Eteenpäin elävän mieli

Hyvinvointihaasteessa piti tänään tehdä kymmenen minuutin ohjattu kehoharjoitus.  Kylläpäs tuntui mukavalta, kun ei ole pitkään aikaan tehnyt mitään vastaavaa. Selkä ja hartiat naksuivat oikein kunnolla. Olen yrittänyt jatkaa myös haasteen tehtävää, jonka mukaan pitäisi juoda päivittäin kaksi litraa vettä.  Tiukkaa kyllä tekee. Puolitoista litraa olen saanut vähintään juotua, kun olen kaatanut veden aamuisin valmiiksi. Iho ainakin kiittää, jos ei muuta.

Tänään korjattiin joulukuusi pois. Olohuoneessa on taas tilaa, ja mielikin valmiimpi katsomaan eteenpäin. Poikalapsi on asettanut odotukset pääsiäiseen, mutta itsellä siintää tähtäimessä ehkä enemmänkin tammikuun loppu. Teologian kurssia varten pitää kirjoittaa lyhyt essee, mikä ei ole ongelma. Sen sijaan pitää harkita, onko minulla aikaa ja energiaa kirjoittaa yksi lyhyehkö juhlakirja-artikkeli, jonka olen periaatteessa luvannut tehdä. Tässä suhteessa parannusta on onneksi tapahtunut. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja sanomaan ei – myös perumaan jälkikäteen asioita – jos koen, että minulla ei tietyllä hetkellä ole voimavaroja johonkin. 

Nyt ainakin on rento, vaikka fyysisesti väsynyt olo. Olen nukkunut – tai nukahtanut – vähän huonosti viime öinä, mutta rentoutustehtävä toimi ja tänään alkoi taas ihana torstaikerho. Illaksi ei ole enää velvoitteita, vaan saan käpertyä kirjan viereen. Ei hassumpaa, ei hassumpaa.  

Nukkuva lapsi - kaunis lapsi

Päivän kiitollisuuden aihe numero yksi: tyttölapsi on oppinut nukahtamaan. Joululomalta palattua nukkumaanmeno on onnistunut huudotta, eikä minun tarvitse enää jäädä lasten huoneeseen odottamaan, että kumpikin on unessa. Säästää aikaa, mutta ennen kaikkea hermoja. Tietysti nyt kun kirjoitan tämän, niin huuto alkaa joko saman tien tai viimeistään ensi iltana. Olen huomannut, että kohtalolla on selvästi tapa ärsyyntyä, jos asioita hehkuttaa liikaa.

Tänä iltana tyttölapsi tosin taisi nukahtaa heti saadessaan pään tyynyyn – tai patjaan – mikä johtuu siitä, että päiväunet jäivät väliin. Käytiin aamupäivällä täysin turhalla reissulla Myyrmäessä, kun pankkineuvojat haluavat nykyään ilmeisesti tavata kerran vuodessa. Ajeltiin takaisin puolenpäivän aikaan ja takapenkki oli sen verran horroksessa, ettei päiväunista tullut enää mitään. Tapa tästä ei kyllä saa tulla. 

Huristeltiin kehää pitkin Myyrmäkeen mutta takaisin Ylästön kautta. Voutilan ja Pyhän Laurin kirkon ympäristöt kuuluvat molemmat ehdottomasti pääkaupunkiseudun kauneimpiin alueisiin. Silmä lepää, ja korvissa kuuluu historian siipien havina. 

Historiaa on ohjelmassa myös tänä iltana, sillä tarkoitus on ryhtyä sivistämään itseäni lyhyellä johdatuksella keskiajan kirkkohistoriaan. Yritän suorittaa avoimessa yliopistossa teologian opintoja, jos päätyisin jonain päivänä vaikka opettajaksi.

Tiedon tarpeellisuus?

Olen jonkin aikaa pohtinut, pitäisikö lopettaa Hesarin tilaus. Laitoin sen katkolle poikalapsen ollessa noin vuoden ikäinen ja tilasin uudestaan vasta viime syksynä. Lehdessä on niin paljon huonoja uutisia, että sen tekeminen saa perimmäisen maailmankuvani muuttumaan kyynisemmäksi, pelokkaammaksi ja negatiivisemmaksi. Olen paljon tyytyväisempi, kun en tiedä kaikista maailman kauheuksista. Ainoa keino selvitä niistä on kovettaa itsensä kärsimykselle, eikä se tee minulle hyvää.

En myöskään pidä lehdessä esiintyvästä talouskasvun jumaloinnista, tehokkuuden ja kulutusmyönteisyyden korostamisesta, kaupungistumisen ja teknologian riemuvoiton ylistyksestä. Toki ne ovat aikamme kuva – ja toki soraääniäkin lehdessä silloin tällöin esiintyy – mutta en pidä siitä, millainen lehden (ja vallitsevan käsityksen) mukaan on nykyaikamme vastuullinen kansalainen.

Tilausjaksoni on katkeamassa piakkoin, mutta päätin antaa lehdelle vielä mahdollisuuden. Lehti tuli vielä tänään, mutta huomisesta alkaen pidän parin viikon tauon ja arvioin, olenko tyytyväisempi ilman lehteä vai sen kanssa. Aikaa ainakin säästyy.

Mielenkiintoista kyllä tänä aamuna lehti taas yllätti. Viime aikoina Anna-Stina Nykänen on ollut ainoa, jonka on voinut luottaa tuovan hieman valoa pimeyteen. Tänään myös Reetta Meriläinen teki positiivisen vaikutuksen myötätuntoisella kolumnillaan. En ole varma, riittääkö se houkuttelemaan minut pidempiaikaiseksi kestotilaajaksi.

Kuninkaallista arkea

Tänään olen miettinyt, kuinka onnekas ihminen oikeastaan onkaan, että lautaselta löytyy monipuolista ruokaa. Jos katsoo historiaa tai tämän päivän globaalia maailmaa, niin se ei suinkaan ole itsestäänselvyys. On tammikuu, pakkasta kymmenen astetta ja sadonkorjuukausi jo kaukana takana, mutta kaapeista löytyy kurkkua ja tomaattia, salaattia ja perunaa, mustikoita ja puolukoita. Täällä pohjan perukoilla sieltä löytyy jopa mozzarellaa, kvinoaa ja soijakastiketta sekä nuudeleita, joihin sorruin heräteostoksena kaupassa käydessä.

Elän kuin monien aikojen kuninkaalliset konsanaan.

Se on aika kiitollisuutta herättävä tunne.

Tyytyväinen puolestaan olen siihen, että kaapeistani ei tällä hetkellä löydy herkkuja. Suklaakeksit ja viimeisetkin kuivakakun murenat on syöty pois. On jälleen kerran aika aloittaa terveellinen elämä. Viime vuonna huoahdin helpotuksesta aina lasten nukahdettua ja kaivoin jotain hyvää esiin. Sen seurauksena kiloja on kymmenen enemmän kuin vuosi sitten ja talven rasvavarastoa riittää. Koska lähes kaikki housuni alkavat jo protestoida tätä vastaan, on aika tehdä jotain.  

Tavara päivässä pois

Mie-len-kiintoista. Tämä tekeminen taitaa toimia kuitenkin. Päivä lähti nimittäin käyntiin tylsänä. Hesarista huokui negatiivista maailmankuvaa ja ihmisten tekemiä kauheuksia. Eilinen bloginlukukokemus harmitti, kun en ole kymmenessä vuodessa saanut monia asioita liikahtamaan eteenpäin, vaan päinvastoin jättänyt useita mielekkääksi kokemiani asioita yhteen kokeilukertaan. Lievä ansassaolon tunne.

Mutta iltapäivällä ryhdyin aktiiviseksi. Naamakirjassa kulkee haaste, jossa tarkoituksena on heittää pois yksi tavara päivässä koko tämän vuoden ajan. Olen nyt pari päivää käynyt läpi lastenhuonetta, ja roskiin on lentänyt ilahduttava määrä hajalla olevia tavaroita ja pääsiäismunista tullutta roinaa. Yksi pussillinen on täynnä vähän paremmassa kunnossa olevia, lähinnä vauvan leluja, jotka ehkä voisi vielä kierrättää. Tavaramäärästä kertoo ehkä jotain se, että neljävuotias ei ole edes huomannut tätä karsintaa.   

Vaatekomerot odottavat vuoroaan, ja jotain isompaakin tavaraa todennäköisesti olisi pois laittaa. Niiden kanssa vain kitkentäoperaatio on haastavampi, koska roskiksen sijaan kohde pitäisi olla joku muu. Tavaraa on vielä ihan mukava karsia, mutta inhoan sitä poisrahtausoperaatiota. Useammin kuin kerran on käynyt niin, että vaatehuoneen – tai välillä jopa keittiön – nurkassa on seissyt monta kuukautta joku laatikko odottamassa jatkotoimenpiteitä. 

Haasteeseen sisältyy myös se, että pitää miettiä uusia kulutushankintojaan. Olen varmaan ennenkin sanonut, etten ole mikään suuri kuluttaja, mutta kyllä sitä silti melkein huomaamatta tulee ostettua kaikenlaista turhaa. Tällä kertaa aion oikeasti miettiä ennen joka ostosta, tarvitsenko tätä todella. 

 

Naamakirjassa on menossa myös toinen haaste – hyvinvointia tammikuuhun. Tämän päivän tehtävä on laittaa tv ja netti kiinni pari tuntia ennen nukkumaanmenoa. Erinomaisen tärkeä tekijä hyvinvoinnin kannalta, mutta ah niin vaikea. Vaikka tiedän erittäin hyvin, kuinka paljon parempi oloni on ilman netin (ennen kaikkea tuon naamakirjan) jatkuvaa tarkistamista, niin en silti kykene pysyttelemään sieltä poissa. Tänä iltana joka tapauksessa aion napsauttaa tämän aika- ja energiasyöpön kiinni, lämmittää glögin loput ja lähteä jälleen Robert Jordanin mukaan seikkailemaan.

Elämän opetuksia

Luin eilen blogiani ja pääsin aina vuoteen 2007 asti. Jossain tässä kohta kymmenenvuotisessa tarinassa on opetuksia, joista pitäisi ottaa vaari. Että se siitä tekemisestä pohdiskelun sijaan sitten…

Kirjoitin eilen naamakirjaan, että johtopäätös blogin lukemisesta on se, että kolme suurinta rakkauttani ovat puutarhanhoito, lukeminen ja kirjoittaminen. Se pitää paikkansa, mutta jää kaikkein pintapuolisimmaksi päätelmäksi. Ehkä se heijastaa aivojeni tämänhetkistä tilaa. Helsingin Sanomien tämänpäiväisen artikkelin mukaan taloudellinen epävarmuus heikentää tilapäisesti älykkyyttä. Kun energiaa kuluu taloudellisesta toimeentulosta huolehtimiseen, ei sitä riitä samassa mitassa muuhun. 

Huomasin vastaavan ilmiön eilen lukiessani blogiani. Viime vuosien merkintäni ovat olleet vähemmän reflektoituja verrattuna joihinkin aikaisempiin kausiin. Taloudellinen epävarmuus ehdottomasti kuluttaa suuren määrän energiaa, mutta aivoja kuormittavat myös muut asiat. Niinä kausina kuin energiaa ei ole kulunut muuhun, olen ollut kaikkein luovin ja tuottoisin. Kuukaudet Frankfurtissa syksyllä 2007 ja kesä 2009 nousevat selkeästi esiin.

Stressittömyys ja kiireettömyys vähentävät aivojen kuormitusta. Tunne siitä, ettei tarvitse suorittaa eikä ole paineita käyttäytyä tai toimia tietyllä tavalla. Omalla kohdallani se liittyy hiljaisuuteen ja rauhaan. Asiat saa tehdä omassa aikataulussa, ja sosiaalisten kontaktien tasoa voi itse määritellä.   

 Frankfurtin kaudelle ja kesille on yhteistä myös se, että ne pitävät sisällään huomattavan paljon mielekästä tekemistä. Paljon kirjoittamista ja lukemista, kesällä puutarhanhoitoa ja pihan ylläpitoa, tulien sytyttämistä ja ulkoilua; Frankfurtissa matkustelua, kulttuuria, kahviloita, museoita, konsertteja ja ylipäätään uusia kokemuksia. Arkisempina aikoina mielekkyyden kokemusta on löytynyt myös työstä, silloin kun se on ollut konkreettista: kaikki tentteihin liittyvä, opiskelijoiden avustaminen, pääsykoevalituksiin vastaaminen, pienryhmäopetus ja työskentely kirjastossa ovat antaneet kokemuksia siitä, että teen jotain järkevää ja myös toisille ihmisille hyödyllistä.

Toki blogista näkyy myös se, että onnellisuuden kokemukseni ovat sidoksissa ulkoisiin tekijöihin, joista tärkein on kesä. Auringonvalo ja lämpö. Heti kun aurinko alkaa paistaa, nousee kasvoilleni automaattinen hymy ja hormonitasot alkavat parantua. Mutta jos odottaa aurinkoa ja lämpöä onnen takaamiseksi, täytyy joko muuttaa ulkomaille tai tyytyä siihen, että Suomessa suurin osa elämästä kuluu sitkutellen. Silloin kun aurinko ei tee taikojaan, täytyy siis tyytyväisyys löytää muusta: stressittömyydestä, elämän hallinnasta ja tekemisen mielekkyydestä. Positiivisesta ajattelusta.

Ehkä nyt täytyy yrittää sitä. Positiivista ajattelua. Tekemistä ylipäätään, jos ei niin mielekästäkään. Kun olohuoneen lattia on täynnä legoja ja lapset kiljuvat nuhaisuuttaan ja tylsistymistään, eivät olosuhteet ole otollisimmat hiljaisuudelle, stressittömyydelle ja mielekkäälle tekemiselle.

Henkiinherätys

Pitäisikö taas yrittää? Kaipaan kirjoittamista ja blogi antaa kirjoittamiselle tarkoituksen. Minä tarvitsen tarkoitusta. Huomasin sen joululomalla, kun kävin siskon koiran kanssa lenkillä. Se oli kivaa. Kävely oli kivaa, ulkoilu oli kivaa. Koiran ulkoiluttaminen antoi tarkoituksen; käveleminen pelkän kävelemisen vuoksi sen sijaan tuntuu turhalta.

Lumitöiden tekeminenkin oli kivaa. Ennätin yhtenä päivänä, kun isältäni oli jäänyt kesken. Seuraavalla kerralla tulikin jo traktori. Kuinkahan paljon lumitöitä pitäisi tehdä, ennen kuin siitä tulisi tylsää? Pakkopullaa?

Uusi vuosi on taas alkamassa. Tänä vuonna aion tehdä enemmän ja miettiä vähemmän. Kun alkaa tylsistyttämään, niin heti vaikka siivoamaan kaappeja. Luulen, että se auttaa. Onnelliset ihmiset eivät pohdi itseään ja tunteitaan ja onnellisuuttaan. Niin sanovat tutkimukset. Tutkimukset tietävät, n'est-ce pas? Ehkä sitä voisi koettaa.

Ja välillä lepoa ja rauhaa. Kerran kuussa lapset hoitoon ja ajan kanssa kahvilaan ja museoon. Se tulee törkeän kalliiksi enkä syksyllä hennonut törsätä niin paljon, mutta nyt suon sen itselleni. Ainakin kerran ennen kesää, jos ei joka kuussa. 

Lasten kanssa ei ole lepoa ja rauhaa. Olin odottanut joulukuuta, joka ennen lapsia oli hiljentymisen ja rauhoittumisen kuukausi: paljon kotityöpäiviä ja vähemmän stressiä. Mutta lasten kanssahan se ei vaan toimi niin. Lasten kanssa loma-ajat – joulu ja kesä – ovat tylsempiä kuin ennen vanhaan, mutta onneksi vastapainoksi arki on paljon mielekkäämpää.

Oi kyllä, minä kaipaan tätä – kirjoittamista. Ajatustenvaihtoa, päivän tapahtumien käsittelyä. Kun ei kotona ole sitä toista aikuista, jolle voisi höpöttää päivän pienistä jutuista ja omista mietteistä, niin blogi on oiva keskustelukumppani. Tai ainakin kuunteleva korva. 

Muistin oman blogini, kun kävin vilkaisemassa Ani Kellomäen Kokovartalofiilis-blogia, josta kerrottiin Kotiliedessä. Alkoholistiperheessä kasvaneen naisen kokemuksia. Tuntui aika ahdistavalta, joten selailin vain. Toisaalta blogi – tai ainakin artikkeli – oli myös kannustava. Onko se oikea sana? Oikea tunne? En tiedä. Mutta että joku ymmärtää sen raivon, jota vähättely ja ignorointi aiheuttavat. Kuinka ihminen mitätöityy sen kautta, että hänen mielipidettään ei kuunnella.

Asioista on vaikea keskustella – varsinkin tärkeistä – jos reaktio kaikkeen on omaan huoneeseen katoaminen ja oven paiskaaminen kiinni perässä. Lasten kanssa olen huomannut, että olen itsekin perinyt saman tunteiden käsittelymallin. Mikä on sinänsä kauheaa, koska omasta kokemuksesta tietää, että se saa lapsen tuntemaan, ettei hänellä ja hänen tunteillaan ole mitään merkitystä. Ehkä se onkin tärkein asia, mikä tästä täytyy oppia. Muiden reagointimalleille ei voi mitään, mutta itse voisin pyrkiä siihen, etten siirrä vihaamiani tapoja eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.

Virikeköyhyyttä

Väsyttävä päivä ja vielä tapahtumaköyhempi kuin eilen. Sen seurauksena on ehkä iskenyt jonkinlainen matkustuskaipuu. Suomen kesä on sen verran lyhyt, etten yleensä halua silloin pidemmälle matkustaakaan, mutta tälle kesälle ei ole varattu edes minkäänlaista lyhyempää ulkomaanmatkaa. Yleensä on sentään tullut käytyä Virossa tai Ruotsissa, lähes aina kiitos aktiivisemman sisareni organisointikyvyn. Tänä vuonna jäi se reissu väliin, kun en uskaltanut enää ihan viimeisillään raskaana lähteä Viron maaseudulle.

Jo monta vuotta olen ajatellut, että kesällä voisi harrastaa kotimaan matkailua. Ihan vaikka vaan päiväreissuja, käydä katsomassa Hanko ja Verlan tehdasmuseo, Vihdin kirkonkylä ja vihdoin matkan varrelta Mustilan arboretum. Eilen oli jossain mediassa juttua Taidekeskus Salmelasta ja sekin alkoi houkutella. Miksei sitä saa vaan lähdettyä? Ei varmaankaan olisi huono asia, vaikka se rikkoisikin kuvan minusta apaattisena kotona möllöttäjänä. Tässä iässä täytyy kai jo kehdata tehdä niitä asioita, joita haluaa. Toinen juttu tietysti on, kuinka hyvin tuon jälkikasvun saa innostumaan vanhoista rakennuksista, taiteesta ja kukkaloistosta. Ehkä poikalapsi olisi lahjottavissa jäätelöllä ja vauvoillahan ei vielä mielipiteitä ole, niin kauan kuin saavat vatsantäytettä halutessaan.

Pitäisiköhän lähteä nukkumaan?

Joku naapureista grillaa iltasella. Tuoksuu hyvältä. Tekisi itsekin mieli syödä jotain, mutta ennen rautatabletin ottamista pitäisi olla kaksi tuntia syömättä. Olen tullut vanhaksi ja kymmenen jälkeen ei enää paljon jaksa valvoa. Nyt varmaan kaipaa unta lähestyvän synnytyksenkin takia. Enää neljä päivää laskettuun aikaan. Otin tänään päiväunet ja nukahdin ennen poikalasta. Keskustelimme kiukuttelusta päiväunilta heräämisen jälkeen ja sen seurauksena hän tänään heräsikin suhteellisen hyväntuulisena. Osaltaan asiaa auttoi myös se, ettei meillä ollut kiire mihinkään, joten hitaaseen heräämiseen meni vähintään vartti.

Sain kirjoitettua sekä eilen että tänään, mistä jäi hyvä fiilis. Tosin tänään enemmänkin sellainen "sainpas tehtyä" -tunne kuin mikään mukaansa tempaava flow, mutta kuitenkin - sainpas ainakin tehtyä. Ei jäänyt kesken heti saman tien.

Muutoin tänään on ollut hyvin tapahtumaköyhä päivä: kaupassakäyntiä, lukemista (minä) ja youtuben katselua (poikalapsi), hetki ulkoilua ja ruokailua. Ei siitä paljon ajatuksenpoikasia viriä.  

 

Omia juttuja

Ulkona sataa ja kerrankin tuntuu siltä, että se on ihan tervetullut havainto. Luonto kiittää hellejakson jälkeen. Poikalapsi ja muut tarhalaiset ehkä eivät. Eilen pidettiin vapaata, mutta tänään on taas tarhapäivä. Maksimissaan enää viikko ennen kesälomaa, joten harrastan tänään itsekkyyttä. Eilen oli ihan mukava yhteinen kotipäivä, paitsi että poikalapsi on ottanut tavakseen herätä päiväunilta kauhean kiukuttelun ja tekoitkun kanssa. En jaksanut suhtautua täysin aikuismaisesti eikä siitä jäänyt hyvä mieli kenellekään.

Tänään facebookissa tuttava kertoi statuksessaan, että ainakin kolme hänen ystävistään on julkaisemassa esikoiskirjansa ja kyseli, kuinka moni haaveilee samasta. Päivän astrokalenteri puolestaan tiedustelee, unohtuiko jotain ja kehottaa löytämään uudelleen oman juttuni. Huhtikuussa kirjoitin lähes päivittäin Julia Cameron -harjoituksia ja osittain sen vuoksi kuukausi oli mahtava. Nyt kirjoittaminen on taas jäänyt, mikä kaihertaa jossain takaraivossa.

Mielenkiintoinen havainto on, että en tunne sellaista kateutta tästä esikoiskirjojen julkaisemisuutisesta kuin olisin voinut kuvitella. Enemmänkin siitä, että joku on oikeasti saanut kirjan valmiiksi. Kokonaisen tarinan. Tunnen myös kaipausta niihin Frankfurtin iltoihin, kun sain kirjoitettua tarinaani joka ilta. Siihen hyvän olon tunteeseen, joka siitä seurasi. Ehkä minun on vain kirjoitettava fantasiapohjaista seikkailua omaksi ilokseni. Introverttinä kotikissana oma elämäni on niin tylsää, ettei siitä taida olla riittävästi virikkeitä mihinkään muuhun.

Jeps, nyt käyn hetken tallustelemassa kostealla pihamaalla ja tarkistamassa kukkien kunnon, laitan vauvan turvakaukalon kuntoon ja sitten omistan tämän päivän kirjoittamiselle. Julia Cameron -harjoitus ja sitten ehkä takaisin johonkin vanhoista tarinoista.

Maitoa ja mansikoita

Takaa kuuma hellekesä, heittäydy raskaaksi. Toivottavasti lämpötilat ovat tällaisia vielä siinäkin vaiheessa, kun pääsee järven rantaan. Tosin synnytyksen jälkeiset viikot ja uiminen eivät tainneet oikein olla sopiva yhtälö. Viime viikolla vielä kaivoin kasvimaata ja leikkasin ruohoa käsintyönnettävällä, mutta nyt en enää ole uskaltanut. Puuhailun rajoittuneisuus vähän vähentää iloa lämpimistä päivistä.

Kuuma terassin lattia jalan alla toi äskeen mieleen lapsuuden mummolan. Jostain syystä sinne ovat vieneet erilaiset mielleyhtymät useampaankin otteeseen viime aikoina. Mielikuvia mansikoista ja maidosta tuvan penkin ääressä.

Vauva potkii. Pesukone hurisee. Yritän selvittää, onko mahdollista pestä turvakaukalon päällysteistä homepilkkuja pois. Kävin kysymässä lastentarvikeliikkeestä ja uuden kankaan ostaminen maksaa saman verran kuin kokonainen uusi kaukalo. Samoin runko-osa vaunuihin maksaisi saman verran kuin uudet vaunut. Jotain on liikahtanut oikeaan suuntaan päässäni, kun en ajatellut vain lompakkoani, vaan ennen kaikkea kaatopaikkoja, kun päätin olla investoimatta kumpaankaan. Nykypäivän esineiden elämänkaaren lyhyys on aika kauhea. Olen miettinyt sitä viime päivinä, kun pesukoneeni on alkanut temppuilla. Sillä alkaa olla ikää lähemmäs kymmenen vuotta, mikä nykypäivänä lienee paljon, mutta ennen aikaan koneet kestivät paljon kauemmin. Ensimmäinen opiskeluaikojen pesukoneeni oli vähintään kaksikymmentävuotias ja sukulaistäti valitteli jokunen vuosi sitten, kun viisikymmentä vuotta vanha jääkaappi (tai pakastin) alkoi osoittaa vanhenemisen merkkejä. Ammattiylpeys meni kuluttamisen edelle. Ei olisi kehdattu myydä koneita tai kenkiä, joita ei ole tarkoitettukaan kestämään kuin vuosi pari. Pienyhteisössä ei varmasti olisi voinutkaan menettämättä mainettaan ja elantoaan.

Pitäisiköhän ottaa päiväunet? Vatsa täynnä italianpataa ja nyt väsyttää.

Huh hellettä

Pitäisiköhän aloittaa taas kirjoittaminen? Äitiyslomalla ehtii, eikö niin? Ainakin sitä voisi näin kuvitella.

Laskettuun aikaan on vielä kahdeksan päivää ja vauvan syntymään joku epämääräinen aika. Vauvan vaatteita on pestynä hyvä kasa, mutta sairaalalaukku on pakkaamatta, kärryt korjauttamatta eikä vauvan vaippojakaan ole vielä valmiina. Ihan ei ole vielä hahmottunut, että viimeistään kolmen viikon sisällä tuo liikuva maha on taas oikea ihmisen alku.

Poikalapsi on tarhassa, menossa parhaillaan päiväunille. Eilen vietettiin tiiviin Kruusilaan suuntautuneen matkailuviikonlopun jälkeen kotona vapaapäivää. Hyvin hiljakseen aamuhelteillä työntelin kärryjä leikkipuistoon, jossa oli ilo huomata lähes kolmivuotiaan innostuvan jo enemmän toisten lasten kuin vanhan äitimuorinsa seurasta. En valitettavasti jaksa hirveästi innostua leikkimisestä.

Varsinkin aamupäivä oli eilen todella mukava ja ihastelin kaunista syreenintuoksuista Puistolaa. Tuntui kerrankin siltä, että kesän viettäminen kaupungissakaan ei olisi hassumpi juttu. Tietysti kaupunki tässä tapauksessa tarkoitti rauhallista omakoti- ja rivitaloaluetta, leikkipuistoa ja myöhemmin auringonottoa omalla takapihalla. Vähän tarkemmin asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että oleellista oli nimenomaan se, että helteisenä maanantaina olin/olimme vapaalla, töistä ei ollut tietoakaan ja ympärillä oli kaunis vihertävä kaupunginosa. Kyse ei ollut siitä, että olimme kaupungissa. Jos päättäisimme jäädä Helsinkiin, niin päinvastoin normaalina kesäkuun maanantaina istuisin jossain toimistossa kerrostaloviidakon keskellä ja huokailisin sitä, että kesä menee ohi. Jos olennainen asia on kesä ja vapaus, se edellyttää poistumista pääkaupunkiseudun lainaloukusta.

Keväällä ilmeni, että äitiys- ja vanhempainvapaiden jälkeen minulla ei olekaan enää yliopistolla määräaikaisen pestini loppua odottamassa. On siis aika oikeasti tehdä elämässä muutoksia, kun vanhat työsidokset ovat kadonneet. Koulutus ja säästöt mahdollistavat onneksi sen, että tässäkin tilanteessa on loppujen lopuksi kyse valinnoista, ei pakosta. Se on yksi koulutuksen hyvistä puolista. Suomalaisen koulutusjärjestelmän hyvistä puolista, joka ei toivottavasti häviä ihan heti, vaikka epäilenkin, että olemme menossa kohti uudenlaista luokkayhteiskuntaa. Vähän pelkään sitä, että jos ryhdyn downshiftaajaksi periferiaan, niin tuomitsen lapseni tuleviin alaluokkiin. Toisaalta äidin koulutuksen pitäisi olla yksi hyvä tae sitä vastaan. Se on varmaan myös yksi syy, minkä takia todennäköisesti tulen paasaamaan koulutuksen merkityksestä omille lapsilleni. Jos haluavat puusepiksi tai kampaajiksi, niin hyvä niinkin, mutta olkoot tietoisia, että panostamalla koulutukseen he halutessaan myös pääsevät minne vain. Jos heitä harmittaa, etten panostanut enemmän uraani ja seurusteluun valtaapitävien kanssa enkä pistänyt heitä eliittikouluihin, niin tehköön sen itse. Minun luonteelleni se ei sovi, luokkakierto on vielä liian nopeaa, en koskaan sopeutunut oikeustieteellisen maailmaan enkä arvoihin.  

Nyt on kuitenkin muutoksen aika. Sen ihanan, epärationaalisen syntymäkarttani mukaan olen elämänvaiheessa, jossa haen suuntaa seuraavalle 28-30 vuodelle. Työelämäni loppuajalle siis. Senkin takia on varmasti hyvä aloittaa taas bloggaaminen. Voi prosessoida tätä muutosvaihetta myös kirjallisesti. 

Mielenmuutoksia

Huh, onpahan mennyt vähän aikaa edellisestä viestistä. Ja muuttunut taas mieli tammikuuhun verrattuna. Kolmen asian aikataulua jaksoin noudattaa kaksi viikkoa ja uudesta projektista vetäytymisen lisäksi olen sanonut ei toisellekin, joka piti saada tämän kevään aikana valmiiksi. Tai no, jos totta puhutaan, niin en ole sanonut ääneen asiasta vastuussa olevalle vielä ei kumpaankaan, mutta olen jo tehnyt henkisen erotyön. Ratkaisu ei siis todellakaan ole nykyiseen työhön panostaminen. Olen toivottavasti vihdoin oppinut yhden syntymäkartastani löytyvän läksyn: "Kun muutaman kerran löydät itsesi tilanteesta, jossa selvästi muistat jo
aikaisemmin aavistaneesi, mitä sinun pitäisi tehdä, mutta jätettyäsi kuuntelematta sisäistä ääntäsi
löydät itsesi melkoisesta pinteestä - alat jo päästä opiskelussasi aimo askeleita eteenpäin."

Luin taas karttaani ja muistuttelin mieleeni muitakin asioita. Yhtä niistä jopa toteutin käytännössä tänään. Kävin lounaalla tuttavan kanssa - ja minä sanoin oman mielipiteeni. Vaikka tiesin, että kyseinen henkilö on sellainen, joka loukkaantuu verisesti, kun ilmaisee omia näkemyksiään - minä sanoin silti mielipiteeni. On tietysti ikävää, että hän pahoitti mielensä, mutta voi jestas, kuinka voimaannuttavaa oli uskaltaa. En vain myötäillyt ja sanonut "joo, niin, tietysti, noinhan se menee, totta kai olet oikeassa", vaan minä sanoin oman henkilökohtaisen näkemykseni. Vaikka se oli kriittinen ja tiesin, että se voisi aiheuttaa räjähdyksen. Ja aiheutti. Silti minä uskalsin.

Vapaus tekee rohkeammaksi. Riippumattomuus. Viiden viikon kuluttua jään äitiyslomalle, ja siihen päättyy myös työni yliopistolla. En tunne enää samanlaista pakkoa myötäillä, varoa sanomisiani vaikenemiseen asti. Te ette enää määrää minun kohtalostani ja voi heittää kapuloita rattaisiin, jos ette pidä minusta. Minulla saa olla mielipiteitä ja ne eivät välttämättä ole samoja kuin teillä. Live with it.

Toisen loukkaantuminen on harmi, mutta tämä menee silti listalle "50 asiaa, joista olen ylpeä". Olen nyt vähän aikaa tehnyt Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto" -kirjassa olevia harjoituksia ja minulla on kesken lista asioista, joista olen ylpeä. Olen saanut vasta 14 asiaa paperille, mutta sekin on huomattavasti enemmän, kuin mitä uskoin saavani. Tästä tulee viidestoista ja taisin juuri keksiä ainakin yhden lisää.

Kirjassa oli toinenkin harjoitus, jossa piti kirjoittaa puolessa tunnissa joku iltalehtimäinen sensaatio-juttu täysin ilman itsekritiikkiä. Se oli hauskaa. Se oli lyhyt teksti, reilu sivu, juoni, lainauksia, alku ja loppu. Jotain muuta kuin fantasia-kyhäelmäni, jossa ei olla päästy sadassa sivussa alkua pidemmälle. Sillä jutulla ei myöskään ollut mitään tekemistä minun kanssani. Harjoituksen tekeminenkin oli "voimaannuttavaa" - vahvisti uskoani siihen, että minähän voisin kirjoittaa säännöllisesti. 

Haa. Talvi oli pitkä ja masentava, mutta nyt alkaa taas elämä voittaa.