja mamma uskoo taas vaihteeksi itseensä ja tulevaisuuteen.  

Arjen parempia puolia

Arkeen on taas palattu. Poikalapsi ryntäsi aamulla halailemaan tarhakavereita ja tuttua tarhantätiä, joten ehkä tämä loma ei johdakaan uudelleentotuttautumisjaksoon ja viikon kiukutteluun. Kivaa oli kuulemma ollut vielä tarhapäivän jälkeenkin. Vähän huolestutti, kun eläkkeelle jääneen tarhantädin tilalle tuli syksyn evakkotarhasta se vähän omituisempi nainen. Tänään hän oli kuitenkin poikalasta hakiessani kovin hymyileväisellä päällä, joten täytyy toivoa, että hän tottuu talon tavoille eikä talo hänen. 

Töissä meni koko päivä sähköpostien purussa ja toimitussihteerin töitä aloitellessa. Viime kevään työmenestyksen suurimpia tekijöitä oli ensimmäisen artikkelini valmistuminen. Pidemmällä tähtäyksellä prosessin tärkein hedelmä oli kuitenkin ehkä se, että artikkelin valmistuttua lehden päätoimittaja otti yhteyttä ja tarjosi minulle lehden vapautuvaa toimitussihteerin tehtävää. Ylimääräisen rahallisen kompensaation lisäksi tämä tarjoaa niitä kipeästi kaivattuja asioiden valmiiksi saamisen hetkiä. Tutkimus kun on välillä omaan makuuni liian pitkäjänteistä ja tuottaa tulosta kovin hitaasti. Joka päivä ei myöskään jaksa olla niin pirun luova, joten välillä on oikein mukavaa lukea muiden tekstejä ja pohtia lauseenvastikkeita ja pilkkusääntöjä. Toki työntarjoaminen myös hivelee mukavasti itsetuntoa. Jotain on ainakin tullut tehtyä oikein.

Aion jatkaa toimitussihteerin hommia myös äitiyslomalla, joten osaltaan se mahdollistaa sen, että vielä ensi vuoden syksyn voi viettää hoitovapaalla. Pääsee tämäkin pikkuotus nauttimaan kotoelämästä ainakin puolitoistavuotiaaksi asti.

Ei lainkaan hassumpi päivä. Nyt kun vielä saisi tuon poikalapsen nukkumaan.

Tuulta päin

Poikalapsi huutelee sängyssään "äiti meni nukkumaan" eikä taatusti herää huomenaamuna pirteänä kellon soidessa. Lomalla menivät rytmit vähän sekaisin, mutta nyt loma on ohi. Lähes kaksi viikkoa Itä-Suomessa ja nyt kolme päivää kotona. Näin jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt palata kotiin vähän aikaisemmin, sillä intoa olisi löytynyt esimerkiksi kaappien siivoukseen.

Kaksi viikkoa on selvästi riittävän pitkä aika jonkinasteiseen energian kerryttämiseen. Viimeiset kolme päivää ovat olleet oikein mukavia. Käytiin perjantaina kaupassa ja sorruin herkutteluun: vohveliraudan ostoon, limuun, tortilloihin, smoothie-aineksiin ja ties mihin. Ihan vain normaaleista aamiaisrutiineista poikkeaminen ja mustikka-banaanismoothien väsääminen voi olla pienimuotoinen elämys. Tänään työn alla oli appelsiini-suklaaakakku, jota ei onneksi tarvinnut tuhota yksin. Leipominen on mukavaa. Täyttää myös sitä "minä tarvitsen tekemistä" -vajettani.

Olen jälleen viime päivinä lueskellut positiivisten ihmisten blogeja. Loppuvuodesta tuntui, ettei näistä ole mitään apua, kun pelkkä lukeminen ei muutu toiminnaksi. Nyt kuitenkin taas havaitsee, että uskonvahvistukselle on tarvetta ja positiivisemmin ajatteleminen muuttaa myös mielialaa. Vaikka huomenna alkaa neljän kuukauden armoton työputki, niin nyt tuntuu, että tästä selvitään. Toimitussihteerin homman myötä edessä on uusiakin haasteita, mutta uuteen rooliin opitaan. Ja kun tietää, että neljän kuukauden kuluttua alkaa äitiysloma eikä tätä urakkaa ole edessä loputtomiin, niin keväästä voi tulla työsarallakin jopa hauska. Tästä lähdetään ainakin liikkeelle. 

Tulen lämmössä kohti uutta vuotta

Tuli on ihana elementti. Tulen tuoksu, puiden rätinä ja pauke niiden syttyessä palamaan. Lämpö.

Saunan lämmittäminen on yksi lempipuuhistani. Oikeassa saunassa on aivan erilaista tunnelmaa, kun sähkösaunassa. Termostaatin kiepautuksessa ei ole mitään samaa kuin puiden asettelussa, tuohen repimisessä ja tulitikun raapaisussa. En ole käynyt omassa saunassani yli puoteen vuoteen, vaikka kovasti odotinkin sen saamista. Vanhempien saunassa jaksan istuskella pitkään katselemassa tulen loimotusta.

Luin eilen siskon jättämää lehteä, jossa oli juttu naisesta, joka oli elänyt vuoden verran luonnossa. Lämmitellyt ja valmistanut ruokaa nuotiolla. Tuli oli ollut elintärkeä elementti. Tuli, ruoka, vesi, suoja, mutta ei sitten paljon muu. Se oli jotenkin huojentava tarina. Jos tulevaisuudessa ei koskaan työtä saisikaan, niin loppujen lopuksi hyvin pienelläkin voi elää. Välillä aina tuntuu, että säästöjä pitäisi olla niin paljon, että niillä voi aina tarvittaessa elää, mutta ei kai sen varaan voi elämäänsä järjestää. Siihen en luota laisinkaan, että aina töitä saisi. Minä en ole koskaan hakenut töitä vieraalta, enkä luota yhtään siihen, että töitä välttämättä löytyy. Jos en koskaan saisi töitä, niin siinä tapauksessa muuttaisin kyllä huomattavasti mieluummin maalle puulämmitteiseen mökkiin kuin ryhtyisin kerrostaloon kaupunkilaisköyhäksi.  

Televisiossa menee juttu Johan Vennisestä, sokeasta lähes 90-vuotiaasta miehestä, joka asuu yksin mökillä, syö luonnonantimia ja tekee jos mitä käsillään. Kateeksi meinaa käydä tuokin. Mökillä töiden tekeminen kun oikeasti on mielekästä puuhaa. Olen varmaan sanonut muutamankin kerran, että lapsen saannin jälkeen mökin maalaaminen yksin on tähänastisen elämäni suurin saavutus. Se, josta olen kaikkein ylpein. Väitöskirjan kirjoittaminen ei pääse lähellekään. 

Ergo, minä tarvitsen tekemistä.

Vuoden vaihtuessa

Yksi vuosi on taas lähes ohitse. Se alkoi hienosti. Vuoden alussa palasin töihin ja koko kevään työ tuntui paremmalta kuin koskaan. Viimeiset pari kolme vuotta ovat olleet yleiskuvaltaan positiivisia, mutta vuoden alussa tuntui, että tämä vuosi lyö laudalta kaikki. Minulla oli mukava työ, ja sen lisäksi vihdoin oma pikku perheeni - minä ja poikalapsi. Torstaikerhon myötä harrastus, ja muuton jälkeen oma pieni piha, jota pääsisi kesällä rapsuttelemaan. Suurin osa aikuiselämääni on mennyt niin, ettei minulla ole ollut tulevaisuutta - vain samaa kaavaa kulkevia vuosia ja tunteja, jotka on täytynyt saada kulumaan, muttei mitään odotettavaa. Tänä keväänä tuntui vahvasti siltä, että tulevaisuus on olemassa. Elämässä voi tapahtua mitä vain, eikä kaiken tarvitse jatkua apaattisena ja tylsänä kuolemaan saakka.  

Tuolin jaloista olivat kunnossa perhe ja työ. Toki perheeseen olisi vielä mahtunut toinen aikuinen ja toinen lapsi, mutta näinkin oli paljon paremmin kuin aikaisemmin. Työ olisi saanut olla vakituinen, mutta muutos aikaisempaan oli valtava. Minulta puuttui yhä sellainen ystävä, jolle olisin voinut soittaa halutessani tai jonka kanssa tehdä asioita. Sellaista minulla ei ole toisaalta ikinä ollut, joten torstaikerho oli jälleen huomattava parannus. Läsnäolo- ja hidastamisopusten kautta aloin myös nähdä elämän tavoitteet uudessa valossa enkä enää sitonut arvoani samalla lailla menestymiseen ja materiaan.

Syksy ei jaksanut enää olla yhtä positiivinen. Työjalka romahti ja menetin mielekkyyden kokemuksen. Olin taas takaisin väitöskirjavuosissa, jolloin mikään ei toiminut. Positiivinen piirre romahduksessa oli, että tiedostin muutoksen välttämättömyyden. Pelottavaa puolestaan se, etten tiedä mitä haluan. Toiveikkuuden ja uuden innostavan alun sijaan muutoksen välttämättömyys tuntuu ahdistavalta. Äitiysloman ja vanhempainvapaiden jälkeen minun on päätettävä, mitä haluan tehdä elääkseni, missä haluan asua. Löydettävä vihdoin ne asiat, joiden tekemisestä nautin, niin etten kuluta loppuelämääni pelaamalla tietokonepelejä ja tappamalla tunteja. Jollain lailla saatava itseni sellaisille raiteille, että minullakin voisi jonain päivänä olla elämäni ensimmäinen rakkaussuhde tai läheinen ystävä. Sanalla sanoen minun on löydettävä itseni. Siinä riittänee tehtävää muutamaksikin vuodeksi eteenpäin. 

Perhe kasvaa

Tänään minulta kysyttiin töissä, olenko raskaana. Viikkoja on takana vasta 14 - himpun verran yli kolme kuukautta siis - enkä olisi uskonut, että maha vielä näkyy. Pakkohan se kuitenkin oli myöntää. Ja pakkohan se on myöntää, että vatsakumpu on todella jo olemassa ja alkaa hiljalleen saada vauvavatsan piirteitä. Mikä on ihanaa, sillä se tekee raskauden paljon konkreettisemmaksi.

Jos joskus aina tuntuukin, että moderni aika on liian modernia, niin nämä raskautumisprojektit muistuttavat aina muusta. Milloin muulloin historian aikana on naisen ollut mahdollista tulla raskaaksi ilman miestä? Jos nyt jätetään laskuista antiikin myytit sankarien ja jumalten neitseellisestä syntymästä, niin ei milloinkaan. Täytyy todeta itsensä onnekkaaksi ja toivoa, että kaikki menee tälläkin kertaa loppuun asti hyvin.

Raskaus selittää osaltaan myös syksyn väsymystä ja ehkä myös joitain ärtymyksen hetkiä. Raskaus selittää myös sitä, miksen ole välittömästi rynnännyt tekemään muutoksia työelämässä. No, ainakin pieneltä osaltaan. Nähtäväksi jää, kuinka hyvin äitiyslomalla/hoitovapaalla pystyy miettimään tulevaisuuden suunnitelmia, mutta ainakin sen jälkeen voi hyvällä omatunnolla hakea töitä.

Nyt tekisi mieli jotain suolaista. 

Pikkujoulut

Ihana päivä. Siivousta, leivontaa ja mahtavat pikkujoulut meillä kotona torstaikerholaisille. Kerrankin ei-sukulaisten kanssa vietetty ilta, jonka aikana en tunne olevani outo tai jonka jälkeen en mieti, minkä takia olen epäsosiaalinen hyypiö. Tunsin itseni tasaveroiseksi, hyväksytyksi, pidetyksi, kiinnostavaksi.

Ehkä vihdoin on luovuttava kouluidentiteetistäni, hylkiöluonteestani, ja hyväksyttävä, että minullakin voi olla ystävyyssuhteita. En ole ikuisesti sosiaalisesti epäonnistunut. Nämä olivat jo toiset pikkujoulut kotonani tänä vuonna ja haluan niin jatkaa tällä linjalla. Vihdoin toteuttaa ihanaa emännyyttä. Kenetkäs tässä voisi kutsua vierailulle seuraavaksi.

Torstaikerho on myös yksi erittäin tärkeä syy, miksi minua epäilyttää muutto pois pääkaupunkiseudulta. Pelkään, etten enää löydä muualta mitään vastaavaa.

Hymyilyttää.

Ja haukotuttaa. Toivottavasti poikalapsi on jo nukahtanut. Haluan suihkuun ja nukkumaan. 

Muutoksen suuntaa hakemassa

Eilen oli puhetta muutoksista. Tuttava sanoi kaipaavansa enemmän rauhaa ja hiljaisuutta ja olevansa kyllästynyt työssään tapahtuneisiin muutoksiin. Hän oli hakenut uutta työpaikkaa Kouvolasta. Vaikka häntä mietitytti, pystyisikö sieltä löytämään uusia ystäviä ja verkostoja, oli hän tehnyt sen kuitenkin. Juuret ja joitain sukulaisia oli sillä suunnalla joka tapauksessa. Niin täysin kuin minä. Jäi kaihertamaan, että jos hän pystyy siihen, niin enkö sitten minäkin.

En kuitenkaan saa intuitioltani varmaa merkkiä siitä, että tämä on se suunta, johon minun pitäisi olla menossa. Yhtenä päivänä tällä viikolla juhlistin tiettyä hyvää uutista istumalla vajaat pari tuntia kahvilassa ja kirjoittamalla. Se oli ihanaa. Se oli niin sitä, mitä tekisin päivät pitkät, jos voittaisin miljoonia lotossa eikä minun tarvitsisi kantaa huolta toimeentulosta. Kuuntelin välillä naapuripöydän vanhoja leidejä, jotka juttelivat kuntosaliharrastuksestaan ja Jari Sarasvuosta. Nautiskelin rooibos-teestäni ja tykkäsin anonyymeista äänistä ympärilläni. Se oli ihan kuin Frankfurtissa.

Vaikka haluan sen hiljaisuuden ja rauhan, stressittömyyden, niin haluan myös kahvilat ja teatterit, haluan anonyymiuden ja liberaalin ilmapiirin. Haluaisin pienemmän kaupunkin kuin Helsinki, mutta historialtaan vanhemman kuin Kouvola tai Imatra. Esteetikko minussa kaipaa puuidylliä ja vanhoja rakennuksia. Unelmoija kaipaa velatonta asuntoa, jotta voisin heittäytyä hulluksi ja jättäytyä pois työelämästä vaikka puoleksi vuodeksi ja vain kirjoittaa.  Voi olla, että jos minulla olisi oikea kirjoittamisen palo, niin kirjoittaisin koko ajan joka tapauksessa. Sitä en siis todellakaan tee. Toisaalta työ vie minusta energian, enkä vain jaksa. Saksassa kirjoitin käytännössä joka päivä ja se oli mahtavaa.

Aivan toinen asia on, olisiko minusta niin hyväksi kirjoittajaksi, että sillä voisi elättää itsensä. Se olisi unelma, mutta ei täysin välttämätöntä. Sen sijaan välttämätöntä on se, että minulla on työ, joka jättää energiaa myös kirjoittamiseen. Kirjoittaminen tuottaa iloa ja ilo puolestaan on välttämätöntä elämässä. Työ saisi energian lisäksi jättää myös aikaa kirjoittamiseen, istuskelemiseen kahviloissa ja hitaaseen elämään.

Kahtellaan mitä tulee tapahtumaan, mutta muutoksen polulla joka tapauksessa ollaan.

Hengitä syvään

Tämä ärsytyksen ja stressauksen kausi ei ole vieläkään päättynyt. Tänään ovat ärsyttäneet naapurin lapset, jotka ovat syksyn aikana pari kertaa käyneet soittamassa ovikelloamme ja juosseet tiehensä. Viimeksi jättivät rappusille parimetrisen koivunrungon "lahjaksi". Zen-asenne ei heidän kohdallaan onnistu. Tänään ärsytti töykeä naisihminen tarhan parkkipaikalla. Karvat nousivat pystyyn ja hänen tympeä kommenttinsa aiheutti itsessäni suurta tappelunhalua. Minua ärsytti poikalapsi, joka pyysi banaania eikä sitten kuitenkaan halunnut syödä sitä. Poikalapsi, joka heti vaipan vaihdon jälkeen halusi lähteä piiloon kakalle ja veti hirveän kohtauksen, kun yritin saada häntä istumaan potalle. Se, ettemme tämän episodin vuoksi taida kuitenkaan ehtiä kuuntelemaan lastenkonserttia. 

Ärsyttää, ketuttaa, raivostuttaa. Surettaa.

----

Jee, ennätettiin kuitenkin. Maailmankaikkeuden pikalähtö ja ehdittiin justiinsa ennen alkua. Pekka Laukkarisen ja Matti Laitisen duo Tikkurilan kirkolla. Ihanaa meininkiä ja mahtavaa laulaa mukana. Tulipas hyvä olo, joka jaksoi kantaa kotimatkankin.

Tätä fiilistä pitää yrittää ympätä loppuviikkoonkin. Ajattelin, että nyt helpottaisi, kun viime viikolla päättyi opetus. Kurssi alkoi nimittäin jo vähän rassata kaikesta opetushehkutuksestani huolimatta. Totaalisen onnistumisen resepti ei muodostu massaopetuksesta opiskelijoille, joista osa näytti totaalisesti elämäänsä kyllästyneiltä ja aiheista, joista suurin osa ei kunnolla kuulu osaamiseni piiriin. Valitettavasti opetuksesta selviäminen ei aiheuttanut välitöntä tyyneyden ja rauhan tunnetta. Johtuupi ehkä siitä, että nyt kun on opetus ohi, niin muistuvat mieleen kaikki muut velvollisuudet. Ne tuhannet arkistokuvat, jotka pitivät olla transkripattuna vuoden loppuun mennessä. Ei mene ihan putkeen tämä, ei. Toisaalta vahvistaa päätöstäni siitä, että muutos on tarpeen.

Nyt tarvitsee taas jotain sijaistoimintoja, ettei tarvitse ajatella. 

Rapakunto iskenyt

Eilen havahduin siihen, että henkisen puolen kehittämisen lisäksi täytyy yrittää muistaa sitä ruumistakin. Vähän niin ja näin menneen ensimmäisen opetuskerran jälkeen kiirehdin junalle, että ehtisin hakea poikalapsen tarhasta säädylliseen aikaan. En edes juossut, mutta pidin vain vajaan kymmenen minuutin ajan vähän tiiviimpää tahtia. Ei meinannut hengästymisestä tulla loppua.

Varsinaista urheiluharrastusta ei tässä liene aikaa aloittaa, mutta tänään lähdettiin pitkästä aikaa kärryillä tarhaan. Koko syksy viime viikkoon asti meni evakkotarhassa oman tarhan kattoremontin vuoksi ja koska matka ylitti tietyn kipukynnyksen, niin mentiin autolla. Tarkoitus oli siirtyä takaisin kävelyyn, kun paluun hetki koittaa, mutta ensimmäinen viikko vanhassakin tarhassa meni autoillessa.

Tänään on siis palattu ruotuun ja kaivettu kärryt esille. Noin kaksikymmentä minuuttia suuntaansa, yksi isompi mäki kumpaankin suuntaan. Ihme, että teki tuskaa. Minulla on oikeasti reidet kipeinä yhden vaivaisen lyhyen kävelymatkan vuoksi. Kävelyyn siirtymisen lisäksi pitäisi siis varmaan ottaa jotain lihaskuntoliikkeitäkin ohjelmaan. Tässä ei taideta oikeasti enää olla kaksikymmentävuotiaita, joten fyysisenkin kunnon eteen on ilmeisesti ryhdyttävä tekemään töitä.

Unelmia

Olen ihan hurahtanut tähän horoskooppitouhuun. Päivän syntymäkarttani sanoo, että "sinulta katkeaa yhteys sellaisiin asioihin, joissa sydämesi ei ole mukana ja se aiheuttaa joskus totaalisen turruttavia ongelmia työn, harrastusten, lasten, sukulaisten tai perheen parissa. Mitä selvemmin asiat tuntuvat takkuuntuvan jollain näistä alueista, sitä täydellisemmin olet onnistunut kadottamaan motivaatiosi juuri tuota tekemistä kohtaan." Minulla - yllätys, yllätys - ongelma-alue on työ.

Intouduin myös lukemaan pitkästä aikaa syntymäkarttaani perustuvaa luonnekuvausta ja tajusin, ettei minun ole mikään pakko jatkaa tällä tiellä. Minun täytyy lopettaa sen miettiminen, mitä muut  ajattelevat, jos teen suuriakin muutoksia ja käännän elämäni suunnan kokonaan. Tuli heti aivan tajuttoman paljon parempi mieli ja tummat pilvet ovat nyt ainakin toistaiseksi hävinneet horisontista.

Kaikki syntymäkarttaani perustuvat analyysit sanovat, että minun pitäisi oppia sanomaan "ei" heti, kun jokin juttu ei enää tunnu omalta. Ihan noin rohkea en taida olla, mutta saatettuani jo lupaamani projektit valmiiksi, sanon ei kaikille seuraaville.

Hiljalleen minulle on myös muodostumassa jonkinlainen näkemys siitä, mitä ehkä haluaisin tehdä. Se on vielä unelmatasoa, joten se saa toistaiseksi kypsyä ihan vain omassa päässäni. En tiedä, onko se toteuttamiskelpoinen unelma, onko minusta siihen, mutta ainakin sellainen on vihdoin muhimassa. 

Ahdistaa

Nyt takana kolme kotityöpäivää, mutta fiilis ei enää yhtä hehkeä. Työnteko alkaa rasittaa siinä määrin, että olen alkanut murehtia yöllä työjuttuja. Tästä en muista aikaisemmin kärsineeni. Poikalapsi vaelsi taas yöllä kahden-kolmen aikaan sänkyyni ja pyöriskeli ja höpötti unissaan sen verran, että herätti minut moneen otteeseen. Hän nukahtaa nopeasti uudelleen, mutta minulta ei sama aina onnistu. Huonosti nukutut yöt saattavat olla osasyyllinen siihen, että viimeiset päivät on ollut vähän puhti hukassa. Sen työstressin lisäksi. Viime yönä kuitenkin oikein havahduin siihen, että yrittäessäni keksiä jotain mukavaa ajateltavaa huolien ja murheiden sijaan, mieleen ei tullut mitään. Yritin ajatuksissani puutarhanhoitoa ja lukemista auringossa, mutta ilmeisesti ne vaativat kokemuksen mullan kaivuusta ja auringonpaisteesta tuottaakseen mielihyvää.

Tiedän, että pääosin tämä johtuu opetuksen valmistelun kiireestä. Vielä kaksi viikkoa ja sitten taatusti helpottaa. Osittain tulevaisuus alkaa kuitenkin oikeasti rasittaa. Jotenkin havahduin siihen Tukholmassa, kun huomasin kuinka paljon enemmän eläminen maksaa, kun on kaksi suuta ruokittavana. Tähän mennessä perheytyminen ei ole käynyt kukkaron päälle, mutta jonain päivänä minulla on teini-ikäinen, joka haluaa uusia vaatteita ja harrastuksia. Mikä tarkoittanee, että ihmisen on pakko tehdä töitä. Joinain päivinä vain niin haluaisi seurata niiden jalanjäljissä, jotka ovat tehneet totaalihypyn ja häipyneet metsämökkiin nauttimaan luonnon rauhasta.

Luulen, että jos pistäisin kunnon hakuruljanssin päälle, voisin saada jostain oman alan töitä. En vain ole varma siitä, onko se sitä mitä haluan. Onko omalla alallani töitä, jotka tuottaisivat minulle tarpeellisuuden ja mielekkyyden kokemuksia ja jotka eivät olisi liian vaativia ja stressaavia? Vastaus kait on, ettei sitä voi kokeilematta tietää. Muistan vain, että "oikeissa töissä" viettämäni puolivuotisen jälkeen koin hyvin vahvasti, etten halua viettää loppuelämääni pöydän takana pienessä toimistossa. Kotoa toimistoon, toimistosta kotiin, ruuhkajunia seuraavat kolmekymmentä vuotta...se kuulostaa aivan kauhealta.  

No niin mieli. Sovitaanko, että tämä riittää päivän murehtimishetkeksi - niiden entisten lisäksi - eikä ensi yönä enää vatvota näitä?

Tyyneyttä

Kotityöpäivä. Tekee sielulle ihanan hyvää, kun voi vähän aikaa vältellä ruuhkajunia ja keskustan rasittavaa kiirettä. Huomenna lisää tätä. Ehkä jopa koko loppuviikko.

Downton abbey. Ja taas sielu lepää ja rauhoittuu.

Lisää tätä hitautta ja rauhaa. Sitä elämäni tarvitsee.

Nyt hymyillen nukkumaan.

Iltatyöskentelyä

Kello on yhdeksän ja minä teen töitä. Tai pidän taukoa ja bloggaan, mutta periaatteessa siis teen töitä. Se johtuu siitä, että olen liian kiltti ja auktoriteettiuskoinen tyttö (= keski-ikää lähestyvä naisimmeinen). Työsuunnitelmassa, joka minunkin piti väkertää viime keväänä, oli määritelty tuntimäärä, joka kuuluu uuden luentokurssin valmisteluun. Tiesin, etten itse selviydy täysin uudesta kurssista siinä tuntimäärässä, mutta jonkinlaisena kompromissina lisäsin tuntisuunnitelman ilmoittamaan  x tuntiin kuvitteelliset y tuntia ja varasin sen ajan opetuksen valmisteluun. Oman työtapani tuntien tiesin - TIESIN - että minulta kuluisi oikeasti lähemmäs 2(x+y) tuntia, mutta siitä huolimatta olin varannut kalenteriini vain sen x+y tuntia. Nyt sitten valmistellaan illallakin ja toivotaan kovasti, että tänä iltana hieman väsähtäneeltä ja lämpöiseltä tuntunut poikalapsi ei vaan sairastu kuumeeseen.

Tiedän, että suurin osa kollegoistani ei pitäisi iltatyöskentelyä minään. Yliopistolla ei valvota työtunteja sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan ja hyviin moneen on iskoutunut vakavamman luokan työnarkomania. Kellon ympäri puurtamista ihannoidaan ja pidetään luontevana ja oikeana, että työtä tehdään iltakaudet ja loma-aikoina. Hitaammasta elämästä ja kotoilusta innostunut tuntee siellä olonsa hieman orvoksi. Tosin huomattavasti prefereeraan nykyistä orpouden tunnetta yhdistyneenä lapsilähtöiseen tapaani lähteä hyvissä ajoin töistä verrattuna aikaisempaan, pre-lapsensaanti elämään, jossa yritin pitää kulisseja yllä ja notkuin tunnollisesti yliopistolla usein tuntikausia yli vaaditun. Mikä siis oli aivan normaalia; niin teki suurin osa väestä. Suurin osa väestä tosin varmaankin teki melko tunnollisesti töitä, minä aika usein nimenomaan notkuin ja pidin kulisseja yllä. Toki työhuoneella notkumiseeni vaikutti myös se, että koti oli tyhjä ja yksinäinen eikä sinnekään mikään vetänyt.

Nyt en enää notku. Myönnän avoimesti, että minulle kotielämä on tärkeämpää kuin työ. Ei silti, kyllä työnteko parhaimmillaan tylsimmän arjen voittaa. Täytyy myöntää, että tämä opetuksen valmistelu iltamyöhälläkin oli paljon mukavampaa kuin etukäteen pelkäsin. On niin kivaa, kun tietää, mitä tekee ja syntyy valmista lyhyellä aikavälillä. Kuten ehkä on tullut mainittua, niin pidän opettamisesta ja melkein kaikesta siihen liittyvästä.

Huomenna pidetään kotityöpäivä, jos se nopeuttaisi luentosarjan valmistelua. Sormet ristissä, ettei vieressä sohvalla roiku kuumeinen poikalapsi. 

Takaisin kotimaassa

Takana laivamatkoineen lähes viikko Tukholmassa. Monta päivää valtionarkistossa, jossa sain jotain aikaan, mutta en ihan kaikkea sitä, mitä olin lähtenyt tekemään. Materiaalia oli liikaa ja se oli osittain hujan hajan erilaisissa niteissä, minkä seurauksena iski informaatioähky ja epäilys. Jostain syystä Riksarkivet on paikka, joka ei sovi minulle. Vaasan arkisto on mukava ja siellä on kiva tehdä töitä, Tukholmassa minuun iskee väsymys ja mietin, minkä ihmeen takia tuhlaan aikaani täällä. Ehkä se johtuu siitä, että on ulkomailla ja tietää, että vaihtoehtona olisi Gamla Stanin vanhojen kujien koluaminen.

No, joka tapauksessa mukaan lähti siis jotain. Nyt edessä kolme kovaa viikkoa opetuksen valmistelua ja opetusta ja sitten voi toivottavasti hengähtää.

Eilen myrskyisän laivamatkan jälkeen oli niin hutera olo, että vietin lähes koko eilisen päivän sohvalla vaaka-asennossa. Poikalapsi ei ollut onneksi kärsinyt merenkäynnistä, mutta tunsi selvästi sympatiaa vanhaa äitimuoriaan kohtaan, koska leikki kiltisti junilla ja palapeleillä ja ties millä koko iltapäivän ja antoi minun maata sohvalla. Silmäilin siinä samalla myös telkkaria, josta tuli muun muassa ohjelma ulkosuomalaisista, Saarenmaalle muuttaneista eläkkeläisistä. Siinä oli sellaista rauhallista ja hidasta tunnelmaa, joka vetosi kovasti. On se myönnettävä, että maaseutu kutsuu. Tosin maaseutu riittävän lähellä sellaista taajamaa, jossa voi harrastaa riittävän usein sen tyyppistä toimintaa, joka koostuu kahvikupin äärellä istumisesta ja höpöttämisestä. Yksikin kerta viikossa riittää, mutta kun nyt torstaikerhon myötä olen tottunut hyvään, niin en ole valmis enää palaamaan totaaliseen erakkouteen.  

Jep, jep. Tänään sukuloitiin ja havaittiin taas, että suku on paras. Huomenna siivotaan ja täydennetään ruokavarastoja. Vähän tekisi mieleni yrittää myös sellaisen aarrekartan tekoa. Jos se vaikka toimisi samalla lailla kuin maalaaminen ja päästäisi järkeilyä ja ajatustason pohdintaa syvemmälle sen suhteen, mitä oikeasti haluan. Olisi niin paljon helpompi työskennellä niiden unelmien eteen, kun tietäisi mitä hittoa ne ovat. 

Poliittista vaikuttamista

Tänään oli viimeinen mahdollisuus äänestää. Sunnuntaina olen Tukholmassa, joten silloin ei numeroita rustailla lappuun. Se oli siis tänään, tai ei milloinkaan. Aamulla asemalla tuli vastaan nuori nainen, joka jakoi omia esitteitään ja ajattelin, että mikäpä ettei. Toinen jommasta kummasta oikeasta puolueesta, naispuolinen ja tietyt olennaiset mielipiteet kohdallaan. Kun en ollut löytänyt itselleni otollista ehdokasta, niin miksei yhtä hyvin hän. Menisipä ääneni ainakin kasvattamaan puolueen äänipottia.

Olin ajatellut jossain vaiheessa päivää käydä etsimässä ennakkoäänestyspaikan, viimeistään töistä lähtiessä. Päivä meni kuitenkin niin nopeasti opetuksen valmistelussa, etten enää ennättänytkään paluumatkalla. Hain siis poikalapsen tarhasta ja suuntasimme paikalliseen postiin, jossa oli netin mukaan edellisvuonna ollut ennakkoäänestyspiste. Tämän vuoden tietoja en lähtöhötäkässä löytänyt. Viime vuoteen verrattuna tilanne oli kuitenkin muuttunut sen verran, että varsinainen posti oli kadonnut ja postipiste siirtynyt läheiseen kauppaan. Niissä tiloissa ei mitään ennakkoäänestystä mahtunut suorittamaan.

Jäi siis tällä kertaa äänestäminen. Ei harmita muutoin kuin siinä mielessä, että äänestämättömyyteni auttaa pienen pieneltä osaltaan vastapuolta. Muutoin en jaksanut laisinkaan kiinnostua näistä vaaleista. Olisi tietysti pitänyt, koska kuntatasollahan ne monet olennaiset jokapäiväiseen elämään vaikuttavat päätökset tehdään. Mutta ei voi mitään, kun ei politiikka kiinnosta, niin se ei kiinnosta.

Jätettiin siis äänestäminen, käytiin kaupassa ja lähdettiin kotiin katsomaan Pikku Kakkosta ja tekemään omena-kaurapaistosta. Nyt on sokeripöhnäinen ja väsy olo. Täytyy toivoa, että ensi yöhön sisältyy vähemmän sekoja unia, työasioiden vatvomista ja levottoman poikalapsen kuulostelua kuin edelliseen.

Lyhyestä virsi kaunis

Mukava päivä. Briiffaussessio ensi vuoden alussa alkavasta sivutehtävästä, joka tuntuu kuin tehdyltä minulle. Kurssin viimeinen kerta ja opiskelijoiden esittämä onnistunut näytelmä 1700-luvun oikeudenkäytöstä. Hyvää palautetta ja jälleen kerran vahvistusta identiteetilleni opettajana. Tätä haluaisin niin paljon enemmän työhöni. Ajomatka itään vanhempien luokse viikonlopun viettoon ja ilo poikalapsen riemusta.

Tähän voin vain todeta: mie tykkään. 

Pakoa maailmasta

Kymmenien elämänhallintaoppaiden lukemisesta ei ole sanottavaa hyötyä, ellei oppeja muista soveltaa omaan elämäänsä. Se puoli unohtuu liian usein, mutta toisaalta positiivista on ollut havaita, että jossain vaiheessa opetuksiin aina palaa. Joku sanoo blogissa tai jossain muualla jotain, joka muistuttaa taas läsnäolemisen ja positiivisen ajattelun tärkeydestä.

Päivän piristäjinä ovat toimineet maalausryhmän ihanan valoisat ihmiset ja Vastaisku ankeudelle -blogin viikon tekstit, jotka ovat muistuttaneet hyväksymisen tärkeydestä. Viime aikoina töissä on ollut sen verran stressaavaa, että olen unohtanut hyväksymisen täysin ja vain miettinyt, miten kaikki olisi paremmin, jos tekisin jotain muuta ja asuisin jossain muualla. Jos olisin tehnyt erilaisia ratkaisuja ja jos asiat olisivat menneet toisin... Olen sitkutellut, sen sijaan että olisin läsnä. Sitten kahden vuoden kuluttua, sitten kun olen löytänyt toisen työn, sitten kun asun omakotitalossa ja luonnon helmassa, sitten kun elämässä ei ole enää stressiä...

En todellakaan ole hyväksynyt tätä hetkeä enkä myöskään esimerkiksi töissä tehnyt kaikkea stressin vähentämiseksi. Stressin iskiessä minulla on paha tapa turvautua välttelemiseen strategiana, mikä ei edesauta asioiden valmistumista. Jos aikaa ei ole nytkään kaiken tarvittavan tekemiseen, niin sitä ei taatusti tule lisää, jos pistän pääni pensaaseen ja käytän aikani sijaistoimintoihin unohtaakseni ikävät velvollisuudet.

Tavoitteeni eivät myöskään ole realistiset. Toinen ohjaajista sanoi tämän päivän kurssilla, että kuulostaa siltä kuin haaveenani olisi helppo elämä. Se on valitettavan totta. Mielikuvitukseni kun nyt on aika lennokas, niin päiväunissani en haaveile esimerkiksi kirjailijan urasta tai talosta maaseudulla tai parisuhteesta. Ei, minä olen yleensä jonkun sortin varakas vapaaherratar, jonka toimeentulosta huolehtii lottovoitto tai pahimmassa tapauksessa orjatyövoima. Realismi ei ole päiväunelmieni laji.

Valitettavasti kuitenkin jossain elämän vaiheessa on ryhdyttävä realistiksi. Hyväksyttävä se tämänhetkinen elämäntilanne tai muutettava sitä. Tehtävä jotain ammatillisen pätevyyteni kartuttamisen eteen tai selvitettävä se, mitä muuta mahdollisesti haluaisin tehdä. Nyt onneksi on taas vaihteeksi positiivisempi mieli asian suhteen.

Kaikesta tempoilusta vedettävä oppi on se, että läsnäolon ja hyväksymisen omaksuminen ei ole vielä  imeytynyt selkärankaan. Hetkelliset mielenrauhan kokemukset ovat kuitenkin olleet niin mahtavia, että asiaa täytyy taas aktiivisemmin työstää.