Vuoden vaihtuessa

Yksi vuosi on taas lähes ohitse. Se alkoi hienosti. Vuoden alussa palasin töihin ja koko kevään työ tuntui paremmalta kuin koskaan. Viimeiset pari kolme vuotta ovat olleet yleiskuvaltaan positiivisia, mutta vuoden alussa tuntui, että tämä vuosi lyö laudalta kaikki. Minulla oli mukava työ, ja sen lisäksi vihdoin oma pikku perheeni - minä ja poikalapsi. Torstaikerhon myötä harrastus, ja muuton jälkeen oma pieni piha, jota pääsisi kesällä rapsuttelemaan. Suurin osa aikuiselämääni on mennyt niin, ettei minulla ole ollut tulevaisuutta - vain samaa kaavaa kulkevia vuosia ja tunteja, jotka on täytynyt saada kulumaan, muttei mitään odotettavaa. Tänä keväänä tuntui vahvasti siltä, että tulevaisuus on olemassa. Elämässä voi tapahtua mitä vain, eikä kaiken tarvitse jatkua apaattisena ja tylsänä kuolemaan saakka.  

Tuolin jaloista olivat kunnossa perhe ja työ. Toki perheeseen olisi vielä mahtunut toinen aikuinen ja toinen lapsi, mutta näinkin oli paljon paremmin kuin aikaisemmin. Työ olisi saanut olla vakituinen, mutta muutos aikaisempaan oli valtava. Minulta puuttui yhä sellainen ystävä, jolle olisin voinut soittaa halutessani tai jonka kanssa tehdä asioita. Sellaista minulla ei ole toisaalta ikinä ollut, joten torstaikerho oli jälleen huomattava parannus. Läsnäolo- ja hidastamisopusten kautta aloin myös nähdä elämän tavoitteet uudessa valossa enkä enää sitonut arvoani samalla lailla menestymiseen ja materiaan.

Syksy ei jaksanut enää olla yhtä positiivinen. Työjalka romahti ja menetin mielekkyyden kokemuksen. Olin taas takaisin väitöskirjavuosissa, jolloin mikään ei toiminut. Positiivinen piirre romahduksessa oli, että tiedostin muutoksen välttämättömyyden. Pelottavaa puolestaan se, etten tiedä mitä haluan. Toiveikkuuden ja uuden innostavan alun sijaan muutoksen välttämättömyys tuntuu ahdistavalta. Äitiysloman ja vanhempainvapaiden jälkeen minun on päätettävä, mitä haluan tehdä elääkseni, missä haluan asua. Löydettävä vihdoin ne asiat, joiden tekemisestä nautin, niin etten kuluta loppuelämääni pelaamalla tietokonepelejä ja tappamalla tunteja. Jollain lailla saatava itseni sellaisille raiteille, että minullakin voisi jonain päivänä olla elämäni ensimmäinen rakkaussuhde tai läheinen ystävä. Sanalla sanoen minun on löydettävä itseni. Siinä riittänee tehtävää muutamaksikin vuodeksi eteenpäin. 

Perhe kasvaa

Tänään minulta kysyttiin töissä, olenko raskaana. Viikkoja on takana vasta 14 - himpun verran yli kolme kuukautta siis - enkä olisi uskonut, että maha vielä näkyy. Pakkohan se kuitenkin oli myöntää. Ja pakkohan se on myöntää, että vatsakumpu on todella jo olemassa ja alkaa hiljalleen saada vauvavatsan piirteitä. Mikä on ihanaa, sillä se tekee raskauden paljon konkreettisemmaksi.

Jos joskus aina tuntuukin, että moderni aika on liian modernia, niin nämä raskautumisprojektit muistuttavat aina muusta. Milloin muulloin historian aikana on naisen ollut mahdollista tulla raskaaksi ilman miestä? Jos nyt jätetään laskuista antiikin myytit sankarien ja jumalten neitseellisestä syntymästä, niin ei milloinkaan. Täytyy todeta itsensä onnekkaaksi ja toivoa, että kaikki menee tälläkin kertaa loppuun asti hyvin.

Raskaus selittää osaltaan myös syksyn väsymystä ja ehkä myös joitain ärtymyksen hetkiä. Raskaus selittää myös sitä, miksen ole välittömästi rynnännyt tekemään muutoksia työelämässä. No, ainakin pieneltä osaltaan. Nähtäväksi jää, kuinka hyvin äitiyslomalla/hoitovapaalla pystyy miettimään tulevaisuuden suunnitelmia, mutta ainakin sen jälkeen voi hyvällä omatunnolla hakea töitä.

Nyt tekisi mieli jotain suolaista. 

Pikkujoulut

Ihana päivä. Siivousta, leivontaa ja mahtavat pikkujoulut meillä kotona torstaikerholaisille. Kerrankin ei-sukulaisten kanssa vietetty ilta, jonka aikana en tunne olevani outo tai jonka jälkeen en mieti, minkä takia olen epäsosiaalinen hyypiö. Tunsin itseni tasaveroiseksi, hyväksytyksi, pidetyksi, kiinnostavaksi.

Ehkä vihdoin on luovuttava kouluidentiteetistäni, hylkiöluonteestani, ja hyväksyttävä, että minullakin voi olla ystävyyssuhteita. En ole ikuisesti sosiaalisesti epäonnistunut. Nämä olivat jo toiset pikkujoulut kotonani tänä vuonna ja haluan niin jatkaa tällä linjalla. Vihdoin toteuttaa ihanaa emännyyttä. Kenetkäs tässä voisi kutsua vierailulle seuraavaksi.

Torstaikerho on myös yksi erittäin tärkeä syy, miksi minua epäilyttää muutto pois pääkaupunkiseudulta. Pelkään, etten enää löydä muualta mitään vastaavaa.

Hymyilyttää.

Ja haukotuttaa. Toivottavasti poikalapsi on jo nukahtanut. Haluan suihkuun ja nukkumaan. 

Muutoksen suuntaa hakemassa

Eilen oli puhetta muutoksista. Tuttava sanoi kaipaavansa enemmän rauhaa ja hiljaisuutta ja olevansa kyllästynyt työssään tapahtuneisiin muutoksiin. Hän oli hakenut uutta työpaikkaa Kouvolasta. Vaikka häntä mietitytti, pystyisikö sieltä löytämään uusia ystäviä ja verkostoja, oli hän tehnyt sen kuitenkin. Juuret ja joitain sukulaisia oli sillä suunnalla joka tapauksessa. Niin täysin kuin minä. Jäi kaihertamaan, että jos hän pystyy siihen, niin enkö sitten minäkin.

En kuitenkaan saa intuitioltani varmaa merkkiä siitä, että tämä on se suunta, johon minun pitäisi olla menossa. Yhtenä päivänä tällä viikolla juhlistin tiettyä hyvää uutista istumalla vajaat pari tuntia kahvilassa ja kirjoittamalla. Se oli ihanaa. Se oli niin sitä, mitä tekisin päivät pitkät, jos voittaisin miljoonia lotossa eikä minun tarvitsisi kantaa huolta toimeentulosta. Kuuntelin välillä naapuripöydän vanhoja leidejä, jotka juttelivat kuntosaliharrastuksestaan ja Jari Sarasvuosta. Nautiskelin rooibos-teestäni ja tykkäsin anonyymeista äänistä ympärilläni. Se oli ihan kuin Frankfurtissa.

Vaikka haluan sen hiljaisuuden ja rauhan, stressittömyyden, niin haluan myös kahvilat ja teatterit, haluan anonyymiuden ja liberaalin ilmapiirin. Haluaisin pienemmän kaupunkin kuin Helsinki, mutta historialtaan vanhemman kuin Kouvola tai Imatra. Esteetikko minussa kaipaa puuidylliä ja vanhoja rakennuksia. Unelmoija kaipaa velatonta asuntoa, jotta voisin heittäytyä hulluksi ja jättäytyä pois työelämästä vaikka puoleksi vuodeksi ja vain kirjoittaa.  Voi olla, että jos minulla olisi oikea kirjoittamisen palo, niin kirjoittaisin koko ajan joka tapauksessa. Sitä en siis todellakaan tee. Toisaalta työ vie minusta energian, enkä vain jaksa. Saksassa kirjoitin käytännössä joka päivä ja se oli mahtavaa.

Aivan toinen asia on, olisiko minusta niin hyväksi kirjoittajaksi, että sillä voisi elättää itsensä. Se olisi unelma, mutta ei täysin välttämätöntä. Sen sijaan välttämätöntä on se, että minulla on työ, joka jättää energiaa myös kirjoittamiseen. Kirjoittaminen tuottaa iloa ja ilo puolestaan on välttämätöntä elämässä. Työ saisi energian lisäksi jättää myös aikaa kirjoittamiseen, istuskelemiseen kahviloissa ja hitaaseen elämään.

Kahtellaan mitä tulee tapahtumaan, mutta muutoksen polulla joka tapauksessa ollaan.

Hengitä syvään

Tämä ärsytyksen ja stressauksen kausi ei ole vieläkään päättynyt. Tänään ovat ärsyttäneet naapurin lapset, jotka ovat syksyn aikana pari kertaa käyneet soittamassa ovikelloamme ja juosseet tiehensä. Viimeksi jättivät rappusille parimetrisen koivunrungon "lahjaksi". Zen-asenne ei heidän kohdallaan onnistu. Tänään ärsytti töykeä naisihminen tarhan parkkipaikalla. Karvat nousivat pystyyn ja hänen tympeä kommenttinsa aiheutti itsessäni suurta tappelunhalua. Minua ärsytti poikalapsi, joka pyysi banaania eikä sitten kuitenkaan halunnut syödä sitä. Poikalapsi, joka heti vaipan vaihdon jälkeen halusi lähteä piiloon kakalle ja veti hirveän kohtauksen, kun yritin saada häntä istumaan potalle. Se, ettemme tämän episodin vuoksi taida kuitenkaan ehtiä kuuntelemaan lastenkonserttia. 

Ärsyttää, ketuttaa, raivostuttaa. Surettaa.

----

Jee, ennätettiin kuitenkin. Maailmankaikkeuden pikalähtö ja ehdittiin justiinsa ennen alkua. Pekka Laukkarisen ja Matti Laitisen duo Tikkurilan kirkolla. Ihanaa meininkiä ja mahtavaa laulaa mukana. Tulipas hyvä olo, joka jaksoi kantaa kotimatkankin.

Tätä fiilistä pitää yrittää ympätä loppuviikkoonkin. Ajattelin, että nyt helpottaisi, kun viime viikolla päättyi opetus. Kurssi alkoi nimittäin jo vähän rassata kaikesta opetushehkutuksestani huolimatta. Totaalisen onnistumisen resepti ei muodostu massaopetuksesta opiskelijoille, joista osa näytti totaalisesti elämäänsä kyllästyneiltä ja aiheista, joista suurin osa ei kunnolla kuulu osaamiseni piiriin. Valitettavasti opetuksesta selviäminen ei aiheuttanut välitöntä tyyneyden ja rauhan tunnetta. Johtuupi ehkä siitä, että nyt kun on opetus ohi, niin muistuvat mieleen kaikki muut velvollisuudet. Ne tuhannet arkistokuvat, jotka pitivät olla transkripattuna vuoden loppuun mennessä. Ei mene ihan putkeen tämä, ei. Toisaalta vahvistaa päätöstäni siitä, että muutos on tarpeen.

Nyt tarvitsee taas jotain sijaistoimintoja, ettei tarvitse ajatella. 

Rapakunto iskenyt

Eilen havahduin siihen, että henkisen puolen kehittämisen lisäksi täytyy yrittää muistaa sitä ruumistakin. Vähän niin ja näin menneen ensimmäisen opetuskerran jälkeen kiirehdin junalle, että ehtisin hakea poikalapsen tarhasta säädylliseen aikaan. En edes juossut, mutta pidin vain vajaan kymmenen minuutin ajan vähän tiiviimpää tahtia. Ei meinannut hengästymisestä tulla loppua.

Varsinaista urheiluharrastusta ei tässä liene aikaa aloittaa, mutta tänään lähdettiin pitkästä aikaa kärryillä tarhaan. Koko syksy viime viikkoon asti meni evakkotarhassa oman tarhan kattoremontin vuoksi ja koska matka ylitti tietyn kipukynnyksen, niin mentiin autolla. Tarkoitus oli siirtyä takaisin kävelyyn, kun paluun hetki koittaa, mutta ensimmäinen viikko vanhassakin tarhassa meni autoillessa.

Tänään on siis palattu ruotuun ja kaivettu kärryt esille. Noin kaksikymmentä minuuttia suuntaansa, yksi isompi mäki kumpaankin suuntaan. Ihme, että teki tuskaa. Minulla on oikeasti reidet kipeinä yhden vaivaisen lyhyen kävelymatkan vuoksi. Kävelyyn siirtymisen lisäksi pitäisi siis varmaan ottaa jotain lihaskuntoliikkeitäkin ohjelmaan. Tässä ei taideta oikeasti enää olla kaksikymmentävuotiaita, joten fyysisenkin kunnon eteen on ilmeisesti ryhdyttävä tekemään töitä.

Unelmia

Olen ihan hurahtanut tähän horoskooppitouhuun. Päivän syntymäkarttani sanoo, että "sinulta katkeaa yhteys sellaisiin asioihin, joissa sydämesi ei ole mukana ja se aiheuttaa joskus totaalisen turruttavia ongelmia työn, harrastusten, lasten, sukulaisten tai perheen parissa. Mitä selvemmin asiat tuntuvat takkuuntuvan jollain näistä alueista, sitä täydellisemmin olet onnistunut kadottamaan motivaatiosi juuri tuota tekemistä kohtaan." Minulla - yllätys, yllätys - ongelma-alue on työ.

Intouduin myös lukemaan pitkästä aikaa syntymäkarttaani perustuvaa luonnekuvausta ja tajusin, ettei minun ole mikään pakko jatkaa tällä tiellä. Minun täytyy lopettaa sen miettiminen, mitä muut  ajattelevat, jos teen suuriakin muutoksia ja käännän elämäni suunnan kokonaan. Tuli heti aivan tajuttoman paljon parempi mieli ja tummat pilvet ovat nyt ainakin toistaiseksi hävinneet horisontista.

Kaikki syntymäkarttaani perustuvat analyysit sanovat, että minun pitäisi oppia sanomaan "ei" heti, kun jokin juttu ei enää tunnu omalta. Ihan noin rohkea en taida olla, mutta saatettuani jo lupaamani projektit valmiiksi, sanon ei kaikille seuraaville.

Hiljalleen minulle on myös muodostumassa jonkinlainen näkemys siitä, mitä ehkä haluaisin tehdä. Se on vielä unelmatasoa, joten se saa toistaiseksi kypsyä ihan vain omassa päässäni. En tiedä, onko se toteuttamiskelpoinen unelma, onko minusta siihen, mutta ainakin sellainen on vihdoin muhimassa. 

Ahdistaa

Nyt takana kolme kotityöpäivää, mutta fiilis ei enää yhtä hehkeä. Työnteko alkaa rasittaa siinä määrin, että olen alkanut murehtia yöllä työjuttuja. Tästä en muista aikaisemmin kärsineeni. Poikalapsi vaelsi taas yöllä kahden-kolmen aikaan sänkyyni ja pyöriskeli ja höpötti unissaan sen verran, että herätti minut moneen otteeseen. Hän nukahtaa nopeasti uudelleen, mutta minulta ei sama aina onnistu. Huonosti nukutut yöt saattavat olla osasyyllinen siihen, että viimeiset päivät on ollut vähän puhti hukassa. Sen työstressin lisäksi. Viime yönä kuitenkin oikein havahduin siihen, että yrittäessäni keksiä jotain mukavaa ajateltavaa huolien ja murheiden sijaan, mieleen ei tullut mitään. Yritin ajatuksissani puutarhanhoitoa ja lukemista auringossa, mutta ilmeisesti ne vaativat kokemuksen mullan kaivuusta ja auringonpaisteesta tuottaakseen mielihyvää.

Tiedän, että pääosin tämä johtuu opetuksen valmistelun kiireestä. Vielä kaksi viikkoa ja sitten taatusti helpottaa. Osittain tulevaisuus alkaa kuitenkin oikeasti rasittaa. Jotenkin havahduin siihen Tukholmassa, kun huomasin kuinka paljon enemmän eläminen maksaa, kun on kaksi suuta ruokittavana. Tähän mennessä perheytyminen ei ole käynyt kukkaron päälle, mutta jonain päivänä minulla on teini-ikäinen, joka haluaa uusia vaatteita ja harrastuksia. Mikä tarkoittanee, että ihmisen on pakko tehdä töitä. Joinain päivinä vain niin haluaisi seurata niiden jalanjäljissä, jotka ovat tehneet totaalihypyn ja häipyneet metsämökkiin nauttimaan luonnon rauhasta.

Luulen, että jos pistäisin kunnon hakuruljanssin päälle, voisin saada jostain oman alan töitä. En vain ole varma siitä, onko se sitä mitä haluan. Onko omalla alallani töitä, jotka tuottaisivat minulle tarpeellisuuden ja mielekkyyden kokemuksia ja jotka eivät olisi liian vaativia ja stressaavia? Vastaus kait on, ettei sitä voi kokeilematta tietää. Muistan vain, että "oikeissa töissä" viettämäni puolivuotisen jälkeen koin hyvin vahvasti, etten halua viettää loppuelämääni pöydän takana pienessä toimistossa. Kotoa toimistoon, toimistosta kotiin, ruuhkajunia seuraavat kolmekymmentä vuotta...se kuulostaa aivan kauhealta.  

No niin mieli. Sovitaanko, että tämä riittää päivän murehtimishetkeksi - niiden entisten lisäksi - eikä ensi yönä enää vatvota näitä?

Tyyneyttä

Kotityöpäivä. Tekee sielulle ihanan hyvää, kun voi vähän aikaa vältellä ruuhkajunia ja keskustan rasittavaa kiirettä. Huomenna lisää tätä. Ehkä jopa koko loppuviikko.

Downton abbey. Ja taas sielu lepää ja rauhoittuu.

Lisää tätä hitautta ja rauhaa. Sitä elämäni tarvitsee.

Nyt hymyillen nukkumaan.

Iltatyöskentelyä

Kello on yhdeksän ja minä teen töitä. Tai pidän taukoa ja bloggaan, mutta periaatteessa siis teen töitä. Se johtuu siitä, että olen liian kiltti ja auktoriteettiuskoinen tyttö (= keski-ikää lähestyvä naisimmeinen). Työsuunnitelmassa, joka minunkin piti väkertää viime keväänä, oli määritelty tuntimäärä, joka kuuluu uuden luentokurssin valmisteluun. Tiesin, etten itse selviydy täysin uudesta kurssista siinä tuntimäärässä, mutta jonkinlaisena kompromissina lisäsin tuntisuunnitelman ilmoittamaan  x tuntiin kuvitteelliset y tuntia ja varasin sen ajan opetuksen valmisteluun. Oman työtapani tuntien tiesin - TIESIN - että minulta kuluisi oikeasti lähemmäs 2(x+y) tuntia, mutta siitä huolimatta olin varannut kalenteriini vain sen x+y tuntia. Nyt sitten valmistellaan illallakin ja toivotaan kovasti, että tänä iltana hieman väsähtäneeltä ja lämpöiseltä tuntunut poikalapsi ei vaan sairastu kuumeeseen.

Tiedän, että suurin osa kollegoistani ei pitäisi iltatyöskentelyä minään. Yliopistolla ei valvota työtunteja sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan ja hyviin moneen on iskoutunut vakavamman luokan työnarkomania. Kellon ympäri puurtamista ihannoidaan ja pidetään luontevana ja oikeana, että työtä tehdään iltakaudet ja loma-aikoina. Hitaammasta elämästä ja kotoilusta innostunut tuntee siellä olonsa hieman orvoksi. Tosin huomattavasti prefereeraan nykyistä orpouden tunnetta yhdistyneenä lapsilähtöiseen tapaani lähteä hyvissä ajoin töistä verrattuna aikaisempaan, pre-lapsensaanti elämään, jossa yritin pitää kulisseja yllä ja notkuin tunnollisesti yliopistolla usein tuntikausia yli vaaditun. Mikä siis oli aivan normaalia; niin teki suurin osa väestä. Suurin osa väestä tosin varmaankin teki melko tunnollisesti töitä, minä aika usein nimenomaan notkuin ja pidin kulisseja yllä. Toki työhuoneella notkumiseeni vaikutti myös se, että koti oli tyhjä ja yksinäinen eikä sinnekään mikään vetänyt.

Nyt en enää notku. Myönnän avoimesti, että minulle kotielämä on tärkeämpää kuin työ. Ei silti, kyllä työnteko parhaimmillaan tylsimmän arjen voittaa. Täytyy myöntää, että tämä opetuksen valmistelu iltamyöhälläkin oli paljon mukavampaa kuin etukäteen pelkäsin. On niin kivaa, kun tietää, mitä tekee ja syntyy valmista lyhyellä aikavälillä. Kuten ehkä on tullut mainittua, niin pidän opettamisesta ja melkein kaikesta siihen liittyvästä.

Huomenna pidetään kotityöpäivä, jos se nopeuttaisi luentosarjan valmistelua. Sormet ristissä, ettei vieressä sohvalla roiku kuumeinen poikalapsi. 

Takaisin kotimaassa

Takana laivamatkoineen lähes viikko Tukholmassa. Monta päivää valtionarkistossa, jossa sain jotain aikaan, mutta en ihan kaikkea sitä, mitä olin lähtenyt tekemään. Materiaalia oli liikaa ja se oli osittain hujan hajan erilaisissa niteissä, minkä seurauksena iski informaatioähky ja epäilys. Jostain syystä Riksarkivet on paikka, joka ei sovi minulle. Vaasan arkisto on mukava ja siellä on kiva tehdä töitä, Tukholmassa minuun iskee väsymys ja mietin, minkä ihmeen takia tuhlaan aikaani täällä. Ehkä se johtuu siitä, että on ulkomailla ja tietää, että vaihtoehtona olisi Gamla Stanin vanhojen kujien koluaminen.

No, joka tapauksessa mukaan lähti siis jotain. Nyt edessä kolme kovaa viikkoa opetuksen valmistelua ja opetusta ja sitten voi toivottavasti hengähtää.

Eilen myrskyisän laivamatkan jälkeen oli niin hutera olo, että vietin lähes koko eilisen päivän sohvalla vaaka-asennossa. Poikalapsi ei ollut onneksi kärsinyt merenkäynnistä, mutta tunsi selvästi sympatiaa vanhaa äitimuoriaan kohtaan, koska leikki kiltisti junilla ja palapeleillä ja ties millä koko iltapäivän ja antoi minun maata sohvalla. Silmäilin siinä samalla myös telkkaria, josta tuli muun muassa ohjelma ulkosuomalaisista, Saarenmaalle muuttaneista eläkkeläisistä. Siinä oli sellaista rauhallista ja hidasta tunnelmaa, joka vetosi kovasti. On se myönnettävä, että maaseutu kutsuu. Tosin maaseutu riittävän lähellä sellaista taajamaa, jossa voi harrastaa riittävän usein sen tyyppistä toimintaa, joka koostuu kahvikupin äärellä istumisesta ja höpöttämisestä. Yksikin kerta viikossa riittää, mutta kun nyt torstaikerhon myötä olen tottunut hyvään, niin en ole valmis enää palaamaan totaaliseen erakkouteen.  

Jep, jep. Tänään sukuloitiin ja havaittiin taas, että suku on paras. Huomenna siivotaan ja täydennetään ruokavarastoja. Vähän tekisi mieleni yrittää myös sellaisen aarrekartan tekoa. Jos se vaikka toimisi samalla lailla kuin maalaaminen ja päästäisi järkeilyä ja ajatustason pohdintaa syvemmälle sen suhteen, mitä oikeasti haluan. Olisi niin paljon helpompi työskennellä niiden unelmien eteen, kun tietäisi mitä hittoa ne ovat. 

Poliittista vaikuttamista

Tänään oli viimeinen mahdollisuus äänestää. Sunnuntaina olen Tukholmassa, joten silloin ei numeroita rustailla lappuun. Se oli siis tänään, tai ei milloinkaan. Aamulla asemalla tuli vastaan nuori nainen, joka jakoi omia esitteitään ja ajattelin, että mikäpä ettei. Toinen jommasta kummasta oikeasta puolueesta, naispuolinen ja tietyt olennaiset mielipiteet kohdallaan. Kun en ollut löytänyt itselleni otollista ehdokasta, niin miksei yhtä hyvin hän. Menisipä ääneni ainakin kasvattamaan puolueen äänipottia.

Olin ajatellut jossain vaiheessa päivää käydä etsimässä ennakkoäänestyspaikan, viimeistään töistä lähtiessä. Päivä meni kuitenkin niin nopeasti opetuksen valmistelussa, etten enää ennättänytkään paluumatkalla. Hain siis poikalapsen tarhasta ja suuntasimme paikalliseen postiin, jossa oli netin mukaan edellisvuonna ollut ennakkoäänestyspiste. Tämän vuoden tietoja en lähtöhötäkässä löytänyt. Viime vuoteen verrattuna tilanne oli kuitenkin muuttunut sen verran, että varsinainen posti oli kadonnut ja postipiste siirtynyt läheiseen kauppaan. Niissä tiloissa ei mitään ennakkoäänestystä mahtunut suorittamaan.

Jäi siis tällä kertaa äänestäminen. Ei harmita muutoin kuin siinä mielessä, että äänestämättömyyteni auttaa pienen pieneltä osaltaan vastapuolta. Muutoin en jaksanut laisinkaan kiinnostua näistä vaaleista. Olisi tietysti pitänyt, koska kuntatasollahan ne monet olennaiset jokapäiväiseen elämään vaikuttavat päätökset tehdään. Mutta ei voi mitään, kun ei politiikka kiinnosta, niin se ei kiinnosta.

Jätettiin siis äänestäminen, käytiin kaupassa ja lähdettiin kotiin katsomaan Pikku Kakkosta ja tekemään omena-kaurapaistosta. Nyt on sokeripöhnäinen ja väsy olo. Täytyy toivoa, että ensi yöhön sisältyy vähemmän sekoja unia, työasioiden vatvomista ja levottoman poikalapsen kuulostelua kuin edelliseen.

Lyhyestä virsi kaunis

Mukava päivä. Briiffaussessio ensi vuoden alussa alkavasta sivutehtävästä, joka tuntuu kuin tehdyltä minulle. Kurssin viimeinen kerta ja opiskelijoiden esittämä onnistunut näytelmä 1700-luvun oikeudenkäytöstä. Hyvää palautetta ja jälleen kerran vahvistusta identiteetilleni opettajana. Tätä haluaisin niin paljon enemmän työhöni. Ajomatka itään vanhempien luokse viikonlopun viettoon ja ilo poikalapsen riemusta.

Tähän voin vain todeta: mie tykkään. 

Pakoa maailmasta

Kymmenien elämänhallintaoppaiden lukemisesta ei ole sanottavaa hyötyä, ellei oppeja muista soveltaa omaan elämäänsä. Se puoli unohtuu liian usein, mutta toisaalta positiivista on ollut havaita, että jossain vaiheessa opetuksiin aina palaa. Joku sanoo blogissa tai jossain muualla jotain, joka muistuttaa taas läsnäolemisen ja positiivisen ajattelun tärkeydestä.

Päivän piristäjinä ovat toimineet maalausryhmän ihanan valoisat ihmiset ja Vastaisku ankeudelle -blogin viikon tekstit, jotka ovat muistuttaneet hyväksymisen tärkeydestä. Viime aikoina töissä on ollut sen verran stressaavaa, että olen unohtanut hyväksymisen täysin ja vain miettinyt, miten kaikki olisi paremmin, jos tekisin jotain muuta ja asuisin jossain muualla. Jos olisin tehnyt erilaisia ratkaisuja ja jos asiat olisivat menneet toisin... Olen sitkutellut, sen sijaan että olisin läsnä. Sitten kahden vuoden kuluttua, sitten kun olen löytänyt toisen työn, sitten kun asun omakotitalossa ja luonnon helmassa, sitten kun elämässä ei ole enää stressiä...

En todellakaan ole hyväksynyt tätä hetkeä enkä myöskään esimerkiksi töissä tehnyt kaikkea stressin vähentämiseksi. Stressin iskiessä minulla on paha tapa turvautua välttelemiseen strategiana, mikä ei edesauta asioiden valmistumista. Jos aikaa ei ole nytkään kaiken tarvittavan tekemiseen, niin sitä ei taatusti tule lisää, jos pistän pääni pensaaseen ja käytän aikani sijaistoimintoihin unohtaakseni ikävät velvollisuudet.

Tavoitteeni eivät myöskään ole realistiset. Toinen ohjaajista sanoi tämän päivän kurssilla, että kuulostaa siltä kuin haaveenani olisi helppo elämä. Se on valitettavan totta. Mielikuvitukseni kun nyt on aika lennokas, niin päiväunissani en haaveile esimerkiksi kirjailijan urasta tai talosta maaseudulla tai parisuhteesta. Ei, minä olen yleensä jonkun sortin varakas vapaaherratar, jonka toimeentulosta huolehtii lottovoitto tai pahimmassa tapauksessa orjatyövoima. Realismi ei ole päiväunelmieni laji.

Valitettavasti kuitenkin jossain elämän vaiheessa on ryhdyttävä realistiksi. Hyväksyttävä se tämänhetkinen elämäntilanne tai muutettava sitä. Tehtävä jotain ammatillisen pätevyyteni kartuttamisen eteen tai selvitettävä se, mitä muuta mahdollisesti haluaisin tehdä. Nyt onneksi on taas vaihteeksi positiivisempi mieli asian suhteen.

Kaikesta tempoilusta vedettävä oppi on se, että läsnäolon ja hyväksymisen omaksuminen ei ole vielä  imeytynyt selkärankaan. Hetkelliset mielenrauhan kokemukset ovat kuitenkin olleet niin mahtavia, että asiaa täytyy taas aktiivisemmin työstää.

"Hullu työtä tekee"

Luin aamulla junassa Juhani Seppäsen kirjaa "Hullu työtä tekee", joka on ihan mainio. Niin mainio, että piti oikein kaivaa kynä esiin ja vedellä viivoja tärkeimpien virkkeiden kohdalle. Sitä yleensä vältän viimeiseen asti, koska kirjat ovat olevinaan niin pyhiä, ettei niihin saa raapustella turhuuksia.

Seppänen kirjoittaa siitä, miten kuluttaminen ja sosiaalinen vertailu ovat saaneet meidät ansaan. Kuinka unelma jostain uudesta kulutustavarasta, autosta tai asunnosta tai hienommasta kännykästä, on ilmaus sitoutumisesta kulutusprosessiin. "Kulutus johtaa suuremmalla välttämättömyydellä työntekoon kuin työnteko kulutukseen," hän toteaa. Se sai jälleen pohtimaan omia kulutustottumuksia ja sitoutumista työnteon oravanpyörään. Mikään kauhea kuluttajahan en ole, mutta olen kuitenkin sitonut mielikuvani onnellisuudesta joihinkin kalliisiin kulutuskohteisiin tai unelmiin niistä. Se rintamamiestalo pitäisi saada eikä tuntuisi kivalta, jos ei koskaan enää pääsisi ulkomaille. Paljosta muusta olisin valmis luopumaan huomattavasti helpommin, mutta olisiko mahdollista tehdä kompromisseja myös niiden asioiden suhteen, jotka todella sitovat lainakierteeseen. Eikö talo esimerkiksi loppujen lopuksi ole vain seinät, lattia ja katto, ja huomattavasti tärkeämpää ne ihmiset, joiden kanssa sen talon jakaa. En ole erityisen kallista matkailua harrastanut tähänkään mennessä, mutta eikö tasoa voisi yhä helposti laskea.

Olen lukenut kirjasta vasta kolmanneksen ja Seppänen on juuri pääsemässä työn, identiteetin ja elämän tarkoituksen kolmiyhteyteen. Se kuulostaa niin mielenkiintoiselta, että tässä vaiheessa on ehkä lounaan aika. Muutama luku lisää, kun en jaksa odottaa kotimatkaa.  

Poikalapsi

Tämä maanantai tuntuu taas kovin rutiinipäivältä. Niitä sellaisia, jotka sujuvat ihan samalla kaavalla kuin moni muu päivä tätä ennen. Niitä, jolloin ei välttämättä kauheasti kannattaisi bloggailla.

Paulo Coelho viestitti samaan asiaan liittyen facebookissa ja muistutteli, ettei sellaista kuin rutiinipäivä olekaan. Lainaus Alkemistista på engelska, koska en jaksa etsiä esille suomenkielistä versiota. "When each day is the same as the next, it's because people fail to recognise the good things that happen in their lives every day that the sun rises." Mitä hyviä asioita en siis tänään ole onnistunut tunnistamaan?

Tänään oli opetusta. Pidän opettamisesta, vaikka en tänään siitä mitään hirveitä hehkutuskicksejä saanutkaan. Luetaan se nyt siis hyviin asioihin. Samoin se, että poikalapsi jäi tosi helposti tarhaan, kun siellä oli kivat tätit. Yksi kolmesta tädistä on vähän oudompi ja sen on aistinut myös poikalapsi, joka kinuaa syliin joka aamu, kun kyseinen täti on vuorossa. Poikalapsi on oppinut vastikään sanomaan hyvää yötä ja se jostain syystä ilahduttaa minua yhä suuresti. Ilahdutti myös kun halusi aamulla piilotella äitin kanssa peiton alla. Lauantaina ja sunnuntaina napsittiin tyynyltä hönnipönniäisiä ja heiteltiin niitä - ja yhtä näkymätöntä kakkua - sängyn taakse. Käytiin myös peiton alla tutkailemassa hönnipönniäisten maailmaa ja oli mukava havaita, että poikalapsi oli selvästi tykännyt siitä. Jaksaa aina vähän ihmetyttää, kuinka hyvin kaksivuotias jo tajuaa mielikuvitusjuttuja. 

Hyvät asiat tuntuvat tänään siis liittyneen pieniin hetkiin poikalapsen kanssa. Sopiihan se niinkin.

Toinen ihana kotisunnuntai

Lueskelin tänään poikalapsen nukkuessa Käsi kädessä ja Voi hyvin -lehtiä. Ne ovat jotenkin niin ihania. Tavallisia ihmisiä pyntättyjen ja meikattujen mallinukkien sijaan, fokus onnellisuudessa, mielekkyydessä ja hyvässä voinnissa eikä kilpailussa ja menestyksessä. Rohkeita ihmisiä, jotka ovat selvinneet vaikeuksista ja päättäneet muuttaa elämäänsä välittämättä siitä, "mitä muut ajattelevat".

Huomaan lukevani artikkeleita myös sillä mielellä, että olisikohan tämä - tai tämä - minun juttuni. Olisiko minusta tähän, kuinka radikaaliksi uskallan heittäytyä? Onko kouluttauduttava täysin uudelleen vai löytyisikö mielekkyys jostain oman alan käytännöllisistä töistä.

Viimeisen puolen vuoden aikana minusta on selvästi tullut avoimempi isommillekin muutoksille. Aikaisemmin pääni sisällä tökki ajatus statukseltaan "alemmasta" työstä. Muistan kouluaikana päättäneeni, että koska en ole hyvä sosiaalisissa suhteissa enkä liikunnassa enkä paljon muussakaan, niin ainakin pärjään lukuaineissa. Niin pärjäsinkin, mutta samalla sidoin itsetuntoni siihen, että minä olen "fiksu". Jos en ollut fiksu, en ollut mitään. Se heijastui työkuvioihinkin.

Nyt olen löytänyt itsestäni myös muita puolia. Se mahdollistaa myös sen, ettei työn kautta tarvitse päteä, vaan olisi mahdollista valita työ vain sen tuottaman mielekkyyden ja ilon näkökulmasta. Toivon ainakin niin.

Toinen juttu on se, kuinka valmis olen karsimaan elintasostani nyt kun vihdoin ja viimein olen selvinnyt keskitason palkkaluokkaan. Totaaliyhärinä talouden elintaso on täysin minun varassani. Elinolosuhteet vaikuttavat valitettavasti tyytyväisyyteni siinä määrin, että en ole valmis luopumaan pihastani ja pienituloisena ei pääkaupunkiseudulla pihoja omistella. Ei edes rumien halpisparakkiparitalojen pieniä plänttejä. Pääkaupunkiseudulla on yksinhuoltajan oltava vähintään keskituloinen, kotoseudulla selviäisi pientuloisenakin, koska sieltä olisi mahdollista ostaa unelmien rintamamiestalo ilman velkaa. Ikuisuuskysymys on se, kummassa vaihtoehdossa menettää enemmän, kummassa taas saa. Muutaman vuoden sisällä aion olla viisaampi tässä asiassa.   

Joulu tulee

Sade ropisee kattoon. Jos ei olisi jo niin myöhä, niin lämmittäisin glögiä ja nautiskelisin sateen ja tuulen äänistä. Jos en nykyään tarvitsisi pitkiä yöunia, niin laittaisin television päälle ja katselisin elokuvaa tai yrittäisin sinnitellä hereille Yorkshiren etsiviin asti. Taidanpa kuitenkin vain kirjoittaa tämän ja lähteä lukemaan.

Kävimme tänään siskon ja poikalapsen kanssa Ikeassa. Ostoslistalla oli molemmilla matto, mutta tietysti sieltä tarttuu aina mukaan myös jotain muuta mukavaa. Jouluosasto oli jo laitettu pystyyn ja sieltä piti ostaa kuuseen vähän koristetta ja joulutähti ikkunaan. Saavat toki vielä odotella vaatehuoneessa jonkun aikaa, mutta luulen, että tänä vuonna joulurekvisiitan voisi ottaa esiin jo ennen ensimmäistä adventtia. Joulukuu on ihanaa rauhan, hiljaisuuden ja odotuksen aikaa, ja siitä olotilasta mielellään nautiskelisin pidempäänkin. Joulu on ehdottomasti vuoden paras juhla.

Ikea ja sitä seurannut kauppareissu aiheuttivat sen, että poikalapsi nukahti päiväunille kolme tuntia aikataulusta myöhässä ja heräsi - tai minä herätin - vasta viideltä. Yöunille meno siirtyi siten tietysti myös ja illan oma aikani jää nyt vähän lyhyeksi. Eli ei glögitarjoilua eikä syvämietteisiä blogipostauksia.

Hyvää yötä!

Viikko taas takana

Kotityöpäivä. Ensi viikon opetuksen valmistelua, mutta samalla myös imurointia ja pientä siivousta. Yleistä hengähdystä työpaikan pitkistä valkoisista käytävistä. Vaikka päivä oli sinänsä hyvä, niin huomaan, että alan tuntea selvää loman tarvetta. Keväällä lomia tulee automaattisesti. Pääsiäisloma joka vuosi, hiihtoloma yleensä, välillä matka eteläänkin, viimeistään toukokuussa viikonloppuja mökillä. Syksylle sen sijaan en osaa samalla lailla aikatauluttaa pidempää lomaa ja yksittäiset päivät eivät riitä virkistämään.

Olin poikalapsen mielestä tänään liian aikaisessa hakemassa häntä tarhasta. Tarhalaiset olivat myöhässä aikatauluistaan eivätkä olleet vielä ehtineet ulos. Aikaisemmin tällä viikolla ajattelin yhtenä päivänä olla kiltti ja käydä hakemassa poikalapsen vähän aikaisemmin. Poikalapsi notkui muiden poikien kanssa tarhan portilla odottelemassa, että loputkin lapsista saavat vaatteet päälleen. Vaikka hän ilahtui suuresti äidin näkemisestä, niin kohta seurasi pettymys, kun ei päässytkään pihalle muiden kanssa leikkimään. Ulos, ulos, hoki samoin kuin tänäänkin. Huojentavaa, kun tietää, ettei siellä ikävissään odotella.

Kävimme tänään kirkolla katsomassa lastennäytelmän. Se kesti yli puoli tuntia, mutta poikalapsi jaksoi aika hyvin mukana, vaikka välillä olisikin halunnut lauleskella mukana ja karjua dinosaurus-huutoja. Hetkellisesti uhkasi itselläni mennä hermostumisen puolelle, mutta näytelmän pituuden huomioon ottaen poikalapsi pysyi sylissä ja hiljaisena ihan riittävän esimerkillisesti. Oma hermostuminen oli varmasti osittain seurausta myös siitä, että jouduimme lähes juoksemaan paikalle. Vähän ennen lähtöämme ovikello soi ja pari jehovantodistajaa halusi jutella kanssani. Jehovantodistajat ovat käyneet joskus aikaisemminkin, ja minähän tykkään väitellä uskonnosta heidän kanssaan. Vaikka olenkin henkistä puoltani tässä pyrkinyt viime aikoina huomattavasti vahvistamaan, niin en ole vieläkään täysin vakuuttunut persoonallisen Jumalan olemassaolosta enkä usko moniin tärkeisiinkään kristinuskon opinkappaleisiin, jehovantodistajien melko patriarkaalisesta ja konservatiivisesta tulkinnasta puhumattakaan. Heidän kanssaan on silti hauska väitellä, ja niinpä pääsimme lähtemään kirkolle ihan viime tingassa. Paikalla oltiin hikisinä, hengästyneinä ja hivenen hermostuneina. Tai minä olin. Poikalapsi istui rattaissa digestive-keksiä kädessään puristaen eikä puuskuttamisilmiö häntä vaivannut.

Tänään olen myös nautiskellut tomaattiviljelmieni tuotannosta. Olen useampana kesänä yrittänyt kasvattaa tomaatteja, mutta onni ei ole ollut myötä. Viime kesänä tuli paljon vihreitä, jotka homehtuivat, ennen kuin sain aikaiseksi tehdä niille mitään. Tänä vuonna tomaatinvarret kasvoivat aivan järjettömän suuriksi ja tekivät tomaatteja todella runsaasti. Punertuneet kuitenkin halkeilivat ja mätänivät heti väriä saatuaan, vihreät paleltuivat ja homehtuivat. Ainoa syötäväksi kelpaava paistattelee kuvassa tuossa oikealla. Voittajaksi selviytyi purkkiin koko kesäksi unohtunut varsi, jota en koskaan saanut maahan. Nostin sen sisälle, kun siinä oli pitkä varsi, jo käppyröiksi kuivuneet lehdet ja kaksi pientä tomaatin alkua, joista toinen alkoi nyt näyttää valmiilta. Söin siis sen ja totesin maukkaaksi. Ei olisi hassumpaa, jos ne tomaattiviljelykset joskus saisi onnistumaankin. 

Sinisiä liinoja, punaisia ympyröitä, kirjavia lehtiä

Tänään on taas taiteiltu, kahteenkin otteeseen. Maalattu mielen liikkeitä ja ihmetelty värejä, painettu lehdillä kuvia tyynyliinalle. Havahduttu siihen, että negatiiviset tunteet eivät ole kiellettyjä, että onni, ilo ja rakkaus kuuluvat kaikille.

Tässä kurssissa on pointtia, vaikka alkuun tuntui, ettei asiassa edetä minnekään. Maalaamisen sijaan olisin halunnut enemmän keskustelua, mutta tämä on juuri oikein. Keskustelu on älyllistä, maalaaminen päästää syvemmälle. Se pakottaa hyväksymään epätäydellisyyden. Se paljastaa ihmisen sisimmän ja näkee pinnan taakse. Kun ensimmäistä kertaa valitsin värejä, jotenkin hölmösti kuvittelin, että kaikkien töistä tulisi aivan samannäköisiä. Jos kerran annettaisiin alitajunnan ohjata kätten liikkeitä, niin kaikki tekisivät suunnilleen samanlaista, ehkä vähän eri väreillä. Kuvat ovat kuitenkin kaikki täysin erilaisia, eikä kyse ole maalaustaidoista. Kyse on harmoniasta ja sekasorrosta, kokonaisvaltaisuudesta ja pirstaloituneisuudesta, surusta, vihasta, toivosta, uteliaisuudesta, liikkeestä, voimasta, tunteista ja tarpeista.  

Minun kuvani ovat värikkäitä - eivät kirjavia, mutta värikkäitä - levottomia, koko ajan liikkeessä. Värit vaihtuvat viikoittain, mutta joka kerta haluan maalata käsin, täyttää koko paperin, vetää sormilla paperille viivoja ja ympyröitä, alle isompaa, päälle pienempää. Vaikka kokonaisuudesta on tullutkin suhteellisen harmoninen, niin kuvien levottomuus on häirinnyt minua ja olen toivonut, että pystyisin yhtä tasapainoisiin kuviin kuin jotkut ryhmäläisistä. Tänään kuitenkin pystyin hyväksymään, että minulla on levoton olo ja se on okei. Että jonain päivänä pystyn maalaamaan rauhallista ja vakaata, mutta se hetki ei ole nyt.

Ihanaa, että tällaisia ryhmiä on olemassa. Lukupiirejä, vertaisryhmiä, kursseja... Niissä on mieltä ja merkitystä.

Kirjoja ja ahdistusta

Tämän päivän ohjelmassa tärkeimpänä oli vasta perustetun lukupiirin aloituskokous. Olipa ihanaa, kun joku esitteli mielenkiintoisia kirjoja. Maailma on niin täynnä hienoja kirjoja, kun vain olisi aikaa lukea niitä enemmän. Romaaneja ja elämänkertoja, elämänhallintaoppaita ja populaarihistorioita.

Esittelijänä oli kirjaston työntekijä ja jäin miettimään, että siinä ei olisi hassumpi ammatti. Kaikkein eniten tähän astisista töistäni olen nauttinut sijaisuuksien tekemisestä tiedekuntakirjastossa. Koulun työharjoittelussa olin ainakin kertaalleen töissä kirjastossa ja vaihto-oppilaana hyllytin kirjoja joka päivä kirjastoapulaisena. Jenkeissä kun sellaisenkin saattoi valita lukujärjestykseen. Lapsena kirjastonhoitajan ammatti taisi olla jopa unelma-ammattini. Aivan pienenä ilmoitin, että minusta tulisi äiti, mutta seuraavassa vaiheessa olin heittäytynyt uratietoisemmaksi ja päätynyt kirjastoalaan. 

No, koskaan ei voi tietää, mistä jonain päivänä itsensä löytää. Viime aikoina kun on taas alkanut murehdituttaa ja huolettaa tulevaisuus urakuvioiden osalta. Vaikka tutkimuksessa on periaatteellisesti tosi paljon hienoja puolia, niin on kait vain myönnettävä, ettei se ole minun juttuni. Sen pitäisi olla. Sen pitäisi sopia minun temperamentilleni ja luonteelleni, mutta jostain syystä en vain löydä sitä tarvittavaa intohimoa ja tieteen paloa itsestäni. Voi olla, että asia olisi toinen, jos olisin aikanani päätynyt lukemaan historiaa tai kirjallisuustiedettä, mutta oikeustieteellisessä en löydä omaa juttuani. Sitä merkityksellisyyttä. Välillä aina kuvittelen tavoittavani sen - tänä keväänä varsinkin - mutta silti jokin tökkii. Järki sanoo, että tähän pitäisi sitoutua, mutta ne pienet viestit - se intuitio, jota minun piti vihdoin uskoa ja uskaltaa seurata - sanoo, että ei näin. Ei ole hyvä olla näin.

En kyllä tiedä, mitä muutakaan se voisi olla. Näin lähes nelikymppisenä ei tee enää mieli heittäytyä opiskelemaan useammaksi vuodeksi. Tai vaikka tekisikin, niin tili ja asuntolaina eivät siitä pitäisi.

Yritän lohduttautua sillä, että jotain tulee eteen. Uskoa sitä astrologista syntymäkarttaani. Sillä oli useampaan kertaa toistuva ja painottuva "aspekti" vai mikä lie, joka sanoi - and I quote: "Tässä elämässä sinun tavoitteesi ovat tavallista voimakkaammin sidotut yhteiskunnallisiin kuvioihin ja siksi et pääse elämässäsi yhtään mihinkään, ellet opi seuraavaa sääntöä: Älä rakenna konkreettisia odotuksia elämällesi edes huomisen varalle, sillä sinun suunnitelmasi eivät tällä kertaa paina yhtään mitään." Vaikka olenkin kova suunnitelija ja huolehtija, niin tuosta saa jotain lohtua. Kaikesta suunnittelusta (=haaveilusta) huolimatta olen nimittäin oikeasti tässä elämässä vain ajelehtinut asiasta toiseen. Siitäkin on tullut kannettua syyllisyyttä, mutta ehkä se vain on hyväksyttävä. Lopetettava suunnitelmien tekeminen ja vain katsottava, mitä huominen tuo eteen.

Sen kyllä haluaisin tietää, mitä nuo yhteiskunnalliset kuviot ovat. Jotenkin se ei tunnu soveltuvan kaikkeen muuhun. Tai sitten se on juuri se elementti, jota en vielä näe.

Raukean maanantain mietteitä

Töissä oli tänään erittäin hyvä päivä ja samalla hahmottui vähän selkeämmin se, miksi niin usein tökkii. Koko päivä meni opetukseen liittyvissä puuhissa ja lähes valmiin gradun kommentoinnissa. Tarjolla oli onnistumisen kokemuksia ja tunnetta, että hei, minähän osaan. Tutkimuksen parissa puurtaessa onnistuisen kokemuksia on huomattavasti harvemmin. Sen verran harvoin, että usein vain ahdistaa.

Tarjolla oli myös tunnetta, että siitä mitä teen, on hyötyä myös jollekulle toiselle. Myös se - kuten on tullut jo aikaisemminkin todettua - uupuu liian usein normaaleista työpäivistä. Nämä kaksi yhdistettynä saivat aikaan päivän, jollaisia haluaisin elämääni huomattavasti useammin. Työ tuntui suorastaan...merkitykselliseltä.

Ensimmäinen lieneisi korjattavissa kovalla opiskelulla, jälkimmäinen vaikeammin. Näitä emme kuitenkaan pohdi enää tänään, sillä tänä iltana haluan lukea. Valittavana opus hitaammasta lapsuudesta tai Kodin Kuvanlehti.

Onnea ja harmia

Tänään istuin pihakeinussa poikalapsen nukkuessa ja ajattelin, että tämä oli esimerkki täydellisestä kotisunnuntaista. Aamulla hitaan aamiaisen jälkeen onnistuin pitkästä aikaa siivoamaan hieman tavallista perusteellisemmin pikku apulaisen kulkiessa perässä oman pölyrättinsä kanssa. Vähän leikkimistä ja sitten jatkoa vuoden alusta alkaneelle, mutta hetkeksi jo unohduksiin jäänelle "valmista aina sunnuntaisin jokin uusi ruokalaji" -kampanjalleni. Päivän ruokalistalla oli coucous-kasvispannu, josta tuli oikeasti hyvää.

Lounaan jälkeen lähdimme hetkeksi ulos hiekkalaatikolle. Ajankohta ei ollut täydellinen, sillä aamusta alkaen paistanut aurinko vetäytyi uhkaavan tumman näköiseen pilveen. Pimentyminen oli kuitenkin vain hetkellistä, sillä lähtiessämme kärryttelemään kohti läheistä hevostilaa aurinko alkoi taas paistamaan. Poikalapsi oli jo lähes unessa, mutta halusi vielä nähdä kaksi heppaa. Olivat onneksi pihalla. Kävimme kurkkaamassa ja melkein heti käännettyäni kärryt takaisin kotia kohti tippui mukana ollut lelu soratielle ja poikalapsi nukkui. 

Parkkeerasin peiton alla nukkuvan jälkeläisen varjoon ja jatkoin eilistä kukkasipulien istutusta. Nyt on tulppaaneja ja krookuksia maassa odottamassa kevään tuloa. Kukkapenkeissä on digitaliksen ja kehäkukkien siemeniä ja maljakossa muutama puolivahingossa katkennut kukka.  Sain raivattua minipienen kasvimaani talvikuntoon ja toivon, että homehtuneista ja puolisyödyistä tomaateista ja kesäkurpitsan jätteistä on jotain iloa linnuille tai oraville. Hiiret saattavat kyllä olla se todennäköisin kohdeyleisö ja viimetalvisen metelöinnin jälkeen en niitä haluaisi syöttää.
 
Poikalapsi heräsi riittävästi nukkuneena ja iloisena päinvastoin kuin eilen. Keinuimme hetken ja puuhastelimme omalla pihalla. Hidas sunnuntai jatkui kahvin ja aiemmin viikolla leivottujen korvapuustien merkeissä. Kaivoin esiin oikein kermakon maitoa varten ja lasisen keksilautasen muutamalle muumikeksille. Mutta kyllä siinä sellaista ihanaa vanhojen aikojen sunnuntaitunnelmaa sitten olikin.

Aina siihen asti, kun kahvihetki läheni loppuaan ja aloimme silmäillä poikalapsen saamaa Nalle Puh -lehteä. Parin lukukerran jälkeen kaivoin kaapista uudet liidut väritystehtävää varten. Väritystulos ei ollut toivotun mukainen, joten naps, liitu poikki, jos se auttaisi. Minä siihen huudahtamaan, että "Ei" ja poika ihan säpsähti. Sitten iski suuri harmi - joko siitä, että äiti osallistui värittämiseen tai siitä, että oma väritys ei pysynyt rajojen sisällä. Väri olisi joka tapauksessa pitänyt saada pois, pois, pois. Lehti lähti hetken kuluttua jäähylle ja vaikka harmi meni suhteellisen nopeasti ohi, niin siihen uhkasi kaatua myös täydellinen kotisunnuntai. Varsinkin kun poikalapselle epätavallista kiukuttelua riitti vähän myös loppuillaksi.

Tahtoikä saattaa kolkutella kynnyksellä tai sitten minun täydellinen kotisunnuntaini ei ollut poikalapsen täydellinen sunnuntai. Minusta aamupäivä oli ihana, mutta lapsukainen olisi ehkä arvostanut leikkiseuraa enemmän kuin innoissaan siivoavaa ja kokkavaa äitiä. Ja on se myönnettävä, läsnäolosta lapselle ei tullut tänä viikonloppuna täysiä pisteitä, vaikka muutoin itsestä viikonloppu niin hyvältä tuntuikin. Ihan lähiaikoina luin jossain, että "onnellinen on se, joka pystyy tuottamaan onnea muille". Se ei nyt aivan täydellisesti toteutunut ja jäin vähän tunnontuskiin poikalapsen puolesta.

Onneksi kuitenkin päivällä oli onnellinen loppu. Poikalapsi hiipii usein sängystään ylös ainakin kerran, ennen kuin nukahtaa. Kääntyy kyllä aina kiltisti takaisin, kun ilmoittaa, että nyt on aika nukkua. Vaasan reissua seuraavana iltana otin kuitenkin hetkeksi vielä syliin sohvalle ja nyt se uhkaa jäädä tavaksi. Tänäänkin kapusi kylkeen ja vähän pidemmän hellittelyhetken jälkeen voi todeta, että ehkä tämä kuitenkin oli aika täydellinen kotisunnuntai.

"lohdutus, lempeä valo"

Eilinen iloharjoitus toimi, vaikkei se ihan yksinkertaista ollutkaan. En meinannut ensin keksiä millään, mitä voisin tehdä. Päädyin lopulta meditoimaan hetkeksi ja sen jälkeen ajauduin käymään läpi vanhoja blogitekstejäni. Erityisesti 2007 loppuvuoden Saksan reissulla kirjoitetut jutut saivat minut vihdoin ja viimein piristymään. Olin silloin hahmottanut joitain asioita, jotka ovat hyvin tärkeitä minulle. En varsinaisesti ollut unohtanut niitä, mutta tajusin taas paljon konkreettisemmin, mitä tarvitsen ja että voin todellakin tarvittaessa muuttaa asioita.

Blogin lukeminen katkaisi viikon mittaiseksi venyneen harmaamman kauden. Tänään päivä sitten jo hymyilikin täydellä teholla. Sää oli ihana, kylmyydestä huolimatta aurinkoinen ja syksy näytti parhaita puoliaan. Kaikennäköinen liikunnoiminen kävelemisestä alkaen on viime aikoina jäänyt vähiin, mutta tänään halusin nauttia ulkoilmasta edes jonkin aikaa. Jätimme siis auton kotiin ja suuntasimme rattaiden kanssa kohti asemaa. Vaikka junamatka oli lyhyt, niin poikalapsi oli innoissaan.

Jäimme pois Tikkurilassa ja kävimme pikaisesti Maalaismarkkinoilla ja vähän pidemmän kaavan mukaan kirkolla myyjäisissä. Herkuttelimme lohikeitolla - tai minä herkuttelin, poikalapsi keskittyi kaikesta houkuttelusta huolimatta leipiin - ja kiertelimme myyntipöytiä. Tarjolla olisi ollut myös kasvo- ja käsimaalausta, mutta ensi-innostuksen jälkeen poikalapsi kieltäytyi kategorisesti tarjolla olleesta auton kuvasta käsivarteen. On tullut äitiinsä siinä, ettei syöksy asioihin suunnapäännä.

Viimeiseksi ennen lähtöä kävimme ostamassa hyvän mielen arvan. Voittojen ilmoittaminen jäi myöhempään ja vaikka onni osuisikin kohdalle, niin voitto voi mennä sivusuun. Lupasivat näet ilmoittaa puhelimitse enkä ole viime aikoina vastaillut tuntemattomiin numeroihin, kun ne 99 prosentissa tapauksia ovat puhelinmyyjiä. Hyvä mieli lähti kuitenkin mukaan, kun arpoja myymässä ollut vanha rouva supatti ystävällisesti hymyillen, että kun hän on antanut, niin ei häneltä ole koskaan mitään puuttunut. Että sen hän aina haluaa nuorille ihmisille sanoa. Ehkä se juuri niin on: kun antaa - eikä halua niin ihmeellisiä - ei ihmiseltä myöskään tule puuttumaan mitään tärkeää.

Tähdet kertovat

Kävin pitkästä aikaa taas syömässä opiskelijaruokalassa. En varsinaisesti enää haluaisi olla opiskelija, mutta kaipaan sen aikaisen elämän tiettyä selkeyttä. Elämän tarkoitus löytyi seuraavasta tentistä ja sen läpäisemistä. Kun koko koulu- ja opiskeluajan elämä on ollut vahvasti ulkoa ohjattua, on aikuisiällä vaikea mukautua siihen, että nyt pitäisi itse määrittää omat päämäräänsä. Kukaan ei kerro, mikä tavoite on tai mikä tekee elämästä merkityksellistä.

Työtehtävät eivät siirry isiltä pojille eivätkä äideiltä tyttärille. Oma paikka on etsittävä tai ehkä lopulta tyydyttävä siihen, että mitään tavoitetta ei ole. Ehkä tarkoitus on vain olla, yrittää nauttia elämästä. Sen sijaan siitä olen varma, että se merkityksellisyys on välttämätöntä. Se on kaivettava jostain esiin vaikka väkisin.

Olen taas kerran vaikuttunut horoskoopistani. Kaikkiin horoskooppeihin en toki usko, mutta jostain syystä Astron tuntuvat hyvin usein pitävän paikkaansa. Sekä se yksilöllinen kalenteri että ihan pelkkä horoskooppimerkin mukaan määrittyvä. Kävin juuri vilkaisemassa Neitsyen päivän horoskooppia ja se totesi, että "Et ehkä tahdo saada kiinni elämän punaisesta langasta, koska ajatuksesi eivät pysy kasassa.". Niinpä.

Toisaalta erinäisten elämänhallintaoppaiden ohje on, ettei asiasta kannata huolehtia, ellei sille voi juuri nyt tehdä mitään. Nyt voin vain todeta, että asia on tiedotettu. Täytyy sisäistää syntymäaikaan ja -paikkaan perustuvan kalenterini ensisijainen neuvo tälle päivälle: "Jos kaikki ei nyt suju työelämässä suunnitelmien mukaan, niin voit vain todeta sen kuuluvan ajan laatuun, eikä sitä tarvitse alkaa sen kummemmin murehtia.".

En siis murehdi. Laadin seuraavaksi viikko-ohjelman taas seuraavalle parille viikolle ja sitten hetken aikaa keksin jotain iloa tuottavaa tekemistä, vaikkei se liity millään tavalla töihin. On taas muistettava syntymäkartastani kumpuava ohje elämän mielekkyyden löytämiseksi: "Mitä sinun sitten tulee tehdä? Ei muuta kuin olla aivan halvatun tarkkana, että joka päivä voit nauttia siitä mitä teet.". Näin perusluonteeltani suhteellisen velvollisuudentuntoisena ihmisenä tuo tuntuu kovin hedonistiselta lähtökohdalta. Toisaalta, kun olen synkkäluontoisuuteen ja melankoliaan taipuvainen, niin se voi olla juuri sitä mitä tarvitsen. Ei suorittamista, vaan iloa.

Se pyörii sittenkin

Eilen illalla meni tunti höpöttäessä, mutta väsyttämisen sijaan se oli virkistävää. Maailmassa ei ole kovin monta ihmistä, joiden kanssa osaisin vain höpöttää, vaikka se niin ihanaa onkin. Hidasta elämää sivustolla sivustolla kysyttiin tänään, miksei voisi soittaa jollekulle tuntemattomalle, vaikkei edes olisi asiaa. Avartavia kohtaamisia arjessa. Minä en vain ole koskaan osannut soittaa edes tutuille, jos minulla ei ole jotain asiaa. Tavallaan kahehdin sitä. Kykyä istua puhelimessa vaikka tuntitolkulla ja vain höpöttää. Minä en vaan osaa. Puhelin tuntuu ylipäätään aika vaivaannuttavalta kommunikaatiovälineeltä, kun ei näe toisen ilmeitä ja eleitä. Ei voi päätellä, onko se kyllästynyt vai iloinen vai mitä. Eipä silti, en oikein osaa höpöttää naamatustenkaan.

Tänään surffailin jollain sivulla ja törmäsin taas pitkästä aikaa pyörivään tanssijaan. Sen, kumpaan suuntaan tanssijan näkee pyörivän, pitäisi kertoa, kumpi aivopuoliskoistasi on hallitseva: looginen vasen vai tunteenomainen oikea. Jännää oli, että kun viimeksi parisen vuotta sitten katselin tanssijaa, se pyöri molempiin suuntiin ja pystyin myös halutessani muuttamaan pyörimissuuntaa milloin vain. Nyt näin tanssijan pyörivän ainoastaan myötäpäivään enkä enää onnistunut kääntämään sen suuntaa. Tunne- ja mielikuvituspohjainen, uskontoa ja filosofiaa luonnontieteiden sijaan painottava oikea aivopuolisko oli siten nyt hallitseva. Mielenkiintoista tässä on se, jos panostamalla henkiseen kasvuun ja omien tunteidensa tunnistamiseen, aivot oikeasti voivat reagoida näin.

Väsyttää

Lokakuu on saapunut. Sadetta ja aurinkoa, väsymystä ja työntekoa. Yksi varattu arkistomatka Tukholmaan ja löydetty kirjastokortti. Monta monituista tuntia kirjoittaen puhtaaksi 1700-luvun hovioikeuden pöytäkirjoja. 80 sivua valmiina, noin 2400 jäljellä. Siinä sitä riittää työsarkaa syksyksi ja talveksi, varsinkin kun Tukholmasta pitäisi saada kuvia vähintään saman verran. Kiire tulee. Tässä vaiheessa voi vain huokaista, että ollapa varoja tutkimusavustajaan, jolla teettää tämä tekninen puhtaaksikirjoituspuoli.

Tapauksissa on kyllä mahtavia ihmiskohtaloita, joista saisi hienoja historiallisia romaaneja. Pitäisi varmaan joskus kokeilla. Omista sepustuksistani tulee pelkkää henkilökohtaisiin tunteisiin pohjautuvaa marinaa ja huokailua. En osaa kertoa tarinaa tai ylipäätään luoda ihmissuhteita, elleivät tapahtumat sijoitu joko historialliseen tai fantasia-maailmaan. Etäännyttäminen vaatii myös ajan tai paikan etäännyttämisen. Minä haluaisin kirjoittaa, mutta minussa ei ole kirjoittajan paloa. Mikään tarina ei vaadi tulla kirjoitetuksi kauttani. Minulla on neljä-viisi vähän pidempää tarinaa, mutta koskaan en ole saanut yhtäkään, edes lyhyempää, valmiiksi. En edes osaa päättää, mitä genreä haluaisin edustaa. Ennen se oli fantasiakirjallisuus, nyt jotain enemmän à la Virpi Hämeen-Anttila.

Väsyttää. Haluaisi mennä nukkumaan, vaikka kello on vasta puoli kymmenen. Vanha luokkakaveri on kuitenkin tulossa vielä yökylään matkalla varhaiselle aamulennolle huomenna. Onkohan soveliasta sanoa: "Hei, kiva kun tulit, tuossa on peitto ja lakanat, hyvää matkaa ja minä menen nyt nukkumaan".

Lukuprojektina Elina Tiilikka: Myrsky

Minä, nörtti

Aamu oli sateinen ja hiljainen. Poikalapsi leikki majaleikkiä sohvalla ja tiputteli vähintään tusinan kertaa lattialle pahvista auton kuvaa. "Kurkkaa, kurkkaa," oli käsky ja myönnettäköön, että loppua kohden en enää jaksanut olla kovin innostunut. Yritin samalla lukea Hesaria, mikä ehkä herätti jälkeläisessä lievää tyytymättömyyttä, kun huomio ei ollut kokonaan hänessä. Vai oliko tyytymättömyys minussa, kun kaipailin omia rauhallisia aamuja, jolloin lehteen saattoi syventyä pidemmän kaavan mukaan.

Hesarin juttu "Yksin kotona" yksinasumisesta särähti jotenkin korvaan. Pohjavire tuntui olevan se, että yksinasuminen on suotavaa. Ei paljon puuttunut, ettei sitä korotettu ideaaliseksi asumismuodoksi. Minä en ole kommuuniasuja. Välillä haluaisin olla - se yhteisöllisyys kuulostaa ajatuksena todella hienolta - mutta tiedän, että käytännössä se ei toimisi. Minua ahdisti jo se, kun asuin ensimmäiset kaksi opiskeluvuotta soluasunnossa. Dommalla istuin pitkiä päiviä senkin takia, ettei huvittanut palata kotiin. Yksinasumista tuli harrastettua 12 vuotta ja vaikka siinä on puolensa, niin perimmiltään se on tylsää ja yksinäistä: ei ketään, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Tosin siinä poikkeankin lehden mukaan yksinasujien enemmistöstä, joiden sosiaalinen elämä on vilkasta ja ystäväpiirit laajat. Minä kuulun introverttien aatelistoon ja kontaktini olivat ensimmäiset vuodet käytännössä olemattomat ja sittemmin pääasiallisesti verkossa.

Verkkoelämää olen nyt muistellut tämän viikonlopun. Viitisen vuotta sitten hurahdin erääseen facebookin yhteisöllisistä peleistä. Vaikka itse pelaaminen loppui pian, niin sivuston foorumilla vietin useamman vuoden. Usein koko illan ihan vain päivittäen sivustoa ja toivoen, että joku kirjoittaisi jotain järkevää, johon voisi kommentoida. Usein turhaan, koska foorum ei varsinaisesti ollut omiaan vakavaan keskusteluun. Silti en saanut kiskottua itseäni sieltä irti. Peli ja foorum lakkautettiin noin puolitoista vuotta sitten, mutta nyt yksi pelin kehittäjistä perusti FB-muisteluryhmän peliä varten. Kaksi päivää klik, klik, klik ja toistuvaa tarkistusta: olisiko joku kirjoittanut jotain. En niin todellakaan halua takaisin tuota addiktiota. 

Syksyn satoa

Onkohan mahdollista lisätä tähän blogiin jotain rajoituksia lukijoiden suhteen. Viimeisen päivän aikana lukijoita - kyllä, kyllä, tarkistan ne kuitenkin päivittäin - on ollut ennätysmäärä. Valitettavasti yhtä lukuun ottamatta kaikki Venäjältä ja kun menin klikkaamaan linkkiä - niin, niin, ei pitäisi - päädyin jonnekin mainossivustolle, jossa kehotettiin ostamaan viagraa. Ei ehkä aivan sitä kävijäkuntaa, jota haluaisin.

Tänään on ollut jotenkin kovin syksyisen masentava päivä. Silloin kun asuin vielä kerrostalossa ja kävin tällaisina päivinä kävelyillä, kuvittelin, että pihanomistajana viettäisin syyspäiväni pihaa rapsutellen, haravoiden ja ehkä grillissä roskia poltellen. Olin kateellinen. Nyt kun minulla oma pieni piha on, niin eipä siellä ole kesän jälkeen tullut paljon oleskeltua. Ruohikko rehottaa, salaatit ovat ylikasvaneet, aroniat ja punaiset viinimarjat ovat jääneet linnuille ja kukan siementen keruu on jäänyt liian myöhään. Ne harvat punertavat tomaatit ovat etanoiden syömiä. Talvella romahtanut terassi on yhä korjaamatta ja kaikki on vähän rempallaan.

Kaikesta näkee, että kesä on ohi. Vaikka mitä tekisit, nyppisit sieltä ja täältä, laittaisit ja puunaisit, talvi on kuitenkin tulossa. Tämä on luopumisen aikaa. Mikä ei tietysti tarkoita, että tämän pitäisi olla luovuttamisen aikaa. Eikös ne kaikki puutarhaoppaat sano, että syksyllä pitäisi tehdä mahdollisimman paljon valmiiksi kevättä varten.

Kaikki kevään kukkasipulit pitäisi varmasti jo kovaa vauhtia istuttaa eikä jättää yhtä myöhäiseksi kuin viime vuonna. Muutimme tänne aivan lokakuun lopulla ja istutin sipulit lähempänä marraskuun loppua. Viime vuonna se onnistui, kun loppuvuosikin oli niin lämmin ja kaunis. Ainakin krookuksia puski läpi sieltä, mihin niitä tungin. Tänä vuonna ei uskalla luottaa siihen, että sää suosisi samalla lailla. No, onneksi on tarkoitus tänään lähteä siskon kanssa ostoksille Plantageniin. Huomenna voisi sitten kaunistaa vähän pihaa syyskuntoon.

Tai miksi tehdä huomenna sitä, mitä voi tehdä tänään. Jos kiskaisen ensin noista viimeisistä pienistä kesäkurpitsoista jonkin kasvismössön ja sitten lähden tutkailemaan  puutarhan nurkkia. Ainakin jos poikalapsi ei sitä ennen herää.  

Oi rakas Candide, kerro minulle salaisuutesi!

Juna vie ja juna tuo. Nyt matka käy jo kohti kotia, vaikka alkutaipaleella vielä ollaankin ja ulkona eteen levittäytyvät Pohjanmaan pellot. Kauniita ovat nämä paikalliset tilat, vaikka maisema omaan makuuni on hieman liian aakeaa laakeaa. Eihän tuollaisen talon pihalle voisi rauhoittua, kun naapurit näkevät puuhaamassa kilometrien takaa.Vaikka ehkä täällä halutaan asua näin: hyvin harvalla tuntuu olevan pensasaitaa tai puita kasvatettuna talon ympärille. Pidettäisiinköhän sitä omituisena. "Mikä tuokin tuossa on olevinaan?".


Millaistahan se oikeasti olisi? Asua maalla. Tai edes pienemmässä kaupungissa. Pääkaupunkiseudulla on nyt mennyt viimeiset kahdeksantoista vuotta enkä  ole koskaan oppinut siitä oikein pitämään. Nykyinen asuinalue tosin on mukavaa, vehreää ja rauhallista eikä kerrostaloja näköpiirissäkään. Kaikkiin kulttuurihuvituksiin lähteminen sen sijaan on kauhean työlästä. Keskustassa parkkeeraaminen on tehty käytännössä melkein mahdottomaksi ja jos lähdet illalla julkisilla, niin aina kulkee mukana jännityslementti: pimeys, julkiset kulkuneuvot ja ulkona liikkuminen. Aikuis- ja työväenopistojen kurssit sijaitsevat myös ympäri kaupunkia ja niihin pääsemisessä on sama ongelma. Helsinki on minun sielunmaisemaani vain liian iso, ei sille mitään voi. Asennemuutos ja positiivisten asioiden huomaaminen tekevät toki elämästä rattoisampaa, mutta se vaatisi paljon, että oppisin näkemään Helsingin kodikkaana ja kauniina.

Meniköhän tuo taas valitus-linjalle. Minunhan piti yrittää nähdä asiat positiivisessa valossa. Haalia elämään sitä hyvää, eikä miettiä asioita, jotka eivät ole täysin kunnossa. Noita kauniin luonnon keskellä sijaitsevia ihania taloja nähdessä vaan jää aina miettimään, millaista niissä olisi asua. Rentoa ja onnellista...vai tylsää ja yksinäistä? Olisinko taas kuin Voltairen Candide, joka pakenee maailman epäkohtia ja päätyy viljelemään puutarhaansa. En tosin ole vieläkään varma, mitä Voltaire oikein halusi sanoa. Ettei tulisi antaa periksi ja paeta maailman pahuutta omaan rauhaisaan koloonsa, vaan työskennellä pahuutta vastaan. Vai että jokaiselle riittää, kun viljelee puutarhaansa ja elää yksinkertaista, mutta hyvää elämää.  

Positiivisia elementtejä

Kaarina Davis käskee Hidasta elämää -sivuston keskiviikkokolumnissaan jokaista seuraamaan iloaan. Jos elämä ahdistaa, tulee sitä muuttaa tai jos elämänmuutos ei ole mahdollinen, tulee vaihtaa asennetta. Itse kuvittelin pitkään, että ainoa mahdollinen ratkaisu olisi selkeä elämänmuutos. Uusi työ tai totaalinen hyppy oravanpyörästä, koti maaseudulla.  Nyt en enää ole varma.

Olen harjoitellut asenteen vaihdosta ja siitä on ollut apua. Kaarina neuvoo painottamaan "sivuun unohtuneita hyviä elementtejä, joita haluaa elämäänsä lisää". Minulle se on tarkoittanut muun muassa bloggauksen uudelleen aloittamista. Kirjoittaminen tuo minulle hyvän olon eikä sitä varten tarvitse jättää palkkatyötään ja ryhtyä kirjailijaksi. Bloggaus on yksi elementti sen tyyppistä kirjoittamista, jota haluan elämääni lisää. Paikalliskirjaston löytäminen ja iso romaanipino jälleen olohuoneen hyllyllä on myös haluamaani hyvää. Olen yrittänyt löytää kauneutta ympärilläni, ja Helsingin keskustassa - josta valitettavasti ei saa nättiä tekemälläkään - olen yrittänyt kiinnittää huomioni vähintään johonkin yksittäiseen kauniiseen elementtiin.

En tiedä, onko se riittävästi. Ehkä asiaa selviää hitaasti etenemällä ja tunnustelemalla. Toivottavasti hitaassa tunnustelussa ei ole kyse vain Kaarinan mainitsemista verukkeista ja itselle irvailusta. Tunnistan itsestäni ehdottomasti tuonkin puolen. Aika ei koskaan tunnu sopivalta ja muutos pelottaa. Mutta mistä kummasta sitä tietää, mitä itse haluaa?

Yhdestä asiasta joka tapauksessa ei onneksi ole epäselvyyttä. Eilisen illan huippukohdan piti olla kömpiminen pehmeään hotellisänkyyn ja kirjan avaaminen, mutta se oli loppujen lopuksi vähän pettymys. Muistutti kaikista niistä vuosikymmenistä, jolloin kirja on ollut sängyssä ainoa seuralainen. Kotia ja poikalasta tuli ikävä. Vaikka välillä kaipaa omaa aikaa nykyistä enemmän, niin lapsukainen on kyllä parasta mitä elämässäni on.

Juna puksuttaa kohti luodetta

Juna kuljettaa kohti Pohjanmaan lakeuksia ja arkistolaitoksen uumenia. Arkistoon on kiva päästä taas pitkästä aikaa. Esiin kaivamista ovat siellä odottamassa 1700-luvun perintöriidat ja kiistat testamenteista ja syytinkisopimuksista. Jännää ajatella, että joitain niistä ei ehkä kukaan ole lukenut pariin sataan vuoteen. Yhtä lailla odotan iltaa ja omaa aikaa hotellihuoneessa mukaansatempaavan kirjan ääressä, pitkää lämmintä suihkua ja hyvää ruokaa jossain mukavassa ravintolassa. Mukana seuraa silti pieni huoli siitä, miten poikalapsi reagoi äidin lähes kolmen päivän poissaoloon, miten oma äiti jaksaa pitkän leikkiurakan. Vaikka ajatus häiritsemättömistä yöunista ei sekään ole lainkaan hassumpi, niin silti sitä yöllä viereen tassuttelevaa pientä nuhanenää tulee ikävä.

Tuossa viime viikolla väitin, että en pistänyt pahaksi, vaikkei tiedekunta korvaakaan matkani kuluja. Jollain tasolla se on kuitenkin jäänyt kaihertamaan. Ehkä eniten saamassani sinänsä ystävällissävyisessä vastauksessa häiritsi se viesti, että jos teen Vaasassa jotain yleishyödyllistä, niin saan pyytämäni matkarahat. Sinänsä täysin järkevältä kuulostava päätös, mutta mitä se pohjimmiltaan tarkoittaa. Opetus ja hallinto ovat yleishyödyllistä toimintaa, tutkimus ei? Vaikka oma aika illalla ja toivottavasti keskeytymättömät yöunet ovat pienen lapsen äidille luksusta, niin työmatkahan tämä kuitenkin on. Välttämätön työmatka, jota ilman ei valmistu artikkeli, jonka tekemiseen olen sitoutunut. Jos tutkimus ei ole tiedekunnankaan näkökulmasta yleishyödyllistä, niin onko se vain tutkijan omaksi ilokseen suorittamaa pikkupuuhastelua? Tämä ajatus on juolahtanut mieleeni useamminkin työurani aikana ja saanut vakavasti kyseenalaistamaan tutkimuksen teon mielekkyyden ja...yleishyödyllisyyden. Todennäköisesti taas ylitulkitsen, mutta nyt tuntui ensimmäistä kertaa, että ajattelumalli sai tukea ylemmältäkin taholta. Onko tiedekunta vain paikka missä tutkimusta tehdään ja kukin tutkija yksittäinen saareke omine projekteineen ja omine verkostoineen? Eikö tiedekunnalla yksikkönä ole intressiä oman alansa tutkimuksen edistämiseen? Onko tiedekuntaa sellaisena yksikkönä edes olemassa?

Ehkä en pohdi sitä nyt. Keskityn siihen, että istun junassa. Irrallaan ajasta ja paikasta. Junamatkat ovat ihania, maailman parhaita paikkoja hidastamisen harjoitteluun. Junassa ei voi suorittaa. Et pääse mihinkään, kukaan ei tavoita sinua, mutta kuitenkin koko ajan ollaan matkalla eteenpäin, matkalla jonnekin. Ympärillä on ihmisiä, hiljaista kuiskuttelua, mutta kaikkien ihmisten joukossa löytyy kuitenkin se oma paikka, oma rauhallinen tila, johon muut eivät tunkeudu. Maisemat vaihtuvat, ikkunasta voi kurkistaa kyliin ja kaupunkeihin, joissa ihmiset elävät arkeaan. Laukusta voi kaivaa kirjan, nostaa jalat penkille ja uppoutua mielen maisemiin. Voi vain olla.

Useampi tunti myöhemmin: 

Arkistotyöskentely muistutti taas siitä, mikä tässä työssä on ihanaa. 400 valokuvaa odottaa transkripausta ja torstai-iltapäivään mennessä kuvia pitäisi olla huimasti enemmän. Uudella kameralla otetuista kuvista tuli laadultaan paljon parempia kuin vanhoista eikä puhtaaksikirjoittaessa toivottavasti tarvitse enää tuskailla ihan yhtä paljon. Pitäisiköhän ihan kokeilla ennen kuin siirtyy romaanin seuraan. Lukulistalla odottaa tällä kertaa Laura Honkasalon Eropaperit. Tässä rentouden tilassa voisi valita kumman vain. Vielä kun hotellihuoneesta löytyy vedenkeitin ja äsken kävin hemmottelemassa itseäni  kattokerroksen saunassa. Huomenna ehkä täytyy kokeilla kylpyvaahtoa. Kannatti kyllä jättää Omppuhotelli väliin ja valita vähän tasokkaampi vaihtoehto. Hidastamis- ja kuluttamisen vähentämistavoitteista huolimatta on todettava, että minusta olisi tullut erinomainen luksuksesta nauttiva varakas vapaaherratar. 
 

Historian siipien havinaa

Viikonlopun saldo on mainio sukuvierailu Hämeenlinnaan, puhdistus-elokuva ja uusi kamera. Vaikka poikalapselta puuttuu toinen sukulinja, on ihanaa, että minun puoleltani riittää hänestä kiinnostuneita sukulaisia. Jännää ajatella, minkälaisena hän tulee muistamaan lapsuutensa. Miten sukupolvet vaihtuvat ja ihmiset, jotka olivat osa omaa lapsuutta, eivät kuulu enää seuraavalle sukupolvelle. Nimet ja valokuvat eivät ole oikeita ihmisiä samalla tavalla kuin elävät. Omista isoisovanhemmistani vain yksi on minulle todellinen, muiden kohtalot ovat enemmän fiktionomaisia. Tuleekohan se muuttumaan tulevaisuudessa, kun ihmisistä jää enemmän jälkiä: tukuttain valokuvia, videoita, ties kuinka pysyviä jälkiä internetin uumeniin.

Puhdistus oli vaikuttava. Oli ylipäätään mukavaa käydä taas pitkästä aikaa elokuvissa. Olin ajatellut sitä jo yhdeksi kesän ohjelmanumeroista, mutta poikalapsi on vaikea jättää hoitoon vain, jotta äiti pääsee leffaan. Teatterikäyntejä varten olen kyllä jättänyt jo parikin kertaa, mutta elokuvat on eri juttu. Kait siksi, että teatterissa käynti on sosiaalinen tapahtuma; sinne mennään osana porukkaa eikä sen funktio siten ole pelkästään taiteellinen nautiskelu. Elokuvissa sen sijaan tykkään käydä yksin. Tuntuu vaikeammalta pyytää jotakuta uhraamaan aikaansa lapsenvahtina ihan vaan omaa nautintoa varten.

Puhdistus oli niin väkivaltainen kuin arviot olivat kertoneetkin. Väkivaltaisempi kuin kirja eikä se jättänyt pahemmin suvantopaikkoja, joissa katsoja olisi voinut hetken henkäistä eteen vyörytetyistä julmuuksista. Siitä oli seurauksena tietty turtumus, mikä saattoi tietysti olla tarkoituksellistakin. "Näin selvisivät myös aikalaiset, koska heidän oli turrutettava itsensä väkivallalta". Loppukohtausta oli muutettu kirjaan verrattuna huonompaan suuntaan. Vähän sellaiseen muutaman vuosikymmenen takaiseen amerikkalaiseen, "pahan on aina saatava palkkansa" -hymistelyyn. Kaiken kaikkiaan elokuva oli kuitenkin hyvä.

Nyt minulla on myös taas kamera. Edellinen hajosi kesällä Viron matkalla, kun olin ottamassa kuvaa Muhun goottilaistyylisestä Pyhän Katariinan kirkosta, jonka rakentaminen aloitettiin jo 1200-luvulla. Näyttö meni täysin valotetuksi ja koska kamerassa ei ole "ikkunaa" manuaalista rajaamista varten, ei sillä käytännössä enää voinut ottaa kuvia. Pyhällä Katariinalla oli ilmeisesti jotain asiaa, mutta en ole varma, mitä hän tällä valoilmiöllä tahtoi kertoa.

Ars gratia artis.

Tämä viikko on ollut paitsi erittäin kiireinen, myös harvinaisen taiteellinen. Kirjoittamista, laulamista, maalaamista. Kävin tänään tilaisuudessa, jossa "tunnemaalattiin". Värejä valittavissa mielialan mukaan, sormet maaliin ja sitten vaan isolle paperille vetelemään sellaisia muotoja kuin alitajunta käskee.

Värien räiskiminen paperille oli mahtavaa. Valitsemani värit sekoittuivat aluksi toisiinsa ja mielikuvieni sini-punaisen maalauksen sijaan paperille ilmestyi epämääräisiä harmaita värikasoja. Korjailin asiaa lisäämällä sinistä enemmänkin kuin olin tarkoittanut; päälle punaisia ja valkoisia viivoja. Siitä tuli hieno.

Siitä tuli hieno, mutta pinnallinen. Tunteistani ja mielentilastani ei oikein kertonut muu kuin se liike. Liian paksu sininen kerros peitti ne jäljet, jotka olin ensin paperille vetänyt. Olin halunnut kontrolloida värejä liikaa, peittää sekoittuneiden värien muodostaman "virheen" ja se näkyi työssä. Se näkyi myös siinä merkittävimmässä kommentissa, jonka sain: "unohda kontrolli, anna vain mennä".

Siinä sitä työsarkaa riittääkin. Kaikesta eteenpäin menosta huolimatta tunnistan itsessäni tuon piirteen: kontrollinhalun ja kuoren ylläpidon tärkeyden. Ehkä se selittää, miksi pinnallisuus toisissa ihmisissä vaivaa minua. Koska oma pinnallisuuteni reagoi siihen.

En tiedä, mitä valitsemistani väreistä on tulkittavissa. Ehkä enemmän kertoo se, mitä värejä en valinnut. Maalauksessani ei näkynyt mustaa, mutta ei myöskään vihreää tai keltaista. Erityisesti vihreän olin hyvin määrätietoisesti sulkenut valintojeni ulkopuolelle. Silti katsellessani muiden töitä minua puhuttelivat vahvasti juuri vihervoittoiset työt. Niissä kuvastui toivo ja harmonia. Paperilla väristä oli tullut jotain aivan muuta kuin pullossa. 

  

Elämä hymyilee

Tänään oli epätavallisen tulevaisuus-uskoinen päivä. Usko omiin mahdollisuuksiin kehittyä työssä oli vahva, Helsingissä asuminen myös tulevaisuudessa tuntui jopa toivottavalta ja sosiaalisellakin rintamalla pystyisi ehkä heittäytymään avoimemmaksi. Hidasta ja läsnäolevaa elämää tuli harjoitettua, kun vaelsimme kaksivuotiaan kanssa verkkaisesti rautatieasemalta yliopistolle. Erityisesti kun takaisin päin tultaessa kuljimme rankan sateen vuoksi metrolla, huomasi ihmettelevänsä ääniä ja ihmisiä välilä melkein kaiken ensi kertaa kokevan lapsen lailla. No, ei nyt ehkä ihan, mutta aivan uudella tavalla oli joka tapauksessa aikaa huomata muut ihmiset ympärillä.

Uusi asenne näkyi myös kirjoitellessani sähköposteja. Kaksi kertaa ihan tietoisesti vähensin tavallista vähättelevää ja pahoittelevaa tyyliäni ja pidättäydyin neutraalissa asialinjassa. Päätin myös kokeilla kepillä keväistä jäätä ja pyytää työmatkakulujen korvaamista. Vastaus oli käytännössä kieltävä, mutta suureksi tyydytykseni huomaan, että en ota asiaa henkilökohtaisesti, vaan olen tyytyväinen, että sentään yritin. Jälleen suuri muutos aikaisempaan. Jokin todella on selvästi muuttumassa.

En kyllä ole varma, onko muutoksessa kyse hidastamisesta ja suorittamisen vähentämisestä. Viimeisen vuoden aikana kalenterissani on ollut kaikennäköistä sosiaalista ohjelmaa ja viikonloppuisin aktiviteettia enemmän kuin tuskin koskaan. Se ei ehkä varsinaisesti ole hidastamista. Töissä vuosi on ollut myös kaiken kaikkiaan yksi tuottoisimmistani ja jatkossa tahtia on tarkoitus vain kiristää. En tosin laittaisi sitä suorittamisen piikkiin, koska olen viimein löytämässä työn ilon. Ehkä tätäkään ei tarvitse niin hirveästi analysoida, vaan olla vain iloinen, että meneillä on taas vaihteeksi positiivinen kausi. 

Koulussa

Olen kokeillut tällä viikolla lukujärjestyksen laatimista töihin. Saan kulumaan uskomattoman määrän energiaa ja tuhlattuja minuutteja päivän aikaan siihen, että yritän päättää, mitä ryhtyisin tekemään seuraavaksi. Inspiraatiota odotellessa tulee surffailtua enemmän kuin laki sallii ja huonoina päivinä vielä paljon sen ylikin. Nyt on kokeilussa, miten toimisi koulumainen kuri ja pöydällä odottava lukujärjestys, joka kertoo päivän ja viikon ohjelman.

Näin kahden päivän syvällisen kokemuksen jälkeen voi todeta, että sekä toimii, että ei toimi. Eilen kalenteri heitti pahasti, kun päätin ryhtyä heti aamun luennon jälkeen toteuttamaan opiskelijoilta tulleita ehdotuksia kurssialustan luomisesta. Sinänsä hyödyllistä, mutta sinne katosivat lukujärjestykseen merkityt tehtävät. Opetus numero yksi: lukujärjestykseen täytyy luoda enemmän jouston varaa. Tänäänkään lukujärjestys ei ole toiminut täydellisesti, sillä olin ehtinyt unohtaa iltapäivän kokouksen ja siihen luettavat asiakirjat. Aamu sen sijaan lähti liikkeelle aivan mahtavasti lukujärjestyksen avulla. Aamusurffaukseen kulunut aika hupeni murto-osaan normaalista ja olen saanut lounasaikaan mennessä hoidettua kaikki aamuksi suunnitellut tehtävät ja enemmänkin. Seuraavaksi aion kiltisti käyttää tunnin seuraavaan ohjelmoituun tehtävään, vaikka aamupäivällä haalitut artikkelit kutsuvatkin jo tuossa vieressä. Opetus numero kaksi: lukujärjestys kannattaa laatia jatkossakin.

  Iltaa pitäisi myös jatkaa koululla. Olen vähän lupaillut, että lähtisin kokeilemaan, miltä tuntuu kuorossa laulaminen. Minähän en varsinaisesti osaa laulaa, mutta tykkään kuitenkin laulamisesta. Jos nyt ymmärsin oikein, niin tietyistä kuoronjohtajan esiintymisambitioista huolimatta tässä olisi ensi sijalla juuri se hauskanpito eikä niinkään täydellinen suoritus. Lastenhoito kuulemma järjestyy kuoropaikalla, mikä on yhtäältä edellytys sille, että tämä toimii, mutta toisaalta myös se epäilyksen paikka. Käymme jo viikoittain yhtenä arki-iltana seurakunnan kerhossa, jossa lapset ovat hoidossa ja äidit vertaistukeilevat toisessa huoneessa kahvin ääressä. Jos viikkoon laitetaan toinen erillään olo -aktiviteetti, niin onko se koko päivät tarhassa olevalle kaksivuotiaalle liikaa?