Vuoden vaihtuessa

Yksi vuosi on taas lähes ohitse. Se alkoi hienosti. Vuoden alussa palasin töihin ja koko kevään työ tuntui paremmalta kuin koskaan. Viimeiset pari kolme vuotta ovat olleet yleiskuvaltaan positiivisia, mutta vuoden alussa tuntui, että tämä vuosi lyö laudalta kaikki. Minulla oli mukava työ, ja sen lisäksi vihdoin oma pikku perheeni - minä ja poikalapsi. Torstaikerhon myötä harrastus, ja muuton jälkeen oma pieni piha, jota pääsisi kesällä rapsuttelemaan. Suurin osa aikuiselämääni on mennyt niin, ettei minulla ole ollut tulevaisuutta - vain samaa kaavaa kulkevia vuosia ja tunteja, jotka on täytynyt saada kulumaan, muttei mitään odotettavaa. Tänä keväänä tuntui vahvasti siltä, että tulevaisuus on olemassa. Elämässä voi tapahtua mitä vain, eikä kaiken tarvitse jatkua apaattisena ja tylsänä kuolemaan saakka.  

Tuolin jaloista olivat kunnossa perhe ja työ. Toki perheeseen olisi vielä mahtunut toinen aikuinen ja toinen lapsi, mutta näinkin oli paljon paremmin kuin aikaisemmin. Työ olisi saanut olla vakituinen, mutta muutos aikaisempaan oli valtava. Minulta puuttui yhä sellainen ystävä, jolle olisin voinut soittaa halutessani tai jonka kanssa tehdä asioita. Sellaista minulla ei ole toisaalta ikinä ollut, joten torstaikerho oli jälleen huomattava parannus. Läsnäolo- ja hidastamisopusten kautta aloin myös nähdä elämän tavoitteet uudessa valossa enkä enää sitonut arvoani samalla lailla menestymiseen ja materiaan.

Syksy ei jaksanut enää olla yhtä positiivinen. Työjalka romahti ja menetin mielekkyyden kokemuksen. Olin taas takaisin väitöskirjavuosissa, jolloin mikään ei toiminut. Positiivinen piirre romahduksessa oli, että tiedostin muutoksen välttämättömyyden. Pelottavaa puolestaan se, etten tiedä mitä haluan. Toiveikkuuden ja uuden innostavan alun sijaan muutoksen välttämättömyys tuntuu ahdistavalta. Äitiysloman ja vanhempainvapaiden jälkeen minun on päätettävä, mitä haluan tehdä elääkseni, missä haluan asua. Löydettävä vihdoin ne asiat, joiden tekemisestä nautin, niin etten kuluta loppuelämääni pelaamalla tietokonepelejä ja tappamalla tunteja. Jollain lailla saatava itseni sellaisille raiteille, että minullakin voisi jonain päivänä olla elämäni ensimmäinen rakkaussuhde tai läheinen ystävä. Sanalla sanoen minun on löydettävä itseni. Siinä riittänee tehtävää muutamaksikin vuodeksi eteenpäin. 

Perhe kasvaa

Tänään minulta kysyttiin töissä, olenko raskaana. Viikkoja on takana vasta 14 - himpun verran yli kolme kuukautta siis - enkä olisi uskonut, että maha vielä näkyy. Pakkohan se kuitenkin oli myöntää. Ja pakkohan se on myöntää, että vatsakumpu on todella jo olemassa ja alkaa hiljalleen saada vauvavatsan piirteitä. Mikä on ihanaa, sillä se tekee raskauden paljon konkreettisemmaksi.

Jos joskus aina tuntuukin, että moderni aika on liian modernia, niin nämä raskautumisprojektit muistuttavat aina muusta. Milloin muulloin historian aikana on naisen ollut mahdollista tulla raskaaksi ilman miestä? Jos nyt jätetään laskuista antiikin myytit sankarien ja jumalten neitseellisestä syntymästä, niin ei milloinkaan. Täytyy todeta itsensä onnekkaaksi ja toivoa, että kaikki menee tälläkin kertaa loppuun asti hyvin.

Raskaus selittää osaltaan myös syksyn väsymystä ja ehkä myös joitain ärtymyksen hetkiä. Raskaus selittää myös sitä, miksen ole välittömästi rynnännyt tekemään muutoksia työelämässä. No, ainakin pieneltä osaltaan. Nähtäväksi jää, kuinka hyvin äitiyslomalla/hoitovapaalla pystyy miettimään tulevaisuuden suunnitelmia, mutta ainakin sen jälkeen voi hyvällä omatunnolla hakea töitä.

Nyt tekisi mieli jotain suolaista. 

Pikkujoulut

Ihana päivä. Siivousta, leivontaa ja mahtavat pikkujoulut meillä kotona torstaikerholaisille. Kerrankin ei-sukulaisten kanssa vietetty ilta, jonka aikana en tunne olevani outo tai jonka jälkeen en mieti, minkä takia olen epäsosiaalinen hyypiö. Tunsin itseni tasaveroiseksi, hyväksytyksi, pidetyksi, kiinnostavaksi.

Ehkä vihdoin on luovuttava kouluidentiteetistäni, hylkiöluonteestani, ja hyväksyttävä, että minullakin voi olla ystävyyssuhteita. En ole ikuisesti sosiaalisesti epäonnistunut. Nämä olivat jo toiset pikkujoulut kotonani tänä vuonna ja haluan niin jatkaa tällä linjalla. Vihdoin toteuttaa ihanaa emännyyttä. Kenetkäs tässä voisi kutsua vierailulle seuraavaksi.

Torstaikerho on myös yksi erittäin tärkeä syy, miksi minua epäilyttää muutto pois pääkaupunkiseudulta. Pelkään, etten enää löydä muualta mitään vastaavaa.

Hymyilyttää.

Ja haukotuttaa. Toivottavasti poikalapsi on jo nukahtanut. Haluan suihkuun ja nukkumaan. 

Muutoksen suuntaa hakemassa

Eilen oli puhetta muutoksista. Tuttava sanoi kaipaavansa enemmän rauhaa ja hiljaisuutta ja olevansa kyllästynyt työssään tapahtuneisiin muutoksiin. Hän oli hakenut uutta työpaikkaa Kouvolasta. Vaikka häntä mietitytti, pystyisikö sieltä löytämään uusia ystäviä ja verkostoja, oli hän tehnyt sen kuitenkin. Juuret ja joitain sukulaisia oli sillä suunnalla joka tapauksessa. Niin täysin kuin minä. Jäi kaihertamaan, että jos hän pystyy siihen, niin enkö sitten minäkin.

En kuitenkaan saa intuitioltani varmaa merkkiä siitä, että tämä on se suunta, johon minun pitäisi olla menossa. Yhtenä päivänä tällä viikolla juhlistin tiettyä hyvää uutista istumalla vajaat pari tuntia kahvilassa ja kirjoittamalla. Se oli ihanaa. Se oli niin sitä, mitä tekisin päivät pitkät, jos voittaisin miljoonia lotossa eikä minun tarvitsisi kantaa huolta toimeentulosta. Kuuntelin välillä naapuripöydän vanhoja leidejä, jotka juttelivat kuntosaliharrastuksestaan ja Jari Sarasvuosta. Nautiskelin rooibos-teestäni ja tykkäsin anonyymeista äänistä ympärilläni. Se oli ihan kuin Frankfurtissa.

Vaikka haluan sen hiljaisuuden ja rauhan, stressittömyyden, niin haluan myös kahvilat ja teatterit, haluan anonyymiuden ja liberaalin ilmapiirin. Haluaisin pienemmän kaupunkin kuin Helsinki, mutta historialtaan vanhemman kuin Kouvola tai Imatra. Esteetikko minussa kaipaa puuidylliä ja vanhoja rakennuksia. Unelmoija kaipaa velatonta asuntoa, jotta voisin heittäytyä hulluksi ja jättäytyä pois työelämästä vaikka puoleksi vuodeksi ja vain kirjoittaa.  Voi olla, että jos minulla olisi oikea kirjoittamisen palo, niin kirjoittaisin koko ajan joka tapauksessa. Sitä en siis todellakaan tee. Toisaalta työ vie minusta energian, enkä vain jaksa. Saksassa kirjoitin käytännössä joka päivä ja se oli mahtavaa.

Aivan toinen asia on, olisiko minusta niin hyväksi kirjoittajaksi, että sillä voisi elättää itsensä. Se olisi unelma, mutta ei täysin välttämätöntä. Sen sijaan välttämätöntä on se, että minulla on työ, joka jättää energiaa myös kirjoittamiseen. Kirjoittaminen tuottaa iloa ja ilo puolestaan on välttämätöntä elämässä. Työ saisi energian lisäksi jättää myös aikaa kirjoittamiseen, istuskelemiseen kahviloissa ja hitaaseen elämään.

Kahtellaan mitä tulee tapahtumaan, mutta muutoksen polulla joka tapauksessa ollaan.

Hengitä syvään

Tämä ärsytyksen ja stressauksen kausi ei ole vieläkään päättynyt. Tänään ovat ärsyttäneet naapurin lapset, jotka ovat syksyn aikana pari kertaa käyneet soittamassa ovikelloamme ja juosseet tiehensä. Viimeksi jättivät rappusille parimetrisen koivunrungon "lahjaksi". Zen-asenne ei heidän kohdallaan onnistu. Tänään ärsytti töykeä naisihminen tarhan parkkipaikalla. Karvat nousivat pystyyn ja hänen tympeä kommenttinsa aiheutti itsessäni suurta tappelunhalua. Minua ärsytti poikalapsi, joka pyysi banaania eikä sitten kuitenkaan halunnut syödä sitä. Poikalapsi, joka heti vaipan vaihdon jälkeen halusi lähteä piiloon kakalle ja veti hirveän kohtauksen, kun yritin saada häntä istumaan potalle. Se, ettemme tämän episodin vuoksi taida kuitenkaan ehtiä kuuntelemaan lastenkonserttia. 

Ärsyttää, ketuttaa, raivostuttaa. Surettaa.

----

Jee, ennätettiin kuitenkin. Maailmankaikkeuden pikalähtö ja ehdittiin justiinsa ennen alkua. Pekka Laukkarisen ja Matti Laitisen duo Tikkurilan kirkolla. Ihanaa meininkiä ja mahtavaa laulaa mukana. Tulipas hyvä olo, joka jaksoi kantaa kotimatkankin.

Tätä fiilistä pitää yrittää ympätä loppuviikkoonkin. Ajattelin, että nyt helpottaisi, kun viime viikolla päättyi opetus. Kurssi alkoi nimittäin jo vähän rassata kaikesta opetushehkutuksestani huolimatta. Totaalisen onnistumisen resepti ei muodostu massaopetuksesta opiskelijoille, joista osa näytti totaalisesti elämäänsä kyllästyneiltä ja aiheista, joista suurin osa ei kunnolla kuulu osaamiseni piiriin. Valitettavasti opetuksesta selviäminen ei aiheuttanut välitöntä tyyneyden ja rauhan tunnetta. Johtuupi ehkä siitä, että nyt kun on opetus ohi, niin muistuvat mieleen kaikki muut velvollisuudet. Ne tuhannet arkistokuvat, jotka pitivät olla transkripattuna vuoden loppuun mennessä. Ei mene ihan putkeen tämä, ei. Toisaalta vahvistaa päätöstäni siitä, että muutos on tarpeen.

Nyt tarvitsee taas jotain sijaistoimintoja, ettei tarvitse ajatella. 

Rapakunto iskenyt

Eilen havahduin siihen, että henkisen puolen kehittämisen lisäksi täytyy yrittää muistaa sitä ruumistakin. Vähän niin ja näin menneen ensimmäisen opetuskerran jälkeen kiirehdin junalle, että ehtisin hakea poikalapsen tarhasta säädylliseen aikaan. En edes juossut, mutta pidin vain vajaan kymmenen minuutin ajan vähän tiiviimpää tahtia. Ei meinannut hengästymisestä tulla loppua.

Varsinaista urheiluharrastusta ei tässä liene aikaa aloittaa, mutta tänään lähdettiin pitkästä aikaa kärryillä tarhaan. Koko syksy viime viikkoon asti meni evakkotarhassa oman tarhan kattoremontin vuoksi ja koska matka ylitti tietyn kipukynnyksen, niin mentiin autolla. Tarkoitus oli siirtyä takaisin kävelyyn, kun paluun hetki koittaa, mutta ensimmäinen viikko vanhassakin tarhassa meni autoillessa.

Tänään on siis palattu ruotuun ja kaivettu kärryt esille. Noin kaksikymmentä minuuttia suuntaansa, yksi isompi mäki kumpaankin suuntaan. Ihme, että teki tuskaa. Minulla on oikeasti reidet kipeinä yhden vaivaisen lyhyen kävelymatkan vuoksi. Kävelyyn siirtymisen lisäksi pitäisi siis varmaan ottaa jotain lihaskuntoliikkeitäkin ohjelmaan. Tässä ei taideta oikeasti enää olla kaksikymmentävuotiaita, joten fyysisenkin kunnon eteen on ilmeisesti ryhdyttävä tekemään töitä.

Unelmia

Olen ihan hurahtanut tähän horoskooppitouhuun. Päivän syntymäkarttani sanoo, että "sinulta katkeaa yhteys sellaisiin asioihin, joissa sydämesi ei ole mukana ja se aiheuttaa joskus totaalisen turruttavia ongelmia työn, harrastusten, lasten, sukulaisten tai perheen parissa. Mitä selvemmin asiat tuntuvat takkuuntuvan jollain näistä alueista, sitä täydellisemmin olet onnistunut kadottamaan motivaatiosi juuri tuota tekemistä kohtaan." Minulla - yllätys, yllätys - ongelma-alue on työ.

Intouduin myös lukemaan pitkästä aikaa syntymäkarttaani perustuvaa luonnekuvausta ja tajusin, ettei minun ole mikään pakko jatkaa tällä tiellä. Minun täytyy lopettaa sen miettiminen, mitä muut  ajattelevat, jos teen suuriakin muutoksia ja käännän elämäni suunnan kokonaan. Tuli heti aivan tajuttoman paljon parempi mieli ja tummat pilvet ovat nyt ainakin toistaiseksi hävinneet horisontista.

Kaikki syntymäkarttaani perustuvat analyysit sanovat, että minun pitäisi oppia sanomaan "ei" heti, kun jokin juttu ei enää tunnu omalta. Ihan noin rohkea en taida olla, mutta saatettuani jo lupaamani projektit valmiiksi, sanon ei kaikille seuraaville.

Hiljalleen minulle on myös muodostumassa jonkinlainen näkemys siitä, mitä ehkä haluaisin tehdä. Se on vielä unelmatasoa, joten se saa toistaiseksi kypsyä ihan vain omassa päässäni. En tiedä, onko se toteuttamiskelpoinen unelma, onko minusta siihen, mutta ainakin sellainen on vihdoin muhimassa. 

Ahdistaa

Nyt takana kolme kotityöpäivää, mutta fiilis ei enää yhtä hehkeä. Työnteko alkaa rasittaa siinä määrin, että olen alkanut murehtia yöllä työjuttuja. Tästä en muista aikaisemmin kärsineeni. Poikalapsi vaelsi taas yöllä kahden-kolmen aikaan sänkyyni ja pyöriskeli ja höpötti unissaan sen verran, että herätti minut moneen otteeseen. Hän nukahtaa nopeasti uudelleen, mutta minulta ei sama aina onnistu. Huonosti nukutut yöt saattavat olla osasyyllinen siihen, että viimeiset päivät on ollut vähän puhti hukassa. Sen työstressin lisäksi. Viime yönä kuitenkin oikein havahduin siihen, että yrittäessäni keksiä jotain mukavaa ajateltavaa huolien ja murheiden sijaan, mieleen ei tullut mitään. Yritin ajatuksissani puutarhanhoitoa ja lukemista auringossa, mutta ilmeisesti ne vaativat kokemuksen mullan kaivuusta ja auringonpaisteesta tuottaakseen mielihyvää.

Tiedän, että pääosin tämä johtuu opetuksen valmistelun kiireestä. Vielä kaksi viikkoa ja sitten taatusti helpottaa. Osittain tulevaisuus alkaa kuitenkin oikeasti rasittaa. Jotenkin havahduin siihen Tukholmassa, kun huomasin kuinka paljon enemmän eläminen maksaa, kun on kaksi suuta ruokittavana. Tähän mennessä perheytyminen ei ole käynyt kukkaron päälle, mutta jonain päivänä minulla on teini-ikäinen, joka haluaa uusia vaatteita ja harrastuksia. Mikä tarkoittanee, että ihmisen on pakko tehdä töitä. Joinain päivinä vain niin haluaisi seurata niiden jalanjäljissä, jotka ovat tehneet totaalihypyn ja häipyneet metsämökkiin nauttimaan luonnon rauhasta.

Luulen, että jos pistäisin kunnon hakuruljanssin päälle, voisin saada jostain oman alan töitä. En vain ole varma siitä, onko se sitä mitä haluan. Onko omalla alallani töitä, jotka tuottaisivat minulle tarpeellisuuden ja mielekkyyden kokemuksia ja jotka eivät olisi liian vaativia ja stressaavia? Vastaus kait on, ettei sitä voi kokeilematta tietää. Muistan vain, että "oikeissa töissä" viettämäni puolivuotisen jälkeen koin hyvin vahvasti, etten halua viettää loppuelämääni pöydän takana pienessä toimistossa. Kotoa toimistoon, toimistosta kotiin, ruuhkajunia seuraavat kolmekymmentä vuotta...se kuulostaa aivan kauhealta.  

No niin mieli. Sovitaanko, että tämä riittää päivän murehtimishetkeksi - niiden entisten lisäksi - eikä ensi yönä enää vatvota näitä?

Tyyneyttä

Kotityöpäivä. Tekee sielulle ihanan hyvää, kun voi vähän aikaa vältellä ruuhkajunia ja keskustan rasittavaa kiirettä. Huomenna lisää tätä. Ehkä jopa koko loppuviikko.

Downton abbey. Ja taas sielu lepää ja rauhoittuu.

Lisää tätä hitautta ja rauhaa. Sitä elämäni tarvitsee.

Nyt hymyillen nukkumaan.

Iltatyöskentelyä

Kello on yhdeksän ja minä teen töitä. Tai pidän taukoa ja bloggaan, mutta periaatteessa siis teen töitä. Se johtuu siitä, että olen liian kiltti ja auktoriteettiuskoinen tyttö (= keski-ikää lähestyvä naisimmeinen). Työsuunnitelmassa, joka minunkin piti väkertää viime keväänä, oli määritelty tuntimäärä, joka kuuluu uuden luentokurssin valmisteluun. Tiesin, etten itse selviydy täysin uudesta kurssista siinä tuntimäärässä, mutta jonkinlaisena kompromissina lisäsin tuntisuunnitelman ilmoittamaan  x tuntiin kuvitteelliset y tuntia ja varasin sen ajan opetuksen valmisteluun. Oman työtapani tuntien tiesin - TIESIN - että minulta kuluisi oikeasti lähemmäs 2(x+y) tuntia, mutta siitä huolimatta olin varannut kalenteriini vain sen x+y tuntia. Nyt sitten valmistellaan illallakin ja toivotaan kovasti, että tänä iltana hieman väsähtäneeltä ja lämpöiseltä tuntunut poikalapsi ei vaan sairastu kuumeeseen.

Tiedän, että suurin osa kollegoistani ei pitäisi iltatyöskentelyä minään. Yliopistolla ei valvota työtunteja sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan ja hyviin moneen on iskoutunut vakavamman luokan työnarkomania. Kellon ympäri puurtamista ihannoidaan ja pidetään luontevana ja oikeana, että työtä tehdään iltakaudet ja loma-aikoina. Hitaammasta elämästä ja kotoilusta innostunut tuntee siellä olonsa hieman orvoksi. Tosin huomattavasti prefereeraan nykyistä orpouden tunnetta yhdistyneenä lapsilähtöiseen tapaani lähteä hyvissä ajoin töistä verrattuna aikaisempaan, pre-lapsensaanti elämään, jossa yritin pitää kulisseja yllä ja notkuin tunnollisesti yliopistolla usein tuntikausia yli vaaditun. Mikä siis oli aivan normaalia; niin teki suurin osa väestä. Suurin osa väestä tosin varmaankin teki melko tunnollisesti töitä, minä aika usein nimenomaan notkuin ja pidin kulisseja yllä. Toki työhuoneella notkumiseeni vaikutti myös se, että koti oli tyhjä ja yksinäinen eikä sinnekään mikään vetänyt.

Nyt en enää notku. Myönnän avoimesti, että minulle kotielämä on tärkeämpää kuin työ. Ei silti, kyllä työnteko parhaimmillaan tylsimmän arjen voittaa. Täytyy myöntää, että tämä opetuksen valmistelu iltamyöhälläkin oli paljon mukavampaa kuin etukäteen pelkäsin. On niin kivaa, kun tietää, mitä tekee ja syntyy valmista lyhyellä aikavälillä. Kuten ehkä on tullut mainittua, niin pidän opettamisesta ja melkein kaikesta siihen liittyvästä.

Huomenna pidetään kotityöpäivä, jos se nopeuttaisi luentosarjan valmistelua. Sormet ristissä, ettei vieressä sohvalla roiku kuumeinen poikalapsi. 

Takaisin kotimaassa

Takana laivamatkoineen lähes viikko Tukholmassa. Monta päivää valtionarkistossa, jossa sain jotain aikaan, mutta en ihan kaikkea sitä, mitä olin lähtenyt tekemään. Materiaalia oli liikaa ja se oli osittain hujan hajan erilaisissa niteissä, minkä seurauksena iski informaatioähky ja epäilys. Jostain syystä Riksarkivet on paikka, joka ei sovi minulle. Vaasan arkisto on mukava ja siellä on kiva tehdä töitä, Tukholmassa minuun iskee väsymys ja mietin, minkä ihmeen takia tuhlaan aikaani täällä. Ehkä se johtuu siitä, että on ulkomailla ja tietää, että vaihtoehtona olisi Gamla Stanin vanhojen kujien koluaminen.

No, joka tapauksessa mukaan lähti siis jotain. Nyt edessä kolme kovaa viikkoa opetuksen valmistelua ja opetusta ja sitten voi toivottavasti hengähtää.

Eilen myrskyisän laivamatkan jälkeen oli niin hutera olo, että vietin lähes koko eilisen päivän sohvalla vaaka-asennossa. Poikalapsi ei ollut onneksi kärsinyt merenkäynnistä, mutta tunsi selvästi sympatiaa vanhaa äitimuoriaan kohtaan, koska leikki kiltisti junilla ja palapeleillä ja ties millä koko iltapäivän ja antoi minun maata sohvalla. Silmäilin siinä samalla myös telkkaria, josta tuli muun muassa ohjelma ulkosuomalaisista, Saarenmaalle muuttaneista eläkkeläisistä. Siinä oli sellaista rauhallista ja hidasta tunnelmaa, joka vetosi kovasti. On se myönnettävä, että maaseutu kutsuu. Tosin maaseutu riittävän lähellä sellaista taajamaa, jossa voi harrastaa riittävän usein sen tyyppistä toimintaa, joka koostuu kahvikupin äärellä istumisesta ja höpöttämisestä. Yksikin kerta viikossa riittää, mutta kun nyt torstaikerhon myötä olen tottunut hyvään, niin en ole valmis enää palaamaan totaaliseen erakkouteen.  

Jep, jep. Tänään sukuloitiin ja havaittiin taas, että suku on paras. Huomenna siivotaan ja täydennetään ruokavarastoja. Vähän tekisi mieleni yrittää myös sellaisen aarrekartan tekoa. Jos se vaikka toimisi samalla lailla kuin maalaaminen ja päästäisi järkeilyä ja ajatustason pohdintaa syvemmälle sen suhteen, mitä oikeasti haluan. Olisi niin paljon helpompi työskennellä niiden unelmien eteen, kun tietäisi mitä hittoa ne ovat. 

Poliittista vaikuttamista

Tänään oli viimeinen mahdollisuus äänestää. Sunnuntaina olen Tukholmassa, joten silloin ei numeroita rustailla lappuun. Se oli siis tänään, tai ei milloinkaan. Aamulla asemalla tuli vastaan nuori nainen, joka jakoi omia esitteitään ja ajattelin, että mikäpä ettei. Toinen jommasta kummasta oikeasta puolueesta, naispuolinen ja tietyt olennaiset mielipiteet kohdallaan. Kun en ollut löytänyt itselleni otollista ehdokasta, niin miksei yhtä hyvin hän. Menisipä ääneni ainakin kasvattamaan puolueen äänipottia.

Olin ajatellut jossain vaiheessa päivää käydä etsimässä ennakkoäänestyspaikan, viimeistään töistä lähtiessä. Päivä meni kuitenkin niin nopeasti opetuksen valmistelussa, etten enää ennättänytkään paluumatkalla. Hain siis poikalapsen tarhasta ja suuntasimme paikalliseen postiin, jossa oli netin mukaan edellisvuonna ollut ennakkoäänestyspiste. Tämän vuoden tietoja en lähtöhötäkässä löytänyt. Viime vuoteen verrattuna tilanne oli kuitenkin muuttunut sen verran, että varsinainen posti oli kadonnut ja postipiste siirtynyt läheiseen kauppaan. Niissä tiloissa ei mitään ennakkoäänestystä mahtunut suorittamaan.

Jäi siis tällä kertaa äänestäminen. Ei harmita muutoin kuin siinä mielessä, että äänestämättömyyteni auttaa pienen pieneltä osaltaan vastapuolta. Muutoin en jaksanut laisinkaan kiinnostua näistä vaaleista. Olisi tietysti pitänyt, koska kuntatasollahan ne monet olennaiset jokapäiväiseen elämään vaikuttavat päätökset tehdään. Mutta ei voi mitään, kun ei politiikka kiinnosta, niin se ei kiinnosta.

Jätettiin siis äänestäminen, käytiin kaupassa ja lähdettiin kotiin katsomaan Pikku Kakkosta ja tekemään omena-kaurapaistosta. Nyt on sokeripöhnäinen ja väsy olo. Täytyy toivoa, että ensi yöhön sisältyy vähemmän sekoja unia, työasioiden vatvomista ja levottoman poikalapsen kuulostelua kuin edelliseen.

Lyhyestä virsi kaunis

Mukava päivä. Briiffaussessio ensi vuoden alussa alkavasta sivutehtävästä, joka tuntuu kuin tehdyltä minulle. Kurssin viimeinen kerta ja opiskelijoiden esittämä onnistunut näytelmä 1700-luvun oikeudenkäytöstä. Hyvää palautetta ja jälleen kerran vahvistusta identiteetilleni opettajana. Tätä haluaisin niin paljon enemmän työhöni. Ajomatka itään vanhempien luokse viikonlopun viettoon ja ilo poikalapsen riemusta.

Tähän voin vain todeta: mie tykkään. 

Pakoa maailmasta

Kymmenien elämänhallintaoppaiden lukemisesta ei ole sanottavaa hyötyä, ellei oppeja muista soveltaa omaan elämäänsä. Se puoli unohtuu liian usein, mutta toisaalta positiivista on ollut havaita, että jossain vaiheessa opetuksiin aina palaa. Joku sanoo blogissa tai jossain muualla jotain, joka muistuttaa taas läsnäolemisen ja positiivisen ajattelun tärkeydestä.

Päivän piristäjinä ovat toimineet maalausryhmän ihanan valoisat ihmiset ja Vastaisku ankeudelle -blogin viikon tekstit, jotka ovat muistuttaneet hyväksymisen tärkeydestä. Viime aikoina töissä on ollut sen verran stressaavaa, että olen unohtanut hyväksymisen täysin ja vain miettinyt, miten kaikki olisi paremmin, jos tekisin jotain muuta ja asuisin jossain muualla. Jos olisin tehnyt erilaisia ratkaisuja ja jos asiat olisivat menneet toisin... Olen sitkutellut, sen sijaan että olisin läsnä. Sitten kahden vuoden kuluttua, sitten kun olen löytänyt toisen työn, sitten kun asun omakotitalossa ja luonnon helmassa, sitten kun elämässä ei ole enää stressiä...

En todellakaan ole hyväksynyt tätä hetkeä enkä myöskään esimerkiksi töissä tehnyt kaikkea stressin vähentämiseksi. Stressin iskiessä minulla on paha tapa turvautua välttelemiseen strategiana, mikä ei edesauta asioiden valmistumista. Jos aikaa ei ole nytkään kaiken tarvittavan tekemiseen, niin sitä ei taatusti tule lisää, jos pistän pääni pensaaseen ja käytän aikani sijaistoimintoihin unohtaakseni ikävät velvollisuudet.

Tavoitteeni eivät myöskään ole realistiset. Toinen ohjaajista sanoi tämän päivän kurssilla, että kuulostaa siltä kuin haaveenani olisi helppo elämä. Se on valitettavan totta. Mielikuvitukseni kun nyt on aika lennokas, niin päiväunissani en haaveile esimerkiksi kirjailijan urasta tai talosta maaseudulla tai parisuhteesta. Ei, minä olen yleensä jonkun sortin varakas vapaaherratar, jonka toimeentulosta huolehtii lottovoitto tai pahimmassa tapauksessa orjatyövoima. Realismi ei ole päiväunelmieni laji.

Valitettavasti kuitenkin jossain elämän vaiheessa on ryhdyttävä realistiksi. Hyväksyttävä se tämänhetkinen elämäntilanne tai muutettava sitä. Tehtävä jotain ammatillisen pätevyyteni kartuttamisen eteen tai selvitettävä se, mitä muuta mahdollisesti haluaisin tehdä. Nyt onneksi on taas vaihteeksi positiivisempi mieli asian suhteen.

Kaikesta tempoilusta vedettävä oppi on se, että läsnäolon ja hyväksymisen omaksuminen ei ole vielä  imeytynyt selkärankaan. Hetkelliset mielenrauhan kokemukset ovat kuitenkin olleet niin mahtavia, että asiaa täytyy taas aktiivisemmin työstää.

"Hullu työtä tekee"

Luin aamulla junassa Juhani Seppäsen kirjaa "Hullu työtä tekee", joka on ihan mainio. Niin mainio, että piti oikein kaivaa kynä esiin ja vedellä viivoja tärkeimpien virkkeiden kohdalle. Sitä yleensä vältän viimeiseen asti, koska kirjat ovat olevinaan niin pyhiä, ettei niihin saa raapustella turhuuksia.

Seppänen kirjoittaa siitä, miten kuluttaminen ja sosiaalinen vertailu ovat saaneet meidät ansaan. Kuinka unelma jostain uudesta kulutustavarasta, autosta tai asunnosta tai hienommasta kännykästä, on ilmaus sitoutumisesta kulutusprosessiin. "Kulutus johtaa suuremmalla välttämättömyydellä työntekoon kuin työnteko kulutukseen," hän toteaa. Se sai jälleen pohtimaan omia kulutustottumuksia ja sitoutumista työnteon oravanpyörään. Mikään kauhea kuluttajahan en ole, mutta olen kuitenkin sitonut mielikuvani onnellisuudesta joihinkin kalliisiin kulutuskohteisiin tai unelmiin niistä. Se rintamamiestalo pitäisi saada eikä tuntuisi kivalta, jos ei koskaan enää pääsisi ulkomaille. Paljosta muusta olisin valmis luopumaan huomattavasti helpommin, mutta olisiko mahdollista tehdä kompromisseja myös niiden asioiden suhteen, jotka todella sitovat lainakierteeseen. Eikö talo esimerkiksi loppujen lopuksi ole vain seinät, lattia ja katto, ja huomattavasti tärkeämpää ne ihmiset, joiden kanssa sen talon jakaa. En ole erityisen kallista matkailua harrastanut tähänkään mennessä, mutta eikö tasoa voisi yhä helposti laskea.

Olen lukenut kirjasta vasta kolmanneksen ja Seppänen on juuri pääsemässä työn, identiteetin ja elämän tarkoituksen kolmiyhteyteen. Se kuulostaa niin mielenkiintoiselta, että tässä vaiheessa on ehkä lounaan aika. Muutama luku lisää, kun en jaksa odottaa kotimatkaa.  

Poikalapsi

Tämä maanantai tuntuu taas kovin rutiinipäivältä. Niitä sellaisia, jotka sujuvat ihan samalla kaavalla kuin moni muu päivä tätä ennen. Niitä, jolloin ei välttämättä kauheasti kannattaisi bloggailla.

Paulo Coelho viestitti samaan asiaan liittyen facebookissa ja muistutteli, ettei sellaista kuin rutiinipäivä olekaan. Lainaus Alkemistista på engelska, koska en jaksa etsiä esille suomenkielistä versiota. "When each day is the same as the next, it's because people fail to recognise the good things that happen in their lives every day that the sun rises." Mitä hyviä asioita en siis tänään ole onnistunut tunnistamaan?

Tänään oli opetusta. Pidän opettamisesta, vaikka en tänään siitä mitään hirveitä hehkutuskicksejä saanutkaan. Luetaan se nyt siis hyviin asioihin. Samoin se, että poikalapsi jäi tosi helposti tarhaan, kun siellä oli kivat tätit. Yksi kolmesta tädistä on vähän oudompi ja sen on aistinut myös poikalapsi, joka kinuaa syliin joka aamu, kun kyseinen täti on vuorossa. Poikalapsi on oppinut vastikään sanomaan hyvää yötä ja se jostain syystä ilahduttaa minua yhä suuresti. Ilahdutti myös kun halusi aamulla piilotella äitin kanssa peiton alla. Lauantaina ja sunnuntaina napsittiin tyynyltä hönnipönniäisiä ja heiteltiin niitä - ja yhtä näkymätöntä kakkua - sängyn taakse. Käytiin myös peiton alla tutkailemassa hönnipönniäisten maailmaa ja oli mukava havaita, että poikalapsi oli selvästi tykännyt siitä. Jaksaa aina vähän ihmetyttää, kuinka hyvin kaksivuotias jo tajuaa mielikuvitusjuttuja. 

Hyvät asiat tuntuvat tänään siis liittyneen pieniin hetkiin poikalapsen kanssa. Sopiihan se niinkin.

Toinen ihana kotisunnuntai

Lueskelin tänään poikalapsen nukkuessa Käsi kädessä ja Voi hyvin -lehtiä. Ne ovat jotenkin niin ihania. Tavallisia ihmisiä pyntättyjen ja meikattujen mallinukkien sijaan, fokus onnellisuudessa, mielekkyydessä ja hyvässä voinnissa eikä kilpailussa ja menestyksessä. Rohkeita ihmisiä, jotka ovat selvinneet vaikeuksista ja päättäneet muuttaa elämäänsä välittämättä siitä, "mitä muut ajattelevat".

Huomaan lukevani artikkeleita myös sillä mielellä, että olisikohan tämä - tai tämä - minun juttuni. Olisiko minusta tähän, kuinka radikaaliksi uskallan heittäytyä? Onko kouluttauduttava täysin uudelleen vai löytyisikö mielekkyys jostain oman alan käytännöllisistä töistä.

Viimeisen puolen vuoden aikana minusta on selvästi tullut avoimempi isommillekin muutoksille. Aikaisemmin pääni sisällä tökki ajatus statukseltaan "alemmasta" työstä. Muistan kouluaikana päättäneeni, että koska en ole hyvä sosiaalisissa suhteissa enkä liikunnassa enkä paljon muussakaan, niin ainakin pärjään lukuaineissa. Niin pärjäsinkin, mutta samalla sidoin itsetuntoni siihen, että minä olen "fiksu". Jos en ollut fiksu, en ollut mitään. Se heijastui työkuvioihinkin.

Nyt olen löytänyt itsestäni myös muita puolia. Se mahdollistaa myös sen, ettei työn kautta tarvitse päteä, vaan olisi mahdollista valita työ vain sen tuottaman mielekkyyden ja ilon näkökulmasta. Toivon ainakin niin.

Toinen juttu on se, kuinka valmis olen karsimaan elintasostani nyt kun vihdoin ja viimein olen selvinnyt keskitason palkkaluokkaan. Totaaliyhärinä talouden elintaso on täysin minun varassani. Elinolosuhteet vaikuttavat valitettavasti tyytyväisyyteni siinä määrin, että en ole valmis luopumaan pihastani ja pienituloisena ei pääkaupunkiseudulla pihoja omistella. Ei edes rumien halpisparakkiparitalojen pieniä plänttejä. Pääkaupunkiseudulla on yksinhuoltajan oltava vähintään keskituloinen, kotoseudulla selviäisi pientuloisenakin, koska sieltä olisi mahdollista ostaa unelmien rintamamiestalo ilman velkaa. Ikuisuuskysymys on se, kummassa vaihtoehdossa menettää enemmän, kummassa taas saa. Muutaman vuoden sisällä aion olla viisaampi tässä asiassa.   

Joulu tulee

Sade ropisee kattoon. Jos ei olisi jo niin myöhä, niin lämmittäisin glögiä ja nautiskelisin sateen ja tuulen äänistä. Jos en nykyään tarvitsisi pitkiä yöunia, niin laittaisin television päälle ja katselisin elokuvaa tai yrittäisin sinnitellä hereille Yorkshiren etsiviin asti. Taidanpa kuitenkin vain kirjoittaa tämän ja lähteä lukemaan.

Kävimme tänään siskon ja poikalapsen kanssa Ikeassa. Ostoslistalla oli molemmilla matto, mutta tietysti sieltä tarttuu aina mukaan myös jotain muuta mukavaa. Jouluosasto oli jo laitettu pystyyn ja sieltä piti ostaa kuuseen vähän koristetta ja joulutähti ikkunaan. Saavat toki vielä odotella vaatehuoneessa jonkun aikaa, mutta luulen, että tänä vuonna joulurekvisiitan voisi ottaa esiin jo ennen ensimmäistä adventtia. Joulukuu on ihanaa rauhan, hiljaisuuden ja odotuksen aikaa, ja siitä olotilasta mielellään nautiskelisin pidempäänkin. Joulu on ehdottomasti vuoden paras juhla.

Ikea ja sitä seurannut kauppareissu aiheuttivat sen, että poikalapsi nukahti päiväunille kolme tuntia aikataulusta myöhässä ja heräsi - tai minä herätin - vasta viideltä. Yöunille meno siirtyi siten tietysti myös ja illan oma aikani jää nyt vähän lyhyeksi. Eli ei glögitarjoilua eikä syvämietteisiä blogipostauksia.

Hyvää yötä!

Viikko taas takana

Kotityöpäivä. Ensi viikon opetuksen valmistelua, mutta samalla myös imurointia ja pientä siivousta. Yleistä hengähdystä työpaikan pitkistä valkoisista käytävistä. Vaikka päivä oli sinänsä hyvä, niin huomaan, että alan tuntea selvää loman tarvetta. Keväällä lomia tulee automaattisesti. Pääsiäisloma joka vuosi, hiihtoloma yleensä, välillä matka eteläänkin, viimeistään toukokuussa viikonloppuja mökillä. Syksylle sen sijaan en osaa samalla lailla aikatauluttaa pidempää lomaa ja yksittäiset päivät eivät riitä virkistämään.

Olin poikalapsen mielestä tänään liian aikaisessa hakemassa häntä tarhasta. Tarhalaiset olivat myöhässä aikatauluistaan eivätkä olleet vielä ehtineet ulos. Aikaisemmin tällä viikolla ajattelin yhtenä päivänä olla kiltti ja käydä hakemassa poikalapsen vähän aikaisemmin. Poikalapsi notkui muiden poikien kanssa tarhan portilla odottelemassa, että loputkin lapsista saavat vaatteet päälleen. Vaikka hän ilahtui suuresti äidin näkemisestä, niin kohta seurasi pettymys, kun ei päässytkään pihalle muiden kanssa leikkimään. Ulos, ulos, hoki samoin kuin tänäänkin. Huojentavaa, kun tietää, ettei siellä ikävissään odotella.

Kävimme tänään kirkolla katsomassa lastennäytelmän. Se kesti yli puoli tuntia, mutta poikalapsi jaksoi aika hyvin mukana, vaikka välillä olisikin halunnut lauleskella mukana ja karjua dinosaurus-huutoja. Hetkellisesti uhkasi itselläni mennä hermostumisen puolelle, mutta näytelmän pituuden huomioon ottaen poikalapsi pysyi sylissä ja hiljaisena ihan riittävän esimerkillisesti. Oma hermostuminen oli varmasti osittain seurausta myös siitä, että jouduimme lähes juoksemaan paikalle. Vähän ennen lähtöämme ovikello soi ja pari jehovantodistajaa halusi jutella kanssani. Jehovantodistajat ovat käyneet joskus aikaisemminkin, ja minähän tykkään väitellä uskonnosta heidän kanssaan. Vaikka olenkin henkistä puoltani tässä pyrkinyt viime aikoina huomattavasti vahvistamaan, niin en ole vieläkään täysin vakuuttunut persoonallisen Jumalan olemassaolosta enkä usko moniin tärkeisiinkään kristinuskon opinkappaleisiin, jehovantodistajien melko patriarkaalisesta ja konservatiivisesta tulkinnasta puhumattakaan. Heidän kanssaan on silti hauska väitellä, ja niinpä pääsimme lähtemään kirkolle ihan viime tingassa. Paikalla oltiin hikisinä, hengästyneinä ja hivenen hermostuneina. Tai minä olin. Poikalapsi istui rattaissa digestive-keksiä kädessään puristaen eikä puuskuttamisilmiö häntä vaivannut.

Tänään olen myös nautiskellut tomaattiviljelmieni tuotannosta. Olen useampana kesänä yrittänyt kasvattaa tomaatteja, mutta onni ei ole ollut myötä. Viime kesänä tuli paljon vihreitä, jotka homehtuivat, ennen kuin sain aikaiseksi tehdä niille mitään. Tänä vuonna tomaatinvarret kasvoivat aivan järjettömän suuriksi ja tekivät tomaatteja todella runsaasti. Punertuneet kuitenkin halkeilivat ja mätänivät heti väriä saatuaan, vihreät paleltuivat ja homehtuivat. Ainoa syötäväksi kelpaava paistattelee kuvassa tuossa oikealla. Voittajaksi selviytyi purkkiin koko kesäksi unohtunut varsi, jota en koskaan saanut maahan. Nostin sen sisälle, kun siinä oli pitkä varsi, jo käppyröiksi kuivuneet lehdet ja kaksi pientä tomaatin alkua, joista toinen alkoi nyt näyttää valmiilta. Söin siis sen ja totesin maukkaaksi. Ei olisi hassumpaa, jos ne tomaattiviljelykset joskus saisi onnistumaankin. 

Sinisiä liinoja, punaisia ympyröitä, kirjavia lehtiä

Tänään on taas taiteiltu, kahteenkin otteeseen. Maalattu mielen liikkeitä ja ihmetelty värejä, painettu lehdillä kuvia tyynyliinalle. Havahduttu siihen, että negatiiviset tunteet eivät ole kiellettyjä, että onni, ilo ja rakkaus kuuluvat kaikille.

Tässä kurssissa on pointtia, vaikka alkuun tuntui, ettei asiassa edetä minnekään. Maalaamisen sijaan olisin halunnut enemmän keskustelua, mutta tämä on juuri oikein. Keskustelu on älyllistä, maalaaminen päästää syvemmälle. Se pakottaa hyväksymään epätäydellisyyden. Se paljastaa ihmisen sisimmän ja näkee pinnan taakse. Kun ensimmäistä kertaa valitsin värejä, jotenkin hölmösti kuvittelin, että kaikkien töistä tulisi aivan samannäköisiä. Jos kerran annettaisiin alitajunnan ohjata kätten liikkeitä, niin kaikki tekisivät suunnilleen samanlaista, ehkä vähän eri väreillä. Kuvat ovat kuitenkin kaikki täysin erilaisia, eikä kyse ole maalaustaidoista. Kyse on harmoniasta ja sekasorrosta, kokonaisvaltaisuudesta ja pirstaloituneisuudesta, surusta, vihasta, toivosta, uteliaisuudesta, liikkeestä, voimasta, tunteista ja tarpeista.  

Minun kuvani ovat värikkäitä - eivät kirjavia, mutta värikkäitä - levottomia, koko ajan liikkeessä. Värit vaihtuvat viikoittain, mutta joka kerta haluan maalata käsin, täyttää koko paperin, vetää sormilla paperille viivoja ja ympyröitä, alle isompaa, päälle pienempää. Vaikka kokonaisuudesta on tullutkin suhteellisen harmoninen, niin kuvien levottomuus on häirinnyt minua ja olen toivonut, että pystyisin yhtä tasapainoisiin kuviin kuin jotkut ryhmäläisistä. Tänään kuitenkin pystyin hyväksymään, että minulla on levoton olo ja se on okei. Että jonain päivänä pystyn maalaamaan rauhallista ja vakaata, mutta se hetki ei ole nyt.

Ihanaa, että tällaisia ryhmiä on olemassa. Lukupiirejä, vertaisryhmiä, kursseja... Niissä on mieltä ja merkitystä.