Hei hei toukokuu

Eilen leivottiin raparperipiirakkaa. Vehnäjauhoja ei löytynyt sen paremmin kuin kermaviiliäkään, mutta hyvää tuli myös sämpyläjauhoilla ja parasta ennen -päiväyksen ylittäneellä jugurttirahkalla. Tänään on käyty poikalapsen uimakoulussa viimeistä kertaa tänä keväänä ja sovittu päivät tyttölapsen suku- ja kaverisynttäreille. Tyttölapsi on yritetty laittaa päiväunille, mutta kun menin laittamaan kärryjä nukkuma-asentoon, niin ne olivatkin tyhjät ja tyttölapsi seisoi keinussa kiikkumassa kovaa vauhtia. Että se niistä päiväunista varmaan sitten tästä eteenpäin. Olen yrittänyt kirjoittaa yhtä työhakemusta perjantaista lähtien, mutta ensin rekrytointijärjestelmää huollettiin pari päivää ja nyt se ei suostu tunnistamaan minua. Mietin, onko tämä maailmankaikkeuden yritys ilmoittaa minulle voimallisesti, että minun ei pitäisi edes harkitakaan kyseistä tointa, joka edustaisi osittaista paluuta entiseen. Olen aloittanut pakkaamiseen, sillä huomenna lähdetään maalle. Äitienpäivää ennen poikalapsi nyrpisti nenää ja huusi: ”Ei sinne,” mutta nyt on kuulemma yksi lempipaikoista. Silloin tupa tosin oli täynnä sukua ja poikalapsi toivoi nytkin kovasti, että sinne tulisi muitakin. Saa nähdä, miten se elämä siellä sujuu omin voimin. Selvitäänkö saunaan, mökille tai ruohonleikkuuseen? Täytyy vain muistaa asennoitua niin, että lasten kanssa kesäpuuhat ovat erilaisia.

Miten kello voi olla jo noin paljon?

Käytiin lasten kanssa katsastuttamassa auto, ja se meni läpi, vaikka saatiinkin vähän noottia joistain valoista. Onpahan taas yksi asia hoidettuna ja yksi huoli vähemmän. Huomenna pitää soittaa verotoimistoon ja kysyä käännöstöiden verotuksesta. Ja päiväkodin johtajalle. Olin saanut puhelun sillä aikaa, kun olimme ulkona, ja kun en tietystikään kanna puhelinta mukanani, niin oli lähettänyt viestiä perään ja pyytänyt soittamaan. Jännittävää, huomenna selvinnee, mikä on syksyn päiväkotipaikkojen kohtalo.  

Tänään oli yhden kerhon keväänpäätös, ja tyttölapsi sai lahjaksi pikkuisen pehmonallen häntä erityisesti hoivanneelta vapaaehtoiselta ”hoitomummolta”. Välillä vähän pelottaa, että poikalapsi jää varjoon, kun tyttölapsi on iloisuudessaan ja sosiaalisuudessaan sorttia, johon on kaveria lainatakseni ”helpompi kiintyä”. Poikalapsi on tullut minuun, ja se huolettaa. Tänään kerhon jälkeen hän leikki puistossa pääsääntöisesti yksikseen, kun muut pojat – ja tyttölapsi – puuhasivat yhdessä. Kun kysyin poikalapselta kotiin päästyä, halusiko hän leikkiä yksin vai olisiko mieluummin leikkinyt toisten kanssa, niin hän sanoi, että toisten kanssa. Miten opettaa ja rohkaista toista menemään mukaan, kun en koskaan itsekään oppinut, miten se tehdään? Harmaita hiuksia aiheuttavat kyllä lapsukaiset.

Kuunneltavana tänä iltana Lindemann: Praise Abort – jo neljättä kertaa putkeen. Kesällä on pakko ostaa itselleen yksi CD. Herra L. ei kuulosta aivan yhtä hyvältä englanniksi kuin saksaksi, mutta hänellä on aina maailmankaikkeuden mahtavin ääni. Se värähtelee koko kehossa.

Kesä on saapunut

Tänään on ollut kesän ensimmäinen oikeasti lämmin päivä. Käytiin hankkimassa vähän lisää kesäkukkia ja poikalapselle uimalasit. Imuroin auton katsastusta silmällä pitäen, ja totesin, että ruohonleikkurissa ei olekaan pelkäämääni vikaa, vaan johdossa on jonkin asteinen kosketushäiriö. Imuroiminen onnistui ongelmitta, kun jatkojohto oli koko ajan maassa paikallaan, mutta ruohoa leikatessa johtoa täytyi välillä pitää tietyssä asennossa. Parempi näin, koska uusi johto maksaa huomattavasti vähemmän kuin uusi ruohonleikkuri. Tosin sain kyllä pihan leikattua, vaikka se olikin hivenen rasittavaa, joten en ehkä hyökkää johtokaupoille aivan välittömästi.

PayPal ilmoitti, että varat tililläni on toistaiseksi jäädytetty, koska olen ylittänyt vuosittaisen 2500 euron tulorajan. Piti laittaa sinne menemään kuvaa passista ja osoitetiedoista henkilötietojen varmistamiseksi joidenkin EU-säännösten edellytysten mukaan, jotta tilin saa taas käyttöön. Aktivoidessani PayPaliä muutama kuukausi sitten en uskonut, että mitenkään voisin päästä tuon rajan yli, mutta aika nopeastihan se kävi. Yhtäältä todella hieno summa ansaituksi pelkillä freelancer-käännöksillä, vaikka toisaalta vain pari sataa enemmän mitä ennen sai palkkana käteen yhdessä kuussa. Mutta olen tyytyväinen, hyvin hyvin tyytyväinen. Varsinkin kun en ole vielä tehnyt yhtään mitään muuta näiden töiden hankkimiseksi kuin ilmoittanut tietoni sinne Fiverr-sivustolle. En ole kilpaillut yhdestäkään työstä enkä lähestynyt yhtä ainoaa käännösfirmaa tai muutakaan potentiaalista työnantajaa.

Tänään on näköjään myös eläinpäivä. Katselimme lasten kanssa ikkunasta pari tuntia sitten jänistä, joka istui nurmikolla pesemässä takakäpäläänsä ja syömässä ruohoa. Juuri nyt puolestaan vieressäni olevasta avoimesta takaovesta yritti kävellä sisään valkoinen kissa. Verhot vain heilahtivat ja kun käännyin katsomaan, niin verhojen välistä kurkkasi pörröinen valkoinen naama. Kääntyi kyllä saman tien takaisin, kun huomasi minut. Onhan nuo kyllä aika söpöläisiä, mutta itse jos ottaisin vielä joskus kissan, niin sen pitäisi myös ehdottomasti päästä ulos. En kestä untani häiritsevää aamuöistä mouruamista ja leikkimistä enkä myöskään hiekkalaatikon hajua. Normaali yönsä ulkona viettävä ja siellä myös vessapuuhansa hoitava kissa sen sijaan olisi ihan mukava otus kotia jakamaan. Itselläni ei ole mitään sitä vastaan, jos kissat vaeltavat vapaana, mutta en ehkä kehtaisi itse antaa omani ulkoilla kaupungissa. 

Lisää töitä

Tänään on mieli virkistynyt – ja melko yllättävästä syystä. Sain saksankielisen käännöksen tarkistettua ja lähetin sen menemään. Mielialan kohoaminen ei seurannut tästä, vaan siitä kun rouva toisessa päässä kysyi, olisiko minulla nyt aikaa lisätöille. Viimeksikin keskustelun alla olleilla dokumenteilla ei ollutkaan niin kiire, joten lupasin tehdä ne nyt. Rahapyyntö ei ollut ongelma, ja kun englanninkielinen kääntäjä oli saanut omansa tehtyä tässä väliajalla, niin nyt voin kääntää englannista. Tack och lov, koska se nopeuttaa hommaa huomattavasti ja näin pystyn jopa saamaan nämä valmiiksi kesäkuun loppuun mennessä.

Viimeksi ajatus lisätyöstä ahdisti, mutta tällä kertaa päinvastoin ilahdutti. Ehkä johtui siitä, että nyt on kaikesta huolimatta ollut vähemmän töitä kuin huhtikuussa ja meinasi tuleva tekemättömyys jo suorastaan ahdistaa. Mikä on hyvin hämmentävää, koska en ole koskaan erityisemmin pitänyt työnteosta. Nyt parin päivän jälkeen vain huomaa, että työnteko on paljon mukavampaa kuin nettisurffaus tai pelien pelaaminen. Niin kauan kuin kirjojakin ehtii lukea, niin kaikki on hyvin.

Tällaisia isompia töitä ei tietysti napsahtele ihan jatkuvalla syötöllä, mutta on sinänsä hyvin kutkuttava ajatus, että kaksi tällaista käännöstyötä kuussa riittäisi perheen elättämiseen. Itse asiassa yksikin helmikuun kaltaisina kuukausina niin kauan, kun minulla on vielä tuo toimitustyö.

Oli myös oikein rentouttavaa tehdä töitä pihakeinussa, kun tyttölapsi nukkui päiväunia ja poikalapsi katseli taas DVD:tä. Vuoden parin kuluttua voin istuskella kesällä näin käytännössä milloin vaan halutessani – tai juoda aamukahvia terassilla. Nyt ei voi vielä asettautua rentoutumaan tyttölapsen ollessa hereillä, kun häntä ei voi vielä päästää vapaasti juoksemaan pitkin pihoja ja mantuja. Mutta viimeistään kahden vuoden kuluttua voi.

Aloitin lukemaan taas Mark Williamsin ja Danny Penmanin kirjaa Tietoinen läsnäolo, jossa kerrotaan minut vakuuttavasti mindfulnessin ja siihen liittyvän harjoittelun hyödyistä. Löytyisiköhän minusta riittävästi tahdonvoimaa ja sitoutumiskykyä, että saisin kahdeksan viikon ohjelman vietyä tällä kertaa loppuun saakka?  

Alkukesäväsymys

Eilen illalla sitten lähettelin taas niitä työhakemuksia. Koska edellisestä kierroksesta on kuulunut pelkkää hiljaisuutta ja ilmoituksia virkoihin valituista, niin muokkasin vähän työhakemusta. Laitoin yhden hakemuksen jopa yläasteen historian opettajan sijaisuuteen. Yläaste on kyllä ylettömän jännittävä paikka, mutta historian opettaminen voisi kompensoida jopa senkin. Siihen oli joka tapauksessa helpointa keksiä perusteluja sille, miksi juuri minut tulisi palkata.

Tänään on ollut kaunis ja aurinkoinen päivä, mutta ärsytyskynnys siitä huolimatta jotenkin korkealla. Tai ei ehkä niinkään ärsytys, vaan sellainen ”miksi ihmisen pitää käyttää elämänsä siivoten keittiön tasoja joka ikinen päivä” – yhdistyneenä ”en jaksa kuunnella kolmattakymmenettä päivää, minkä legojutun poikalapsi tänään haluaa syntymäpäiväksi, ja aaargh tätä pitää kestää vielä lähes kuusikymmentä päivää”.  No hyvä on, juuri nimenomaan ärsytys. Ja itsesääliapatia. Kunhan lapset ovat menneet nukkumaan, niin söisiköhän sitä sen Viennetan lopun pakastimesta? 

Laiska sunnuntai

Suunnittelin, että olisi lähdetty tänään käymään Maailma Kylässä -festivaaleilla kuuntelemassa lastenkonserttia, mutta en saanut aikaiseksi. Olisi pitänyt syödä aamupalaa kiireellä ja vahtia tyttölasta ihmistungoksessa. Viimeksi kun kävimme, niin poikalapsi ei innostunut lainkaan musiikista ja halusi vain koko ajan takaisin lapsille järjestettyyn puistoon. Ehkä sitten taas ensi vuonna. 

Ajattelin myös, että olisin tänään pitänyt täysin työstä vapaan päivän, mutta en malttanut olla aamulla tekemättä vähän saksankielistä juttua eteenpäin. Se on ihan viimeistä vaille valmis ja saan sen ensi viikon lopulla eteenpäin. Opiskelut jatkuvat kesälläkin, mutta toimitustyöstä on taukoa ja näillä näkymin myös käännöksistä. Eilen jo pidin vapaaillan, mutta se ei ollutkaan niin antoisaa kuin oletin. Selailin tietoja kuunsolmuista ja mietin, että mitä minä nyt teen illat pitkät. Tätäkö, surffailen netissä?

Tänään suhtautumiseni vapaisiin iltoihin on huomattavasti optimistisempi. Voisin oikeasti käyttää iltani – tai osan niistä – kirjoittamiseen. Se ei ole parasta kirjoittamisaikaa, koska väsyneenä ei aina oikein jaksa mitään luovuutta vaativaa. Kirjoittaminen vaatii kuitenkin hiljaisuutta ja keskittymistä, joten illat ovat ainoa mahdollinen aika. Ennen syksyä. Melkein haluaisin syksyllä vähintään kuukauden ilman varsinaisia töitä – käännöksiä, toimitustyötä ja mahdollisia päivän sijaisuuksia ei lasketa – jolloin voisin ladata akkuja (lasten ehdottomasti ollessa päivisin tarhassa) sekä kirjoittaa.  Olettaisinpa tuon nyt kyllä onnistuvankin, koska en ole tässä mitenkään hysteerisesti lähetellyt työhakemuksia.  

Yliopistolta maailmaan

Yliopistolta tuli sähköpostissa eurooppalainen kysely post-doc -rahoitusta saaneiden tohtoreiden työllistymisestä muille aloille. Vastasin siihen, vaikken olekaan vielä työllistynyt. Kyselyssä tiedusteltiin muun muassa syitä yliopiston ja tutkimuksen jättämiselle sekä sitä, minkä vuoksi on hakeutunut akateemiselle uralle. Viime mainitun osalta kaikki syyt olivat hyvin päämäärätietoisia.

Minä ajauduin tekemään väitöskirjaa. Mikään muu alan ammatti ei houkutellut ja tutkimus edusti mahdollisuutta työllistyä. Minulla ei ollut varsinaisia akateemisia kunnianhimoja. En päättänyt ryhtyä tekemään väitöskirjaa, koska halusin lehtoriksi tai professoriksi – en myöskään siksi, että olisin intohimoisesti rakastanut tutkimista. Toisaalta en myöskään koskaan nähnyt mahdollisena pitkäaikaista työllistymistä yliopistolle, koska oman alan vakinaiset paikat olivat kokonaan tukossa vuosikymmeniksi eteenpäin. 

Poissiirtymissyiden kohdalla kyseltiin juuri, halusiko vakinaisempaa ja turvatumpaa työtä tai enemmän aikaa muullekin kuin työlle. Siltä osalta huomasin, että ajattelumaailmani on osittain muuttunut enkä enää näe vakinaista työtä yhtä tärkeänä kuin pari vuotta sitten. Sen sijaan haluaisin sen päämäärätietoisuuden ja oletetun intohimon, joka heijastui kyselystä. Jonain päivänä haluaisin myös, että minulla olisi niin paljon sanottavaa jostain, että voisin saattaa sen kirjalliseen muotoon. Väitöskirjassani minulla ei ollut omaa viestiä, minkä vuoksi sen kirjoittaminen niin tuskaa olikin.  

Siivouspuuhaa

Puuhailufiilis on jatkunut, ja tänään vuorossa oli lastenhuone. Välillä on tuntunut, että huoneeseen astuessaan täytyy kahlata sotkun läpi ja luikerrella tavararöykkiöiden keskellä. Päätin siksi kokeilla, olisiko pienestä uudelleenjärjestelystä apua. Poikalapsi on yleensä hyvin muutosvastarintainen, mutta tällä kertaa oli heti innolla juonessa mukana. Siirrettiin hyllyä – todettiin, ettei se mahdu suunniteltuun paikkaan – poistettiin seinältä vinossa retkottanut hylly – siirrettiin uudelleen ja vielä kaveriksi viereen toinenkin. Tyttölapsen sänky saatiin pois ikkunan edestä ja lattiapinta-alaa enemmän leikkejä varten.

Tyttölapsi ponnisti pari iltaa sitten raivokkaana pois pinnasängystä, joten päätin kokeilla laidan poisottoa. Toistaiseksi vaikuttaa menestykseltä. Päiväunilta herättyään kiipesi sänkyyn heti eikä tullut pois ennen kerhoon lähtöä. Poikalapsi tarjosi oma-aloitteisesti matalaa irtolaitaa omasta sängystään, ja nukkumaan mennessä tyttölapsi kipusi taas vauhdilla omaan sänkyyn.  Eilen ei mennyt kirveelläkään, vaan nukahti jälleen sohvalle. Ilmeisesti ”ison tytön sänky” on nyt se taikasana – joka toivottavasti toimii vielä uutuudenviehätyksen haihduttuakin. Saa nähdä, kömpiikö sieltä pois yöllä tai ilmestyykö viereen kukonlaulun aikaan.

Eilisestä puuhailusta pieni osa sen sijaan meni harakoille. Ilta ei selvästi ole enää oikea aika puuöljyn levittämiselle. Ajattelin tehdä terassin lattian loppuun illalla lasten mentyä nukkumaan niin, että se ennättäisi kuivua ilman ylimääräisiä kengänjälkiä. Ajatus hyvä, mutta öljy on ehkä ilmankosteuden vuoksi imeytynyt huonosti ja laikukkaan epätasaisesti. Toivottavasti toinen kerros saa sen näyttämään siltä kuin pitääkin.  

Tuomi kukkii

Tänään olen siivonnut, maalannut, öljynnyt ja siirtänyt ulkona pari kasvia paikasta toiseen. Koko päivä on mennyt puuhaillen, mikä on itsessään mukavaa. Turhauttavaa siivoamisessa puolestaan on se, että siisteyttä kestää vain hetken eikä sitä edes oikein huomaa. Sotkun huomaa kyllä, siisteyttä ei.

Siisteyteen liittyy myös päivän nuukailuvinkki. Imurin pölypussit eivät todellakaan ole kertakäyttötavaraa. Kun pussin tyhjentää sen täytyttyä käsin pölystä (ainakin osittain), niin sitä voi käyttää monta, monta kertaa uudelleen. Pölypussit muistaakseni maksavatkin jonkun verran, joten pienellä vaivalla kertyy hyvä säästö. Samalla voi myös kartuttaa legovarastoja, kun pölyn seasta löytyvät ne hartaasti etsityt pikkuosat, joiden määrä jotenkin mystisesti väheni kahdeksasta lähelle nollaa.

Olen myös lukenut naamakirjatutun ajatuksia akateemisen työuran olemattomuudesta ja tulevaisuuden näköalattomuudesta. Vaikka tunnistin ajatuksista paljon yhtäläisyyksiä, huomasin ilokseni, että olen ehkä askelen pidemmällä prosessissa. En enää syytä muita siitä, ettei uraa löytynyt, vaan näen itsessäni niitä tekijöitä, jotka johtivat omaan avoimeen tulevaisuuteeni. Erityisesti kuitenkin jäi mietityttämään ketjusta löytynyt kannustava kommentti, jossa puhuttiin introspektion tärkeydestä ja menetyksien hyväksymisestä. Ja siitä kuinka kommentoija itsenäisyyden rakastajana oli tehnyt ikäviäkin töitä riippumattomuutensa säilyttääkseen ja rakentanut vähitellen omannäköisensä työkuvion.

Jossain toisessa (lehti)jutussa kehotettiin vaihtamaan työtä (alaa?) aina viiden vuoden välein. Ajattelin, että se on pähkähullu kehotus, kun pelkkään työn oppimiseen menee aina vuosi pari. Mutta siinä saattaa piillä viisauden siemen. Miksi pitäisi olla yksi pitkä ja turvattu työura eläkeikään saakka? Jos leivän saa pöytään, niin silloin voi itsenäisenä ja riippumattomana tehdä sen, mikä on tarpeen. Vaikka se välillä olisi jotain vähän ikävämpääkin, koska yrityksen ja kokeilun kautta voi sitten vähitellen löytyä se omannäköinen juttu.

Kesä on ovella

Mikähän siinä on, että ihmisen tasapaino heilahtaa niin nopeasti? Eilen illalla kaivoin esiin mindfulness-cd:n ja tein pari harjoitusta. Eilisilta ja suurin osa tästä päivästä menivätkin sitten hyvin seesteisesti. Onnistuin muun muassa aamupäivällä hammaslääkärissä vakuuttamaan itselleni, ettei hermoilusta ole mitään hyötyä, kun hampaan paikkaus uhkasi venyä yli parkkimittarissa olevan ajan. Ja venyikin, mutta kun en voinut kesken operaation tehdä asialle mitään, niin oli ainakin hyvä, että sain hermostumisen kuriin.

Iltapäivällä alkoi esiintyä pieniä vastoinkäymisiä. Viime vuonna ostettu ruohonleikkuri ei ole ilmeisesti kestänyt talvea ja pakkasta, tyttölapsi ennätti ruohonleikkuun aikana tuhota kourallisen helmililjoja eikä ole suostunut nyt pariin iltaan menemään nukkumaan omaan sänkyynsä. Lisäksi luin tanskalaisen psykologian professorin masentavan itsetuntemusta vastustavan artikkelin, joka tuntui esittävän, ettei ole mitään mieltä yrittää muuttaa itseään ja että elämässä on vain odotettavissa negatiivisia asioita. Tarkemmalla lukemisella viesti ei ollut aivan niin tyrmäävä, mutta sai miettimään, miksi minun on joskus vaikea löytää ymmärrystä ihmisille, jotka ovat eri mieltä itselleni tärkeistä asioista.

'

Nyt yritän kantaa tyttölapsen omaan sänkyynsä ja tehdä eiliset harjoitukset uudestaan.

Hidasta elämää

Tänään on vastaan tullut monta hyvää juttua Hidasta elämää -sivustolta, ja olen yrittänyt muistuttaa itseäni siitä, että tavallisen arkielämän ei ole tarkoituskaan olla mitenkään erityisen hyvää. Vaikka se ei ole itse asiassa ollenkaan totta. Se on passiivisaggressiivinen kärjistys ja säälinkerjäys-kommentti. Silloin kun pääsee siihen mindfulness-tyyppiseen mielenrauhaan, niin se tavallinen arkielämä nimenomaan on hyvää. Silloin kun ei pääse, niin se on tylsää ja mitäänsanomatonta ja täynnä epämääräistä ahdistusta. Kovin montaa kertaa en ole päässyt siihen tilaan, mutta riittävän usein kuitenkin tietääkseni – aistiakseni – että se on todellinen. 

 

Yhdessä niistä jutuista kysyttiin,  oletko henkisesti tyytyväinen/onko sinulla mielenrauha? Ne taitavat olla loppujen lopuksi ne tärkeimmät kysymykset. Ilman tuota tilaa mikään ei tuota pitkäjänteistä tyytyväisyyttä arkeen. Ilman sitä arkielämä on ikuista tyytymätöntä sitku-elämää. Aivan toinen kysymys on, miten siihen henkisen tyytyväisyyden tilaan päästään. Yksi tärkeä elementti on ainakin olla tietoinen sitkuttelu-tavasta ja toinen on päämäärien selkeyttäminen. Jos ensisijainen tavoite elämässä on henkinen tyytyväisyys, se johtaa erilaisiin valintoihin ja painotuksiin kuin esimerkiksi taloudellisen turvallisuuden tavoittelu.                                                                                                                                                                      

Ulkoilua ja mielenrauhan etsintää

Lapsiperhe-elämä takaa kyllä hyvin, ettei ihminen pääse ylpistymään liikaa. Joka päivä kun menettää hermonsa vähintään kertaalleen, niin voi todeta, että tulipa epäonnistuttua taas tänäänkin. Poikalapsen ensimmäisen viiden elinkuukauden aikana ärryin muistini mukaan vain kaksi kertaa, mutta sen jälkeen siitä on tullut käytännössä päivittäinen tapa. Viime vuoden Mindfulness-kurssin aikana saattoi jäädä väliin parikin päivää putkeen. Pitäisiköhän yrittää löytää päivästä taas aikaa niihin harjoituksiin? Kyllä varmaan pitäisi, koska mielenrauha, tyytyväisyys ja hyväksyminen ovat jälleen päässeet hippasen karkaamaan.

Kävin aamulla heittämässä yöpuvussa suodatinpussin kompostiin, ja päätin, että tänään ulkoillaan. Asuinalueellamme ulkoilu on omaan pirtaani vähän liikaa yhteisöllinen kokemus erityisesti näin viikonloppuisin. Naapuri on ihan seinän vieressä, ja joka toinen minuutti täytyy käydä kurkkimassa, miten tyttölapsi pärjää leikkipuistossa muiden lasten kanssa. Omalla pihallahan neiti ei pysy. Sain siitä huolimatta kaivettua puuöljyn esiin ja aloitettua terassin ”maalaamisen”. Mukavaa puuhaa erityisesti tyttölapsen päiväunien aikana, ja terassi näyttää entiseen verrattuna paljon siistimmältä. Tosin ideaalitapauksessa haluaisin aitaa selvästi matalammaksi tai ainakin yhden kolmasosan siitä nurin, koska terassilla istuskellessa ei käytännössä näe pihaa ollenkaan. Ulkona ollessani haluan nähdä vehreyttä, en puuaitaa.

Tyttölapsi ei ollutkaan vielä unessa. Inisi itsensä ylös sängystä, ja nyt melkein nukkuu seisaallaan olohuoneessa. Voihan sen niinkin tehdä.

Herkuttelu jatkuu ja housut pienenee

Onpas ollut taas mukava päivä – ja mennyt nopeasti. Selvittiin vauvakutsuille lastenhoito-ongelmista huolimatta, kun lapset pääsivät mukaan. Käyttäytyivätkin vielä ihan kiitettävästi. Oli kiva nähdä taas tuttuja pitkästä aikaa, ja tarjoilut olivat erinomaiset.

Kotiin tullessa leikkipuistossa oli joitain naapuruston lapsia, ja poikalapsi halusi käydä kurkkaamassa, keitä siellä oli. Tyttölapsi juoksi tietysti perään, ja sen seurauksena oltiin ulkona vielä tunti. Tyttölapsen sai lopulta sisään vain huudon kanssa. Vaikka monessa suhteessa ollaan päästy jo helpompaan, niin tässä tahtoiässä on kyllä omat rasittavat puolensa. Tänään on huudettu tahtoitkua ainakin väärästä hameesta, vaipan vaihdosta, autoon istumisesta ja siitä, ettei veljen hammasharjaa saa käyttää. En osaa vielä toisellakaan kertaa aina suhtautua aikuismaisesti tähän vaiheeseen. Hermostumista iltaa kohden lisäsi tietoisuus siitä, että seuraavat viisi iltaa menevät taas hyvin tiivisti toimitustyön parissa. Aivot ovat fiktiivisessä fantasiamoodissa eivätkä haluaisi siirtyä faktapuolelle.

Nojatuoli oma tuoli

Taas kolmestaan. Poikalapsi on selaillut puolen päivää legon esitettä ja pohtinut, minkä lelun haluaa seuraavalla kerralla tuliaisiksi. Poissaoloni ei siis ole ollut kovin traumaattista, joskin näkyi siinä, että hän suostui lähtemään kerhoon vasta pienen houkuttelun jälkeen. Yhtenä argumenttina käytin sitä, että on enää vain pari kertaa jäljellä ennen kuin alkaa loma. ”Se kesäloma on tosi pitkä,” muisteli poikalapsi viime vuotta, ja niinhän ne kesät lapsena olivat. Onneksi on mökit ja sukulointi, koska kaupungissa ilman kerhoja tulisi aika hyvin, hyvin pitkäksi.  

Tyttölapsi nukahti päiväunille, ja käytin oman ajan maalaten varaston viimeisen seinän ja terassin portaat. Hyvin tyydytystä tuottavaa puuhaa. Vielä on jäljellä aita. Terassia varten on puuöljyä, joka odottaa myös nättiä päivää ja tyttölapsen päiväunia. Monia ulkotöitä pystyy jo tekemään lasten ollessa mukana puuhassa – tai ainakin hereillä ja yhtä aikaa ulkona – mutta ei kaikkia. Ikkunoiden pesunkin tekisin mielelläni rauhassa, mutta voi olla, että se jää tältä(kin) vuodelta.

Lastenhuoneessa nukahdettiin tänä iltana todella helposti. Vaikka tässä pikkulapsiaikaa vielä elellään jonkin aikaa, niin huomaa selvästi, että joissain asioissa alkaa jo helpottaa. Kaksi ensimmäistä vaativaa vuotta ovat pian kuopuksenkin osalta ohi.

Paluu nykyaikaan

Tänään lähdin aamiaisen jälkeen ajamaan kohti Tallinnaa. Sää oli muuttunut selkeästi paremmaksi – aurinko paistoi ja näytti hyvin kesäiseltä, vaikkei ulkona tuulessa kovin lämmintä vielä ollutkaan. Matkalla näin niin kauniin kirkon, että piti pysähtyä katsomaan sitä. Ovet olivat valitettavasti lukossa, joten otin ulkoa vain muutaman kuvan ja jatkoin matkaa.

Tallinnassa suuntasin ensimmäiseksi Kadriorgin taidemuseoon. Olen käynyt siellä joskus aikaisemminkin, mutta eipä tuo haitannut. Edellisen päivän kartanoihin verrattuna huomasi, että nyt oli tultu keisarilliseen residenssiin. Tallinnassa on kyllä niin eri tavalla läsnä historia ja menneisyyden loisto kuin Suomessa missään.

Vanhassa kaupungissakin ennätin pyörähtää pikaisesti. Olisin halunnut kahville Maiasmokkiin, mutta siellä oli niin täyttä, että käännyin ympäri. Ahtaudessa ei ole mukavaa. Kävin sen sijaan paluumatkalla kävelemässä kaupungin muureilla ja kaupassa ostamassa autoon vähän syömistä. Laivamatka meni kirjan parissa, kun vihdoin ja viimein löysin paikan itselleni. Lukusaldoksi matkalla tuli noin 550 sivua. Robert Jordan on kyllä vienyt niin mukanaan, että tulee vieroitusoireita, kun jossain vaiheessa on pakko luopua hänen mahtavasta maailmastaan. Nyt menossa kymmenes kirja, joten jäljellä enää neljä. 

Kotona oli mennyt kaikki hyvin. Tyttölapsi on oppinut uusia sanoja ja selkeästi siirtynyt tahto/uhmaikään. Poikalapsi oli erittäin hyvällä tuulella ja tyytyväinen lego-tuliaiseen. Parin päivän levon huomasi hyvin selvästi omassa suhtautumisessa lapsiin. Kyllä se vaan niin on, että äiditkin tarvitsevat välillä ihan omaa aikaa.

Ihana viikko

Ulkona tuulee ja pikkulinnut laulavat. Olen saanut koko pehtorintalon itselleni seuraavaksi yöksi, vaikka käytävillä joku vielä kulkeekin. Ikkunasta näkyy Palmsen kartanon rakennuksia Itä-Virossa.

Aamulla kävin katsomassa upeaa kartanoa sisältä päin. Hetken mietin, pitäisikö vierailu jättää myöhemmäksi, kun linja-autosta purkautui samaan aikaan lastillinen nuorisoa. Ehkä joku ystävyyskaupunkivierailu, sillä osa nuorista tuntui puhuvan viroa, osa saksaa. He tekivät vierailusta kuitenkin vielä erikoisemman, sillä joku tytöistä soitti upeasti pianolla useita kappaleita jotain etäisesti keskiaikaan vivahtavaa ja yläkerrassa oli varattu heille huoneellinen vanhoja vaatteita, joita kokeilivat ja harhailivat sitten saleissa hienoina rouvina ja munkkeina. 

Vähän teki mieli itsekin kokeilla, mutta olisin halunnut päälle jotain todella näyttävää, jonka pukemiseen olisi mennyt tunti parin palvelijan avustamana. Olen aina pitänyt kartanoista, mutta tässä oli jotain sellaista ”olen ollut täällä entisessä elämässäni” -tyyppistä tunnelmaa. Juuri sitä mitä tulin täältä etsimään. Seuraava Sagadin kartano oli isompi ja ympäristöltään komeampi, mutta sisältä pelkistetympi ja jopa nuhjuisempi. Palmsen jälkeen oli vaikea yltää samoihin mittoihin. Kävin syömässä kartanon hotellissa ja ajoin sen jälkeen vielä kolmannen, Vihulan kartanon pihaan. Kartanorakennuksissa näytti olevan hotellia, kylpylää, kauppaa ja ties mitä keskusta, joten en mennyt sisälle ollenkaan, vaan kiertelin hetken katselemassa hienoksi laitettua aluetta. Jos ei olisi sataa tihuttanut ja tuullut, niin olisin voinut jäädä vähän pidemmäksikin aikaa.

Paluumatkalla kävin kaupassa ostamassa illaksi vähän herkkuja, katsastamassa merenrannan ja Tavernassa kahvilla. Koko päivää ei jaksa olla menossa, joten sitten olen lepäillyt ja kuunnellut tuulta (– ja vähän tehnyt töitä). Levätäkin täytyy, kun nyt kerran on päivä kokonaan omassa käytössä. Lapset kotona hyvässä hoidossa eikä kukaan vaadi minulta mitään. Voisikohan tästä tehdä tavan? Kerran vuodessa tai joka toinen vuosi jonnekin omalle pikkulomalle? Se olisi kyllä ihanaa. 

On tämä aikamoinen viikko. Ensin viikonloppuna pari yötä suvun kanssa kesäparatiisissa, mikä on aika täydellistä – paitsi etten osaa täysin keskittyä vain olemiseen, vaan päässä alkaa aina jauhaa sama ”pitäisikö minun kuitenkin muuttaa tänne” -virsi. Sitten oma loma eli yhtäältä lepoa, rauhaa ja omaa aikaa, toisaalta virikkeitä, kulttuuria ja ravintoloita. Lauantaina ovat vielä edessä kaverin vauvakutsut eli sosiaalista toimintaa. Ja kesä – lämmintä ei vielä ole, mutta luonto on taas muuttunut sen väriseksi kuin sen pitääkin olla. Stressitaso alkaa selvästi laskea ja elämä hymyilee.

Itäisillä mailla

On päiviä, jolloin reflektoidaan. Ja on päiviä, jolloin tehdään. Ja ehkä mietitään siinä samalla, kuuluuko ihminen kaupunkiin vai maalle.

Vinksin vonksin

Olo alkaa vähitellen helpottaa. Kesken illan kerhon iski aivan kamala päänsärky, joka tuntui vetävän vatsankin sekaisin. Hartiat ovat ihan jumissa, kun olen istunut liian pitkään huonossa toispuolisessa asennossa tietokoneen ääressä. Sen tuntee selässä asti, kun kääntää päätä toiseen suuntaan. On ehkä aika ryhtyä venyttelemään ja tekemään lihasliikkeitä säännöllisesti.

Tänään käytiin toista kertaa tällä viikolla kirjastossa. Tyttölapsi jaksoi taas kävellä hienosti koko matkan. Pysähdyttiin ennen kirjastoon menoa puistossa ja tyttölapsi heilutti siellä sählymailaa kuin vanha tekijä, vaikken ole nähnyt hänen koskaan aikaisemmin edes pitävän mailaa käsissään. Poikalapsi teki tuttavuutta muiden kanssa, ja minä istuin hetken vain hiljaa ja yritin levätä auringossa. Kirjastossa katselin uudelta mediataululta, että siellä kokoontuisi ensi viikolla puutarhakerho. Ja ilmeisesti myös joku kirjallisuuspiiri. Jonain päivänä, kun lapset ovat isompia, minä aion käydä juuri tuollaisissa. Kotimatkalla paistoi aurinko ja oli vähemmän hälyä ja melua kuin puistossa, joten mielikin lepäsi paremmin. Tajusin siinä tallustaessa, että kävelymatkan päästä löytyvät ne kirjasto ja kirkko, jota koin pienempään onnelliseen maalaiselämään tarvitsevani. Ainakin jos omistaisi pyörän, olisi myös se herttainen pikkukahvila löydettävissä riittävän läheltä. Ehkä voin ainakin toistaiseksi kuvitella, etten asu Helsingissä, vaan vain kaupunginosan laajuisessa pikkukylässä.  

Runosuoni tukossa

Luova vireeni ei ole nyt oikein kohdillaan, koska tämä blogin kirjoittaminen ei ole oikein virrannut seitsemään päivään. Ilokseni kyllä huomaan, että tänä vuonna en ole luovuttanut alkuunsa vaan olen saanut kirjoitettua enemmän kuin minään vuonna aiemmin. Mahtaneeko johtua hoitovapaasta? Vai siitä, että olen aivan erilaisessa tekemisvireessä iltaisin kuin koskaan aikaisemmin. Ei televisiota, ei nettisurffausta, ei pasiansseja vaan aina jotain hyödyllisempää ja vaativampaa. Niin kauan kuin aikaa riittää myös lukemiseen, niin tämä ei oikeastaan ole lainkaan paha asia. Tämä on kait sitä tasapainottelua: ei saa olla liikaa virikkeitä, muttei myöskään liian vähän. Toinen johtaa liialliseen stressaantumiseen, toinen puolestaan tylsistymiseen. 

Pientä hyvää elämää

Tänään pääsin pitkästä aikaa sellaiseen vireeseen, ettei koko ajan tarvitse tehdä jotain hyödyllistä. Olen höpsötellyt tyttölapsen kanssa ja seurannut poikalapsen puuhailua, lukenut kaksi lehteä, juonut kahvia ja päässyt hitaampaan ja stressittömämpään mielentilaan. Vaikuttaakohan tähän se Elaine N. Aronin kirja (Erityisherkkä ihminen), jota olen lukemassa. Siinä on joitain oikein hyviä vinkkejä siitä, kuinka elämässä pitää kunnioittaa omia rajojaan ja estää ylivirittyneisyyttä. Hyväksyä oma hitautensa ja se, että monessa tilanteessa tarvitsee hiljaisuutta ja rauhaa ja itse valitsee sen. Kirja on myös osittain menneisyyden uudelleentulkintaa omista persoonallisista piirteistä lähtien: esimerkiksi mitä jos koulun meluisassa ja hälyisässä ja ristiriitoja täynnä olevassa maailmassa ylivirittyneisyys on niin korkeaa, että sen vähentämiseksi vaistonvarainen reaktio on vetäytyä. Silloin ei ole tullutkaan yksinomaan syrjäytetyksi vaan on itse – ehkä jopa aktiivisesti vaikkakaan ei välttämättä tiedostetusti – valinnut vetäytyä syrjään. Kirjassa on myös luku työelämästä ja oman kutsumuksen vaikeuden löytämisestä. Tismalleen niitä asioita, joita olen itse pohtinut työhön liittyen. Kirja täytyy palauttaa torstaina, joten tänään ja huomenna on toivottavasti tiedossa vielä lisää valaistumisen hetkiä.  

Kukkaloistoa

Kun hakemuksia alkoi eilen lähetellä, niin homma olikin taas paljon mukavampaa kuin ensi alkuun kuvittelin. Positiivisuutta loi yhtäältä se, että lähikoululla oli jopa neljä paikkaa vapaana, ja jotenkin tuntui hehkeältä ajatus, että voisin työskennellä niin lähellä kotoa. Ja toisaalta se, että yksi paikoista oli erityisluokanopettajan työ, johon myös uskaltauduin laittamaan hakemuksen. Sitäkin erikoistumista voisin oikeasti harkita. Pätevöityminen tapahtuu asteittain, ja niin sen pitää mennäkin. Mieluummin vielä hitain askelin.

Hauskaa sinänsä huomata, että ajatus työskentelemisestä parin sadan metrin säteellä kotoa tuntuu tänä päivänä houkuttelevalta. Muistan kuinka pohdin Myyrmäessä asuessa, miltä tuntuisi olla töissä lähikoululla, jonka ohi kuljin juna-asemalle. Se ei ollut lainkaan houkutteleva ajatus. Näin jälkikäteen ajateltuna johtuu varmasti siitä, että Myyrmäki on yksi niitä 1970-luvun nukkumabetonilähiöitä, joissa on paljon rumia laatikkokerrostaloja. Myyrmäki on sinänsä mukavaa aluetta, ja tuntuu varmasti aina jossain määrin kodikkaalta, koska olen asunut siellä yhteensä 12 vuotta, pidempään kuin missään muualla ikinä. Silti Myyrmäki ei koskaan ollut ”koti” – siellä oli vain asunto, jossa elettiin.

Puutarha ja lapset tekevät asunnosta kodin. Tänään olen tehnyt hommia sen puutarhapuolen eteen. Tarkoitus oli tässä kuussa elellä vähän enemmän nuukaillen, kun viime kuukauden kulutus oli niin huimaa. En silti malttanut olla kantamatta HongKongiin – meidän ”kukkakauppaan” – taas rahaa kukkien, mullan ja puuöljyn perässä. On se puutarha sellainen valtava ilon lähde, että kyllä siihen pitää saada vähän panostaa. Istuttelin sitten kukkia ja muokkasin kukkapenkkejä iltapäivällä. Tyttölapsen perään piti vähän katsella, mutta kunhan naapuruston lapset saapuivat tarhoista ja kouluista, niin pysyi hyvin heidän ja poikalapsen perässä. Tyttölapsi on niin sosiaalisen iloinen tapaus, että hänellä tulee todennäköisesti olemaan elämässään helpompaa kuin herkällä poikalapsella. Joka tapauksessa tämä on ensimmäinen vuosi noin viiteen vuoteen, kun pystyn taas melko hyvin nauttimaan kevään puuhastelusta. Se on mahtavampaa kuin usein muistaakaan. 

Jaahas, jos sitä sitten vielä kävisi kastelemassa niitä kukkapenkkejä ja kuuntelemassa tarkemmin tuota sisäänkin kantautuvaa upeaa linnunlaulua.

Sadetta ja paistetta

Eilen sain tehtyä yhden teologian tehtävän, joka oli painanut mieltä jo pitkään. Ajattelin hetken, että ottaisin tämän illan rennommin, mutta en voikaan. Helsingin sijaisuushaut menevät umpeen aivan pian, joten tänään on parempi saada jo osa hakemuksista menemään. Ensimmäisessä hakemuksessa, jota ryhdyin täyttämään, haluttiin esimerkkejä ilmiöpohjaisen opetuksen toteuttamisesta 1. luokalla, ja udeltiin, mitä OPS2016 mielestäni muuttaa. Turhaa lienee edes laittaa hakemusta tuohon paikkaan, koska vaikka pystyisinkin vastaamaan jotain suhteellisen järkevää, niin työhaastattelussa kyllä paljastuisi, että googletus-pohjainen tieto ei ole uponnut selkärankaan asti. Onneksi kaikissa hakemuksissa ei kysytty samaa. Vähän vähemmän onneksi jo yksi kysymys riittää paljastamaan, että minulla ei todellakaan ole riittävää, sen paremmin teoreettista kuin käytännöllistä kokemusta alkuopetuksen pedagogiikasta.

Masentavaa puuhaa tämä työnhaku, mutta ainakin olen hakenut parin viikon sisällä enemmän paikkoja, kun koko elämässäni aiemmin yhteensä. Tosin ei tätä ehkä vielä lasketa, kun joka paikkaan lähtee käytännössä sama paperi.

Sataa sataa ropisee

Avasin torstaina taloyhtiöltä tulleen kirjeen, josta paljastui koko taloyhtiötä koskeva kuntoarvioraportti. Seuraavien vuosien suositellut - mutta toivottavasti eivät koko laajuudessaan toteutuvat - korjaukset vaatisivat sellaisen lainan, että oman henkilökohtaisen lainani määrä tuplaantuisi. Jos asuntoa lähtisi myymään, ja tämä laina/lainantarve näkyisi hinnassa yleisen arvonalenemisen lisäksi – silloin tämä asunto olisi yhtäkkiä niellyt kymmeniä tuhansia euroja siitä summasta, joka minulla oli edellisen asunnon myynnin jälkeen. Käteen jäävällä rahalla ei enää ostettaisikaan omakotitaloa maaseudulta. 

Iso laina on kivipallo jalassa, joka sitoo ihmisen sellaisiin ratkaisuihin, joita ei välttämättä oikeasti halua. Onneksi olin tajunnut tämän mahdollisuuden aikaisemminkin, joten jostain syystä tämä ei nyt jaksa hirveästi ahdistaa. Mutta en myöskään saa minkäänlaisia intuitiivisia viestejä siitä, onko tämän tarkoitus olla merkki muuton ajattelemisesta? Vai merkki siitä, että uskon löytäväni vielä sellaisen työn, josta nautin, jolloin lainan maksaminen ei aiheuta mitään ongelmia? En tiedä. Tänään on sinänsä ollut ihan pätevä olo, kun luin yhtä artikkeliehdotusta, ja osasin siitä erottaa, että tämä pohjautuu nyt graduun eikä pitkän linjan tutkimustyöhön. Jotain jäi niistäkin vuosista käteen.

Hauskaa vappua!

On ollut hyvin mukava vappu kokonaisuudessaan, mutta niin paljon menoa ja meininkiä, että nyt väsyttää. Olin ajatellut tehdä tänä iltana vielä yhden teologian työn, mutta en taida jaksaa. Ehkä teen vain pikkuisen käännöshommia, koska ne eivät vaadi niin paljon ajattelua. Huomiseksi on ilmeisesti luvassa taas sateisempaa, joten silloin voisi ehkä hyökätä vaatekaappien kimppuun. Tyttölapsi voi elää prinsessana tänään saaduilla vaatteilla vuoden tai pari, ja minäkin sain kaipaamiani housuja ja väriä vaatekaappiin. Väsymys, vatsa ällöttävän täynnä munkkia ja perunasalaattia eikä nyt kykene zombeilua enempään. 

Pitäisiköhän ihan laittaa televisio päälle ja joku hömppäelokuva toisella silmällä katsottavaksi työskentelyn ohessa? Nyt on vähän sellainen aivoton nuudeliolo. Paitsi että ne hömppäelokuvat, joita olisin jaksanut katsoa, tulisivat joko vitoselta tai foxilta, enkä jostain syystä näe kumpaakaan. Mikähän siinä on, että kun kanavia oli kolme, aina löytyi jotain katsottavaa. Nyt ei tahdo löytyä millään.