Tyttölapsi piti taas
keskellä yötä hakea nukkumaan viereen, kun omassa sängyssä tuli niin suuri
harmi. Nyt jo kolmatta yötä peräkkäin joku pyörii vieressä aamuyöstä.
Poikalapsi näki toissa yönä painajaisia, mutta muutoin syy on tyttölapsen.
Eihän siinä muuten mitään, mutta varsinkin aamuyöstä on tosi vaikeaa nukahtaa,
kun joku pitää ääntä vieressä.
Hyvä puoli siitä oli sen
sijaan se, että heräsin kesken unta enkä yleensä muista uniani, ellen herää
niihin. Tässä olin aikuisena Karhunpesällä, silloiseen Arctia-ketjuun kuuluneen
Polar-hotellin hirsimajalla, joka sijaitsi noin 30 kilometriä Rovaniemeltä
pohjoiseen. Tai johonkin muuhun suuntaan. Joka tapauksessa vietimme siellä paljon aikaa ollessani pieni. Isäni oli silloin Polar-hotellin johtaja, ja nykyisin varmaan korruptioksi katsottavat luontoisedut kuuluivat tuolloin asiaan. Laskettiin pulkalla lammelle, istuttiin kodassa tulen äärellä, viiletettiin moottorikelkan perässä pitkin lapin tuntureita, pysähdyttiin erämajoilla ja välillä samoiltiin soilla poimimassa hilloja. Sisällä loimusi tuli isossa takassa, pöydässä herkuteltiin ravintolan keittiön valmistamalla poronkäristyksellä ja coq au vin’illä ja ihanilla pariisinperunoilla, varastosta sai käydä hakemassa mielin määrin coca colaa ja yleensä mukana oli oma karkkipussi. Pienempänä nukuttiin kaikki samassa neljän hengen huoneessa ja kiipeiltiin ison kaapin päälle ja pompittiin sieltä alas, piiloteltiin pieniä esineitä karhuntaljan isoon suuhun. Välillä etsittiin sieltä pääsiäismunia tai odotettiin saunan jälkeen, josko pikkujoulupukki olisi jo käynyt ja juostiin etuovelta takaovelle. Vähän isompana saatiin siskon kanssa nukkua kahdestaan pikkuhuoneessa – tai ehkä pikkusviitissä, jossa taisi olla jopa oma takka. Jostain syystä omassa mielessä sinne yhdistyvät lähinnä karkkipussi ja Alexandre Dumasin Muskettisoturit. Koko sarja, ei vain se yksi tunnetuin kirja.
Ei enää unessa, mutta
puolihorroksessa muistelin muutenkin Rovaniemen aikoja – jossa siis asuin kolmevuotiaasta
aina lähes kaksitoistavuotiaaksi. Ensimmäiset kahdeksan vuotta asuttiin lähellä
keskustaa kerrostalossa, jonka vieressä oli iso leikkipuisto ja toisella puolella
kenttä, johon vuosittain tuli markkinat ja jossa oli hyvä opetella pyörällä
ajoa. Rovaniemen aikojen vuoksi haaveilin pitkään myöhemminkin
kerrostaloasumisesta. Ja erittäin pitkään kaipasin ihanaa Keskustan
Ala-astetta. Vaikka ensimmäisenä vuotena kukaan ei leikkinytkään kanssani
nenässäni olevan syylän vuoksi – kuten tytöt myöhemmin tunnustivat – niin myöhemmin
sain kuitenkin pari kaveria. Rovaniemellä asuimme niin, että yhdessä kavereiden
tai siskojen kanssa kävimme itseksemme uimassa ja kirjastossa, kaupungilla
divarissa ja askartelukaupassa. Partioon hilpaistiin välillä omin voimin,
ylitettiin junarata ja selvittiin hienosti perille. Muistan yläasteen, johon
pääsyä odotin jo innolla.
Viimeisenä Rovaniemen
vuotena muutettiin omakotitaloon kauemmas keskustasta, jossa piti mennä tosi
tylsään kouluun ja josta ei itse päässyt enää oikein minnekään. Sieltä onneksi
muutettiin jo vajaan vuoden kuluttua Imatralle, jossa ala-aste oli vielä todella
mukava, mutta ei sieltäkään samalla tavalla itse käyty kaupungilla tai
harrastuksissa. No, en siellä kyllä mitään harrastanutkaan.
Mitä tästä siis opimme?
Lapsen kannalta on erittäin tärkeää, että on mahdollista olla omatoiminen eikä
aina aikuisen ja auton varassa. Muutto ihan maaseudulle ei olisi reilua
jälkikasvun kannalta. Välillä katoaminen erämaakämppään metsän keskelle ja
reipas ulkoilu sen sijaan on erinomaisen suositeltavaa.
