Nukkuva lapsi - kaunis lapsi

Päivän kiitollisuuden aihe numero yksi: tyttölapsi on oppinut nukahtamaan. Joululomalta palattua nukkumaanmeno on onnistunut huudotta, eikä minun tarvitse enää jäädä lasten huoneeseen odottamaan, että kumpikin on unessa. Säästää aikaa, mutta ennen kaikkea hermoja. Tietysti nyt kun kirjoitan tämän, niin huuto alkaa joko saman tien tai viimeistään ensi iltana. Olen huomannut, että kohtalolla on selvästi tapa ärsyyntyä, jos asioita hehkuttaa liikaa.

Tänä iltana tyttölapsi tosin taisi nukahtaa heti saadessaan pään tyynyyn – tai patjaan – mikä johtuu siitä, että päiväunet jäivät väliin. Käytiin aamupäivällä täysin turhalla reissulla Myyrmäessä, kun pankkineuvojat haluavat nykyään ilmeisesti tavata kerran vuodessa. Ajeltiin takaisin puolenpäivän aikaan ja takapenkki oli sen verran horroksessa, ettei päiväunista tullut enää mitään. Tapa tästä ei kyllä saa tulla. 

Huristeltiin kehää pitkin Myyrmäkeen mutta takaisin Ylästön kautta. Voutilan ja Pyhän Laurin kirkon ympäristöt kuuluvat molemmat ehdottomasti pääkaupunkiseudun kauneimpiin alueisiin. Silmä lepää, ja korvissa kuuluu historian siipien havina. 

Historiaa on ohjelmassa myös tänä iltana, sillä tarkoitus on ryhtyä sivistämään itseäni lyhyellä johdatuksella keskiajan kirkkohistoriaan. Yritän suorittaa avoimessa yliopistossa teologian opintoja, jos päätyisin jonain päivänä vaikka opettajaksi.

Tiedon tarpeellisuus?

Olen jonkin aikaa pohtinut, pitäisikö lopettaa Hesarin tilaus. Laitoin sen katkolle poikalapsen ollessa noin vuoden ikäinen ja tilasin uudestaan vasta viime syksynä. Lehdessä on niin paljon huonoja uutisia, että sen tekeminen saa perimmäisen maailmankuvani muuttumaan kyynisemmäksi, pelokkaammaksi ja negatiivisemmaksi. Olen paljon tyytyväisempi, kun en tiedä kaikista maailman kauheuksista. Ainoa keino selvitä niistä on kovettaa itsensä kärsimykselle, eikä se tee minulle hyvää.

En myöskään pidä lehdessä esiintyvästä talouskasvun jumaloinnista, tehokkuuden ja kulutusmyönteisyyden korostamisesta, kaupungistumisen ja teknologian riemuvoiton ylistyksestä. Toki ne ovat aikamme kuva – ja toki soraääniäkin lehdessä silloin tällöin esiintyy – mutta en pidä siitä, millainen lehden (ja vallitsevan käsityksen) mukaan on nykyaikamme vastuullinen kansalainen.

Tilausjaksoni on katkeamassa piakkoin, mutta päätin antaa lehdelle vielä mahdollisuuden. Lehti tuli vielä tänään, mutta huomisesta alkaen pidän parin viikon tauon ja arvioin, olenko tyytyväisempi ilman lehteä vai sen kanssa. Aikaa ainakin säästyy.

Mielenkiintoista kyllä tänä aamuna lehti taas yllätti. Viime aikoina Anna-Stina Nykänen on ollut ainoa, jonka on voinut luottaa tuovan hieman valoa pimeyteen. Tänään myös Reetta Meriläinen teki positiivisen vaikutuksen myötätuntoisella kolumnillaan. En ole varma, riittääkö se houkuttelemaan minut pidempiaikaiseksi kestotilaajaksi.

Kuninkaallista arkea

Tänään olen miettinyt, kuinka onnekas ihminen oikeastaan onkaan, että lautaselta löytyy monipuolista ruokaa. Jos katsoo historiaa tai tämän päivän globaalia maailmaa, niin se ei suinkaan ole itsestäänselvyys. On tammikuu, pakkasta kymmenen astetta ja sadonkorjuukausi jo kaukana takana, mutta kaapeista löytyy kurkkua ja tomaattia, salaattia ja perunaa, mustikoita ja puolukoita. Täällä pohjan perukoilla sieltä löytyy jopa mozzarellaa, kvinoaa ja soijakastiketta sekä nuudeleita, joihin sorruin heräteostoksena kaupassa käydessä.

Elän kuin monien aikojen kuninkaalliset konsanaan.

Se on aika kiitollisuutta herättävä tunne.

Tyytyväinen puolestaan olen siihen, että kaapeistani ei tällä hetkellä löydy herkkuja. Suklaakeksit ja viimeisetkin kuivakakun murenat on syöty pois. On jälleen kerran aika aloittaa terveellinen elämä. Viime vuonna huoahdin helpotuksesta aina lasten nukahdettua ja kaivoin jotain hyvää esiin. Sen seurauksena kiloja on kymmenen enemmän kuin vuosi sitten ja talven rasvavarastoa riittää. Koska lähes kaikki housuni alkavat jo protestoida tätä vastaan, on aika tehdä jotain.  

Tavara päivässä pois

Mie-len-kiintoista. Tämä tekeminen taitaa toimia kuitenkin. Päivä lähti nimittäin käyntiin tylsänä. Hesarista huokui negatiivista maailmankuvaa ja ihmisten tekemiä kauheuksia. Eilinen bloginlukukokemus harmitti, kun en ole kymmenessä vuodessa saanut monia asioita liikahtamaan eteenpäin, vaan päinvastoin jättänyt useita mielekkääksi kokemiani asioita yhteen kokeilukertaan. Lievä ansassaolon tunne.

Mutta iltapäivällä ryhdyin aktiiviseksi. Naamakirjassa kulkee haaste, jossa tarkoituksena on heittää pois yksi tavara päivässä koko tämän vuoden ajan. Olen nyt pari päivää käynyt läpi lastenhuonetta, ja roskiin on lentänyt ilahduttava määrä hajalla olevia tavaroita ja pääsiäismunista tullutta roinaa. Yksi pussillinen on täynnä vähän paremmassa kunnossa olevia, lähinnä vauvan leluja, jotka ehkä voisi vielä kierrättää. Tavaramäärästä kertoo ehkä jotain se, että neljävuotias ei ole edes huomannut tätä karsintaa.   

Vaatekomerot odottavat vuoroaan, ja jotain isompaakin tavaraa todennäköisesti olisi pois laittaa. Niiden kanssa vain kitkentäoperaatio on haastavampi, koska roskiksen sijaan kohde pitäisi olla joku muu. Tavaraa on vielä ihan mukava karsia, mutta inhoan sitä poisrahtausoperaatiota. Useammin kuin kerran on käynyt niin, että vaatehuoneen – tai välillä jopa keittiön – nurkassa on seissyt monta kuukautta joku laatikko odottamassa jatkotoimenpiteitä. 

Haasteeseen sisältyy myös se, että pitää miettiä uusia kulutushankintojaan. Olen varmaan ennenkin sanonut, etten ole mikään suuri kuluttaja, mutta kyllä sitä silti melkein huomaamatta tulee ostettua kaikenlaista turhaa. Tällä kertaa aion oikeasti miettiä ennen joka ostosta, tarvitsenko tätä todella. 

 

Naamakirjassa on menossa myös toinen haaste – hyvinvointia tammikuuhun. Tämän päivän tehtävä on laittaa tv ja netti kiinni pari tuntia ennen nukkumaanmenoa. Erinomaisen tärkeä tekijä hyvinvoinnin kannalta, mutta ah niin vaikea. Vaikka tiedän erittäin hyvin, kuinka paljon parempi oloni on ilman netin (ennen kaikkea tuon naamakirjan) jatkuvaa tarkistamista, niin en silti kykene pysyttelemään sieltä poissa. Tänä iltana joka tapauksessa aion napsauttaa tämän aika- ja energiasyöpön kiinni, lämmittää glögin loput ja lähteä jälleen Robert Jordanin mukaan seikkailemaan.

Elämän opetuksia

Luin eilen blogiani ja pääsin aina vuoteen 2007 asti. Jossain tässä kohta kymmenenvuotisessa tarinassa on opetuksia, joista pitäisi ottaa vaari. Että se siitä tekemisestä pohdiskelun sijaan sitten…

Kirjoitin eilen naamakirjaan, että johtopäätös blogin lukemisesta on se, että kolme suurinta rakkauttani ovat puutarhanhoito, lukeminen ja kirjoittaminen. Se pitää paikkansa, mutta jää kaikkein pintapuolisimmaksi päätelmäksi. Ehkä se heijastaa aivojeni tämänhetkistä tilaa. Helsingin Sanomien tämänpäiväisen artikkelin mukaan taloudellinen epävarmuus heikentää tilapäisesti älykkyyttä. Kun energiaa kuluu taloudellisesta toimeentulosta huolehtimiseen, ei sitä riitä samassa mitassa muuhun. 

Huomasin vastaavan ilmiön eilen lukiessani blogiani. Viime vuosien merkintäni ovat olleet vähemmän reflektoituja verrattuna joihinkin aikaisempiin kausiin. Taloudellinen epävarmuus ehdottomasti kuluttaa suuren määrän energiaa, mutta aivoja kuormittavat myös muut asiat. Niinä kausina kuin energiaa ei ole kulunut muuhun, olen ollut kaikkein luovin ja tuottoisin. Kuukaudet Frankfurtissa syksyllä 2007 ja kesä 2009 nousevat selkeästi esiin.

Stressittömyys ja kiireettömyys vähentävät aivojen kuormitusta. Tunne siitä, ettei tarvitse suorittaa eikä ole paineita käyttäytyä tai toimia tietyllä tavalla. Omalla kohdallani se liittyy hiljaisuuteen ja rauhaan. Asiat saa tehdä omassa aikataulussa, ja sosiaalisten kontaktien tasoa voi itse määritellä.   

 Frankfurtin kaudelle ja kesille on yhteistä myös se, että ne pitävät sisällään huomattavan paljon mielekästä tekemistä. Paljon kirjoittamista ja lukemista, kesällä puutarhanhoitoa ja pihan ylläpitoa, tulien sytyttämistä ja ulkoilua; Frankfurtissa matkustelua, kulttuuria, kahviloita, museoita, konsertteja ja ylipäätään uusia kokemuksia. Arkisempina aikoina mielekkyyden kokemusta on löytynyt myös työstä, silloin kun se on ollut konkreettista: kaikki tentteihin liittyvä, opiskelijoiden avustaminen, pääsykoevalituksiin vastaaminen, pienryhmäopetus ja työskentely kirjastossa ovat antaneet kokemuksia siitä, että teen jotain järkevää ja myös toisille ihmisille hyödyllistä.

Toki blogista näkyy myös se, että onnellisuuden kokemukseni ovat sidoksissa ulkoisiin tekijöihin, joista tärkein on kesä. Auringonvalo ja lämpö. Heti kun aurinko alkaa paistaa, nousee kasvoilleni automaattinen hymy ja hormonitasot alkavat parantua. Mutta jos odottaa aurinkoa ja lämpöä onnen takaamiseksi, täytyy joko muuttaa ulkomaille tai tyytyä siihen, että Suomessa suurin osa elämästä kuluu sitkutellen. Silloin kun aurinko ei tee taikojaan, täytyy siis tyytyväisyys löytää muusta: stressittömyydestä, elämän hallinnasta ja tekemisen mielekkyydestä. Positiivisesta ajattelusta.

Ehkä nyt täytyy yrittää sitä. Positiivista ajattelua. Tekemistä ylipäätään, jos ei niin mielekästäkään. Kun olohuoneen lattia on täynnä legoja ja lapset kiljuvat nuhaisuuttaan ja tylsistymistään, eivät olosuhteet ole otollisimmat hiljaisuudelle, stressittömyydelle ja mielekkäälle tekemiselle.

Henkiinherätys

Pitäisikö taas yrittää? Kaipaan kirjoittamista ja blogi antaa kirjoittamiselle tarkoituksen. Minä tarvitsen tarkoitusta. Huomasin sen joululomalla, kun kävin siskon koiran kanssa lenkillä. Se oli kivaa. Kävely oli kivaa, ulkoilu oli kivaa. Koiran ulkoiluttaminen antoi tarkoituksen; käveleminen pelkän kävelemisen vuoksi sen sijaan tuntuu turhalta.

Lumitöiden tekeminenkin oli kivaa. Ennätin yhtenä päivänä, kun isältäni oli jäänyt kesken. Seuraavalla kerralla tulikin jo traktori. Kuinkahan paljon lumitöitä pitäisi tehdä, ennen kuin siitä tulisi tylsää? Pakkopullaa?

Uusi vuosi on taas alkamassa. Tänä vuonna aion tehdä enemmän ja miettiä vähemmän. Kun alkaa tylsistyttämään, niin heti vaikka siivoamaan kaappeja. Luulen, että se auttaa. Onnelliset ihmiset eivät pohdi itseään ja tunteitaan ja onnellisuuttaan. Niin sanovat tutkimukset. Tutkimukset tietävät, n'est-ce pas? Ehkä sitä voisi koettaa.

Ja välillä lepoa ja rauhaa. Kerran kuussa lapset hoitoon ja ajan kanssa kahvilaan ja museoon. Se tulee törkeän kalliiksi enkä syksyllä hennonut törsätä niin paljon, mutta nyt suon sen itselleni. Ainakin kerran ennen kesää, jos ei joka kuussa. 

Lasten kanssa ei ole lepoa ja rauhaa. Olin odottanut joulukuuta, joka ennen lapsia oli hiljentymisen ja rauhoittumisen kuukausi: paljon kotityöpäiviä ja vähemmän stressiä. Mutta lasten kanssahan se ei vaan toimi niin. Lasten kanssa loma-ajat – joulu ja kesä – ovat tylsempiä kuin ennen vanhaan, mutta onneksi vastapainoksi arki on paljon mielekkäämpää.

Oi kyllä, minä kaipaan tätä – kirjoittamista. Ajatustenvaihtoa, päivän tapahtumien käsittelyä. Kun ei kotona ole sitä toista aikuista, jolle voisi höpöttää päivän pienistä jutuista ja omista mietteistä, niin blogi on oiva keskustelukumppani. Tai ainakin kuunteleva korva. 

Muistin oman blogini, kun kävin vilkaisemassa Ani Kellomäen Kokovartalofiilis-blogia, josta kerrottiin Kotiliedessä. Alkoholistiperheessä kasvaneen naisen kokemuksia. Tuntui aika ahdistavalta, joten selailin vain. Toisaalta blogi – tai ainakin artikkeli – oli myös kannustava. Onko se oikea sana? Oikea tunne? En tiedä. Mutta että joku ymmärtää sen raivon, jota vähättely ja ignorointi aiheuttavat. Kuinka ihminen mitätöityy sen kautta, että hänen mielipidettään ei kuunnella.

Asioista on vaikea keskustella – varsinkin tärkeistä – jos reaktio kaikkeen on omaan huoneeseen katoaminen ja oven paiskaaminen kiinni perässä. Lasten kanssa olen huomannut, että olen itsekin perinyt saman tunteiden käsittelymallin. Mikä on sinänsä kauheaa, koska omasta kokemuksesta tietää, että se saa lapsen tuntemaan, ettei hänellä ja hänen tunteillaan ole mitään merkitystä. Ehkä se onkin tärkein asia, mikä tästä täytyy oppia. Muiden reagointimalleille ei voi mitään, mutta itse voisin pyrkiä siihen, etten siirrä vihaamiani tapoja eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.

Virikeköyhyyttä

Väsyttävä päivä ja vielä tapahtumaköyhempi kuin eilen. Sen seurauksena on ehkä iskenyt jonkinlainen matkustuskaipuu. Suomen kesä on sen verran lyhyt, etten yleensä halua silloin pidemmälle matkustaakaan, mutta tälle kesälle ei ole varattu edes minkäänlaista lyhyempää ulkomaanmatkaa. Yleensä on sentään tullut käytyä Virossa tai Ruotsissa, lähes aina kiitos aktiivisemman sisareni organisointikyvyn. Tänä vuonna jäi se reissu väliin, kun en uskaltanut enää ihan viimeisillään raskaana lähteä Viron maaseudulle.

Jo monta vuotta olen ajatellut, että kesällä voisi harrastaa kotimaan matkailua. Ihan vaikka vaan päiväreissuja, käydä katsomassa Hanko ja Verlan tehdasmuseo, Vihdin kirkonkylä ja vihdoin matkan varrelta Mustilan arboretum. Eilen oli jossain mediassa juttua Taidekeskus Salmelasta ja sekin alkoi houkutella. Miksei sitä saa vaan lähdettyä? Ei varmaankaan olisi huono asia, vaikka se rikkoisikin kuvan minusta apaattisena kotona möllöttäjänä. Tässä iässä täytyy kai jo kehdata tehdä niitä asioita, joita haluaa. Toinen juttu tietysti on, kuinka hyvin tuon jälkikasvun saa innostumaan vanhoista rakennuksista, taiteesta ja kukkaloistosta. Ehkä poikalapsi olisi lahjottavissa jäätelöllä ja vauvoillahan ei vielä mielipiteitä ole, niin kauan kuin saavat vatsantäytettä halutessaan.

Pitäisiköhän lähteä nukkumaan?

Joku naapureista grillaa iltasella. Tuoksuu hyvältä. Tekisi itsekin mieli syödä jotain, mutta ennen rautatabletin ottamista pitäisi olla kaksi tuntia syömättä. Olen tullut vanhaksi ja kymmenen jälkeen ei enää paljon jaksa valvoa. Nyt varmaan kaipaa unta lähestyvän synnytyksenkin takia. Enää neljä päivää laskettuun aikaan. Otin tänään päiväunet ja nukahdin ennen poikalasta. Keskustelimme kiukuttelusta päiväunilta heräämisen jälkeen ja sen seurauksena hän tänään heräsikin suhteellisen hyväntuulisena. Osaltaan asiaa auttoi myös se, ettei meillä ollut kiire mihinkään, joten hitaaseen heräämiseen meni vähintään vartti.

Sain kirjoitettua sekä eilen että tänään, mistä jäi hyvä fiilis. Tosin tänään enemmänkin sellainen "sainpas tehtyä" -tunne kuin mikään mukaansa tempaava flow, mutta kuitenkin - sainpas ainakin tehtyä. Ei jäänyt kesken heti saman tien.

Muutoin tänään on ollut hyvin tapahtumaköyhä päivä: kaupassakäyntiä, lukemista (minä) ja youtuben katselua (poikalapsi), hetki ulkoilua ja ruokailua. Ei siitä paljon ajatuksenpoikasia viriä.  

 

Omia juttuja

Ulkona sataa ja kerrankin tuntuu siltä, että se on ihan tervetullut havainto. Luonto kiittää hellejakson jälkeen. Poikalapsi ja muut tarhalaiset ehkä eivät. Eilen pidettiin vapaata, mutta tänään on taas tarhapäivä. Maksimissaan enää viikko ennen kesälomaa, joten harrastan tänään itsekkyyttä. Eilen oli ihan mukava yhteinen kotipäivä, paitsi että poikalapsi on ottanut tavakseen herätä päiväunilta kauhean kiukuttelun ja tekoitkun kanssa. En jaksanut suhtautua täysin aikuismaisesti eikä siitä jäänyt hyvä mieli kenellekään.

Tänään facebookissa tuttava kertoi statuksessaan, että ainakin kolme hänen ystävistään on julkaisemassa esikoiskirjansa ja kyseli, kuinka moni haaveilee samasta. Päivän astrokalenteri puolestaan tiedustelee, unohtuiko jotain ja kehottaa löytämään uudelleen oman juttuni. Huhtikuussa kirjoitin lähes päivittäin Julia Cameron -harjoituksia ja osittain sen vuoksi kuukausi oli mahtava. Nyt kirjoittaminen on taas jäänyt, mikä kaihertaa jossain takaraivossa.

Mielenkiintoinen havainto on, että en tunne sellaista kateutta tästä esikoiskirjojen julkaisemisuutisesta kuin olisin voinut kuvitella. Enemmänkin siitä, että joku on oikeasti saanut kirjan valmiiksi. Kokonaisen tarinan. Tunnen myös kaipausta niihin Frankfurtin iltoihin, kun sain kirjoitettua tarinaani joka ilta. Siihen hyvän olon tunteeseen, joka siitä seurasi. Ehkä minun on vain kirjoitettava fantasiapohjaista seikkailua omaksi ilokseni. Introverttinä kotikissana oma elämäni on niin tylsää, ettei siitä taida olla riittävästi virikkeitä mihinkään muuhun.

Jeps, nyt käyn hetken tallustelemassa kostealla pihamaalla ja tarkistamassa kukkien kunnon, laitan vauvan turvakaukalon kuntoon ja sitten omistan tämän päivän kirjoittamiselle. Julia Cameron -harjoitus ja sitten ehkä takaisin johonkin vanhoista tarinoista.

Maitoa ja mansikoita

Takaa kuuma hellekesä, heittäydy raskaaksi. Toivottavasti lämpötilat ovat tällaisia vielä siinäkin vaiheessa, kun pääsee järven rantaan. Tosin synnytyksen jälkeiset viikot ja uiminen eivät tainneet oikein olla sopiva yhtälö. Viime viikolla vielä kaivoin kasvimaata ja leikkasin ruohoa käsintyönnettävällä, mutta nyt en enää ole uskaltanut. Puuhailun rajoittuneisuus vähän vähentää iloa lämpimistä päivistä.

Kuuma terassin lattia jalan alla toi äskeen mieleen lapsuuden mummolan. Jostain syystä sinne ovat vieneet erilaiset mielleyhtymät useampaankin otteeseen viime aikoina. Mielikuvia mansikoista ja maidosta tuvan penkin ääressä.

Vauva potkii. Pesukone hurisee. Yritän selvittää, onko mahdollista pestä turvakaukalon päällysteistä homepilkkuja pois. Kävin kysymässä lastentarvikeliikkeestä ja uuden kankaan ostaminen maksaa saman verran kuin kokonainen uusi kaukalo. Samoin runko-osa vaunuihin maksaisi saman verran kuin uudet vaunut. Jotain on liikahtanut oikeaan suuntaan päässäni, kun en ajatellut vain lompakkoani, vaan ennen kaikkea kaatopaikkoja, kun päätin olla investoimatta kumpaankaan. Nykypäivän esineiden elämänkaaren lyhyys on aika kauhea. Olen miettinyt sitä viime päivinä, kun pesukoneeni on alkanut temppuilla. Sillä alkaa olla ikää lähemmäs kymmenen vuotta, mikä nykypäivänä lienee paljon, mutta ennen aikaan koneet kestivät paljon kauemmin. Ensimmäinen opiskeluaikojen pesukoneeni oli vähintään kaksikymmentävuotias ja sukulaistäti valitteli jokunen vuosi sitten, kun viisikymmentä vuotta vanha jääkaappi (tai pakastin) alkoi osoittaa vanhenemisen merkkejä. Ammattiylpeys meni kuluttamisen edelle. Ei olisi kehdattu myydä koneita tai kenkiä, joita ei ole tarkoitettukaan kestämään kuin vuosi pari. Pienyhteisössä ei varmasti olisi voinutkaan menettämättä mainettaan ja elantoaan.

Pitäisiköhän ottaa päiväunet? Vatsa täynnä italianpataa ja nyt väsyttää.

Huh hellettä

Pitäisiköhän aloittaa taas kirjoittaminen? Äitiyslomalla ehtii, eikö niin? Ainakin sitä voisi näin kuvitella.

Laskettuun aikaan on vielä kahdeksan päivää ja vauvan syntymään joku epämääräinen aika. Vauvan vaatteita on pestynä hyvä kasa, mutta sairaalalaukku on pakkaamatta, kärryt korjauttamatta eikä vauvan vaippojakaan ole vielä valmiina. Ihan ei ole vielä hahmottunut, että viimeistään kolmen viikon sisällä tuo liikuva maha on taas oikea ihmisen alku.

Poikalapsi on tarhassa, menossa parhaillaan päiväunille. Eilen vietettiin tiiviin Kruusilaan suuntautuneen matkailuviikonlopun jälkeen kotona vapaapäivää. Hyvin hiljakseen aamuhelteillä työntelin kärryjä leikkipuistoon, jossa oli ilo huomata lähes kolmivuotiaan innostuvan jo enemmän toisten lasten kuin vanhan äitimuorinsa seurasta. En valitettavasti jaksa hirveästi innostua leikkimisestä.

Varsinkin aamupäivä oli eilen todella mukava ja ihastelin kaunista syreenintuoksuista Puistolaa. Tuntui kerrankin siltä, että kesän viettäminen kaupungissakaan ei olisi hassumpi juttu. Tietysti kaupunki tässä tapauksessa tarkoitti rauhallista omakoti- ja rivitaloaluetta, leikkipuistoa ja myöhemmin auringonottoa omalla takapihalla. Vähän tarkemmin asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että oleellista oli nimenomaan se, että helteisenä maanantaina olin/olimme vapaalla, töistä ei ollut tietoakaan ja ympärillä oli kaunis vihertävä kaupunginosa. Kyse ei ollut siitä, että olimme kaupungissa. Jos päättäisimme jäädä Helsinkiin, niin päinvastoin normaalina kesäkuun maanantaina istuisin jossain toimistossa kerrostaloviidakon keskellä ja huokailisin sitä, että kesä menee ohi. Jos olennainen asia on kesä ja vapaus, se edellyttää poistumista pääkaupunkiseudun lainaloukusta.

Keväällä ilmeni, että äitiys- ja vanhempainvapaiden jälkeen minulla ei olekaan enää yliopistolla määräaikaisen pestini loppua odottamassa. On siis aika oikeasti tehdä elämässä muutoksia, kun vanhat työsidokset ovat kadonneet. Koulutus ja säästöt mahdollistavat onneksi sen, että tässäkin tilanteessa on loppujen lopuksi kyse valinnoista, ei pakosta. Se on yksi koulutuksen hyvistä puolista. Suomalaisen koulutusjärjestelmän hyvistä puolista, joka ei toivottavasti häviä ihan heti, vaikka epäilenkin, että olemme menossa kohti uudenlaista luokkayhteiskuntaa. Vähän pelkään sitä, että jos ryhdyn downshiftaajaksi periferiaan, niin tuomitsen lapseni tuleviin alaluokkiin. Toisaalta äidin koulutuksen pitäisi olla yksi hyvä tae sitä vastaan. Se on varmaan myös yksi syy, minkä takia todennäköisesti tulen paasaamaan koulutuksen merkityksestä omille lapsilleni. Jos haluavat puusepiksi tai kampaajiksi, niin hyvä niinkin, mutta olkoot tietoisia, että panostamalla koulutukseen he halutessaan myös pääsevät minne vain. Jos heitä harmittaa, etten panostanut enemmän uraani ja seurusteluun valtaapitävien kanssa enkä pistänyt heitä eliittikouluihin, niin tehköön sen itse. Minun luonteelleni se ei sovi, luokkakierto on vielä liian nopeaa, en koskaan sopeutunut oikeustieteellisen maailmaan enkä arvoihin.  

Nyt on kuitenkin muutoksen aika. Sen ihanan, epärationaalisen syntymäkarttani mukaan olen elämänvaiheessa, jossa haen suuntaa seuraavalle 28-30 vuodelle. Työelämäni loppuajalle siis. Senkin takia on varmasti hyvä aloittaa taas bloggaaminen. Voi prosessoida tätä muutosvaihetta myös kirjallisesti. 

Mielenmuutoksia

Huh, onpahan mennyt vähän aikaa edellisestä viestistä. Ja muuttunut taas mieli tammikuuhun verrattuna. Kolmen asian aikataulua jaksoin noudattaa kaksi viikkoa ja uudesta projektista vetäytymisen lisäksi olen sanonut ei toisellekin, joka piti saada tämän kevään aikana valmiiksi. Tai no, jos totta puhutaan, niin en ole sanonut ääneen asiasta vastuussa olevalle vielä ei kumpaankaan, mutta olen jo tehnyt henkisen erotyön. Ratkaisu ei siis todellakaan ole nykyiseen työhön panostaminen. Olen toivottavasti vihdoin oppinut yhden syntymäkartastani löytyvän läksyn: "Kun muutaman kerran löydät itsesi tilanteesta, jossa selvästi muistat jo
aikaisemmin aavistaneesi, mitä sinun pitäisi tehdä, mutta jätettyäsi kuuntelematta sisäistä ääntäsi
löydät itsesi melkoisesta pinteestä - alat jo päästä opiskelussasi aimo askeleita eteenpäin."

Luin taas karttaani ja muistuttelin mieleeni muitakin asioita. Yhtä niistä jopa toteutin käytännössä tänään. Kävin lounaalla tuttavan kanssa - ja minä sanoin oman mielipiteeni. Vaikka tiesin, että kyseinen henkilö on sellainen, joka loukkaantuu verisesti, kun ilmaisee omia näkemyksiään - minä sanoin silti mielipiteeni. On tietysti ikävää, että hän pahoitti mielensä, mutta voi jestas, kuinka voimaannuttavaa oli uskaltaa. En vain myötäillyt ja sanonut "joo, niin, tietysti, noinhan se menee, totta kai olet oikeassa", vaan minä sanoin oman henkilökohtaisen näkemykseni. Vaikka se oli kriittinen ja tiesin, että se voisi aiheuttaa räjähdyksen. Ja aiheutti. Silti minä uskalsin.

Vapaus tekee rohkeammaksi. Riippumattomuus. Viiden viikon kuluttua jään äitiyslomalle, ja siihen päättyy myös työni yliopistolla. En tunne enää samanlaista pakkoa myötäillä, varoa sanomisiani vaikenemiseen asti. Te ette enää määrää minun kohtalostani ja voi heittää kapuloita rattaisiin, jos ette pidä minusta. Minulla saa olla mielipiteitä ja ne eivät välttämättä ole samoja kuin teillä. Live with it.

Toisen loukkaantuminen on harmi, mutta tämä menee silti listalle "50 asiaa, joista olen ylpeä". Olen nyt vähän aikaa tehnyt Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto" -kirjassa olevia harjoituksia ja minulla on kesken lista asioista, joista olen ylpeä. Olen saanut vasta 14 asiaa paperille, mutta sekin on huomattavasti enemmän, kuin mitä uskoin saavani. Tästä tulee viidestoista ja taisin juuri keksiä ainakin yhden lisää.

Kirjassa oli toinenkin harjoitus, jossa piti kirjoittaa puolessa tunnissa joku iltalehtimäinen sensaatio-juttu täysin ilman itsekritiikkiä. Se oli hauskaa. Se oli lyhyt teksti, reilu sivu, juoni, lainauksia, alku ja loppu. Jotain muuta kuin fantasia-kyhäelmäni, jossa ei olla päästy sadassa sivussa alkua pidemmälle. Sillä jutulla ei myöskään ollut mitään tekemistä minun kanssani. Harjoituksen tekeminenkin oli "voimaannuttavaa" - vahvisti uskoani siihen, että minähän voisin kirjoittaa säännöllisesti. 

Haa. Talvi oli pitkä ja masentava, mutta nyt alkaa taas elämä voittaa. 

Elämää hymyilee, sano Matti kun sikaa osti.

Miksiköhän työllä on niin suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille? Kolmen asian aikataulun laatiminen jatkuu menestyksekkäästi toista viikkoa  ja toimitussihteerin työ tuntuu kuin minulle tehdyltä. Uusista projekteista kieltäytymisen sijaan sanoin kyllä tutkimushankkeelle. Vaikka aihe on todella vieras eikä millään lailla liity kiinnostuksen kohteisiini, olen ahdistuksen sijaan innostunut. Vaihtoehtoisten urasuunnitelmien sijaan tuntuu taas vaihteeksi siltä, että ratkaisu voisikin olla panostaminen nykyiseen. Tietokoneen ääressä notkumisen sijaan taidan ottaa entistä useammin iltojen projektiksi lukemisen. Fiktion ja itseapuoppaiden lisäksi toisinaan myös työorientoitunutta faktaa.

Tämän illan lukuelämys ei kuitenkaan liity työhön. Sain eilen vihdoin lainaksi Susan Cainin "Hiljaiset: introverttien manifesti." Mahtava opus ja tunnistan siitä niin itseni. Se selittää niinkin erilaisia asioita, kuin miksi olen ensimmäisten joukossa lähtemässä illanvietoista ja miksi minun on vaikea nukahtaa, jos kuulen kellon tikittävän. Kirja muistuttaa myös siitä, että hyvinvoinnista huolehtiminen on samalla huolehtimista siitä, että saa sopivasti ärsykkeitä. Ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Esimerkiksi työssä viihtymisen suhteen se tarkoittaa, että tarvitsen rauhaa ja keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan. Täytyy harkita kirjan ostamista omaan hyllyyn.  Eckhart Tollen "Läsnäolon voiman" ja Kaarina Davisin "Irti oravanpyörästä" ohella varmastikin vuoden herättävin kirja.

Onkohan poikalapsestani tulossa ekstrovertti? Olin jossain vaiheessa huolissani, kun hän oli niin hiljainen, mutta nyt tuo höpöttää koko ajan. Sanavarasto karttuu päivä päivältä. Viimeisen viikon aikana hän on oppinut sanomaan "mie". Tyytyväisyydellä toteamme, että toistaiseksi vielä ottanut mallia äidistä eikä päiväkodista.

Eekaakoo

Viime syksynä yritin lukujärjestyksen laatimista töissä, mutta se ei toiminut viikkoa kauempaa. Olin laatinut aikataulun lähes tunnin tarkkuudella ja sen noudattaminen osoittautui mahdottomaksi ja masentavaksi. Luin jostain, ettei niin yksityiskohtaisesti kannattaisi aikaansa jakaakaan, vaan parempi järjestelmä olisi esimerkiksi määritellä yhdelle viikolle kolme tehtävää. Päätin siis kokeilla sitä.

Ensimmäinen vaikutelma on, että tämä toimii. Maanantain tentti on kokonaisuudessaan korjattu, lehden ensimmäinen oikovedos niin valmiina kuin se vain on minun puolestani mahdollista ja tänään vihdoin päästy työskentelemään kevään ensimmäisen artikkelin parissa. Paitsi että tämä toimii, on todettava, että on ollut antoisaa työskennellä ja olen jopa hyvin innoissani tästä artikkelista. Miten voikin olla näin erilainen fiilis kuin viime vuoden lopulla.

Maailman ihanin poikalapsi nukkuu omassa sängyssään, vatsassa harrastaa iltajumppaa toinen eläjä ja mamma uskoo taas vaihteeksi itseensä ja tulevaisuuteen.  

Arjen parempia puolia

Arkeen on taas palattu. Poikalapsi ryntäsi aamulla halailemaan tarhakavereita ja tuttua tarhantätiä, joten ehkä tämä loma ei johdakaan uudelleentotuttautumisjaksoon ja viikon kiukutteluun. Kivaa oli kuulemma ollut vielä tarhapäivän jälkeenkin. Vähän huolestutti, kun eläkkeelle jääneen tarhantädin tilalle tuli syksyn evakkotarhasta se vähän omituisempi nainen. Tänään hän oli kuitenkin poikalasta hakiessani kovin hymyileväisellä päällä, joten täytyy toivoa, että hän tottuu talon tavoille eikä talo hänen. 

Töissä meni koko päivä sähköpostien purussa ja toimitussihteerin töitä aloitellessa. Viime kevään työmenestyksen suurimpia tekijöitä oli ensimmäisen artikkelini valmistuminen. Pidemmällä tähtäyksellä prosessin tärkein hedelmä oli kuitenkin ehkä se, että artikkelin valmistuttua lehden päätoimittaja otti yhteyttä ja tarjosi minulle lehden vapautuvaa toimitussihteerin tehtävää. Ylimääräisen rahallisen kompensaation lisäksi tämä tarjoaa niitä kipeästi kaivattuja asioiden valmiiksi saamisen hetkiä. Tutkimus kun on välillä omaan makuuni liian pitkäjänteistä ja tuottaa tulosta kovin hitaasti. Joka päivä ei myöskään jaksa olla niin pirun luova, joten välillä on oikein mukavaa lukea muiden tekstejä ja pohtia lauseenvastikkeita ja pilkkusääntöjä. Toki työntarjoaminen myös hivelee mukavasti itsetuntoa. Jotain on ainakin tullut tehtyä oikein.

Aion jatkaa toimitussihteerin hommia myös äitiyslomalla, joten osaltaan se mahdollistaa sen, että vielä ensi vuoden syksyn voi viettää hoitovapaalla. Pääsee tämäkin pikkuotus nauttimaan kotoelämästä ainakin puolitoistavuotiaaksi asti.

Ei lainkaan hassumpi päivä. Nyt kun vielä saisi tuon poikalapsen nukkumaan.

Tuulta päin

Poikalapsi huutelee sängyssään "äiti meni nukkumaan" eikä taatusti herää huomenaamuna pirteänä kellon soidessa. Lomalla menivät rytmit vähän sekaisin, mutta nyt loma on ohi. Lähes kaksi viikkoa Itä-Suomessa ja nyt kolme päivää kotona. Näin jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt palata kotiin vähän aikaisemmin, sillä intoa olisi löytynyt esimerkiksi kaappien siivoukseen.

Kaksi viikkoa on selvästi riittävän pitkä aika jonkinasteiseen energian kerryttämiseen. Viimeiset kolme päivää ovat olleet oikein mukavia. Käytiin perjantaina kaupassa ja sorruin herkutteluun: vohveliraudan ostoon, limuun, tortilloihin, smoothie-aineksiin ja ties mihin. Ihan vain normaaleista aamiaisrutiineista poikkeaminen ja mustikka-banaanismoothien väsääminen voi olla pienimuotoinen elämys. Tänään työn alla oli appelsiini-suklaaakakku, jota ei onneksi tarvinnut tuhota yksin. Leipominen on mukavaa. Täyttää myös sitä "minä tarvitsen tekemistä" -vajettani.

Olen jälleen viime päivinä lueskellut positiivisten ihmisten blogeja. Loppuvuodesta tuntui, ettei näistä ole mitään apua, kun pelkkä lukeminen ei muutu toiminnaksi. Nyt kuitenkin taas havaitsee, että uskonvahvistukselle on tarvetta ja positiivisemmin ajatteleminen muuttaa myös mielialaa. Vaikka huomenna alkaa neljän kuukauden armoton työputki, niin nyt tuntuu, että tästä selvitään. Toimitussihteerin homman myötä edessä on uusiakin haasteita, mutta uuteen rooliin opitaan. Ja kun tietää, että neljän kuukauden kuluttua alkaa äitiysloma eikä tätä urakkaa ole edessä loputtomiin, niin keväästä voi tulla työsarallakin jopa hauska. Tästä lähdetään ainakin liikkeelle. 

Tulen lämmössä kohti uutta vuotta

Tuli on ihana elementti. Tulen tuoksu, puiden rätinä ja pauke niiden syttyessä palamaan. Lämpö.

Saunan lämmittäminen on yksi lempipuuhistani. Oikeassa saunassa on aivan erilaista tunnelmaa, kun sähkösaunassa. Termostaatin kiepautuksessa ei ole mitään samaa kuin puiden asettelussa, tuohen repimisessä ja tulitikun raapaisussa. En ole käynyt omassa saunassani yli puoteen vuoteen, vaikka kovasti odotinkin sen saamista. Vanhempien saunassa jaksan istuskella pitkään katselemassa tulen loimotusta.

Luin eilen siskon jättämää lehteä, jossa oli juttu naisesta, joka oli elänyt vuoden verran luonnossa. Lämmitellyt ja valmistanut ruokaa nuotiolla. Tuli oli ollut elintärkeä elementti. Tuli, ruoka, vesi, suoja, mutta ei sitten paljon muu. Se oli jotenkin huojentava tarina. Jos tulevaisuudessa ei koskaan työtä saisikaan, niin loppujen lopuksi hyvin pienelläkin voi elää. Välillä aina tuntuu, että säästöjä pitäisi olla niin paljon, että niillä voi aina tarvittaessa elää, mutta ei kai sen varaan voi elämäänsä järjestää. Siihen en luota laisinkaan, että aina töitä saisi. Minä en ole koskaan hakenut töitä vieraalta, enkä luota yhtään siihen, että töitä välttämättä löytyy. Jos en koskaan saisi töitä, niin siinä tapauksessa muuttaisin kyllä huomattavasti mieluummin maalle puulämmitteiseen mökkiin kuin ryhtyisin kerrostaloon kaupunkilaisköyhäksi.  

Televisiossa menee juttu Johan Vennisestä, sokeasta lähes 90-vuotiaasta miehestä, joka asuu yksin mökillä, syö luonnonantimia ja tekee jos mitä käsillään. Kateeksi meinaa käydä tuokin. Mökillä töiden tekeminen kun oikeasti on mielekästä puuhaa. Olen varmaan sanonut muutamankin kerran, että lapsen saannin jälkeen mökin maalaaminen yksin on tähänastisen elämäni suurin saavutus. Se, josta olen kaikkein ylpein. Väitöskirjan kirjoittaminen ei pääse lähellekään. 

Ergo, minä tarvitsen tekemistä.

Vuoden vaihtuessa

Yksi vuosi on taas lähes ohitse. Se alkoi hienosti. Vuoden alussa palasin töihin ja koko kevään työ tuntui paremmalta kuin koskaan. Viimeiset pari kolme vuotta ovat olleet yleiskuvaltaan positiivisia, mutta vuoden alussa tuntui, että tämä vuosi lyö laudalta kaikki. Minulla oli mukava työ, ja sen lisäksi vihdoin oma pikku perheeni - minä ja poikalapsi. Torstaikerhon myötä harrastus, ja muuton jälkeen oma pieni piha, jota pääsisi kesällä rapsuttelemaan. Suurin osa aikuiselämääni on mennyt niin, ettei minulla ole ollut tulevaisuutta - vain samaa kaavaa kulkevia vuosia ja tunteja, jotka on täytynyt saada kulumaan, muttei mitään odotettavaa. Tänä keväänä tuntui vahvasti siltä, että tulevaisuus on olemassa. Elämässä voi tapahtua mitä vain, eikä kaiken tarvitse jatkua apaattisena ja tylsänä kuolemaan saakka.  

Tuolin jaloista olivat kunnossa perhe ja työ. Toki perheeseen olisi vielä mahtunut toinen aikuinen ja toinen lapsi, mutta näinkin oli paljon paremmin kuin aikaisemmin. Työ olisi saanut olla vakituinen, mutta muutos aikaisempaan oli valtava. Minulta puuttui yhä sellainen ystävä, jolle olisin voinut soittaa halutessani tai jonka kanssa tehdä asioita. Sellaista minulla ei ole toisaalta ikinä ollut, joten torstaikerho oli jälleen huomattava parannus. Läsnäolo- ja hidastamisopusten kautta aloin myös nähdä elämän tavoitteet uudessa valossa enkä enää sitonut arvoani samalla lailla menestymiseen ja materiaan.

Syksy ei jaksanut enää olla yhtä positiivinen. Työjalka romahti ja menetin mielekkyyden kokemuksen. Olin taas takaisin väitöskirjavuosissa, jolloin mikään ei toiminut. Positiivinen piirre romahduksessa oli, että tiedostin muutoksen välttämättömyyden. Pelottavaa puolestaan se, etten tiedä mitä haluan. Toiveikkuuden ja uuden innostavan alun sijaan muutoksen välttämättömyys tuntuu ahdistavalta. Äitiysloman ja vanhempainvapaiden jälkeen minun on päätettävä, mitä haluan tehdä elääkseni, missä haluan asua. Löydettävä vihdoin ne asiat, joiden tekemisestä nautin, niin etten kuluta loppuelämääni pelaamalla tietokonepelejä ja tappamalla tunteja. Jollain lailla saatava itseni sellaisille raiteille, että minullakin voisi jonain päivänä olla elämäni ensimmäinen rakkaussuhde tai läheinen ystävä. Sanalla sanoen minun on löydettävä itseni. Siinä riittänee tehtävää muutamaksikin vuodeksi eteenpäin. 

Perhe kasvaa

Tänään minulta kysyttiin töissä, olenko raskaana. Viikkoja on takana vasta 14 - himpun verran yli kolme kuukautta siis - enkä olisi uskonut, että maha vielä näkyy. Pakkohan se kuitenkin oli myöntää. Ja pakkohan se on myöntää, että vatsakumpu on todella jo olemassa ja alkaa hiljalleen saada vauvavatsan piirteitä. Mikä on ihanaa, sillä se tekee raskauden paljon konkreettisemmaksi.

Jos joskus aina tuntuukin, että moderni aika on liian modernia, niin nämä raskautumisprojektit muistuttavat aina muusta. Milloin muulloin historian aikana on naisen ollut mahdollista tulla raskaaksi ilman miestä? Jos nyt jätetään laskuista antiikin myytit sankarien ja jumalten neitseellisestä syntymästä, niin ei milloinkaan. Täytyy todeta itsensä onnekkaaksi ja toivoa, että kaikki menee tälläkin kertaa loppuun asti hyvin.

Raskaus selittää osaltaan myös syksyn väsymystä ja ehkä myös joitain ärtymyksen hetkiä. Raskaus selittää myös sitä, miksen ole välittömästi rynnännyt tekemään muutoksia työelämässä. No, ainakin pieneltä osaltaan. Nähtäväksi jää, kuinka hyvin äitiyslomalla/hoitovapaalla pystyy miettimään tulevaisuuden suunnitelmia, mutta ainakin sen jälkeen voi hyvällä omatunnolla hakea töitä.

Nyt tekisi mieli jotain suolaista. 

Pikkujoulut

Ihana päivä. Siivousta, leivontaa ja mahtavat pikkujoulut meillä kotona torstaikerholaisille. Kerrankin ei-sukulaisten kanssa vietetty ilta, jonka aikana en tunne olevani outo tai jonka jälkeen en mieti, minkä takia olen epäsosiaalinen hyypiö. Tunsin itseni tasaveroiseksi, hyväksytyksi, pidetyksi, kiinnostavaksi.

Ehkä vihdoin on luovuttava kouluidentiteetistäni, hylkiöluonteestani, ja hyväksyttävä, että minullakin voi olla ystävyyssuhteita. En ole ikuisesti sosiaalisesti epäonnistunut. Nämä olivat jo toiset pikkujoulut kotonani tänä vuonna ja haluan niin jatkaa tällä linjalla. Vihdoin toteuttaa ihanaa emännyyttä. Kenetkäs tässä voisi kutsua vierailulle seuraavaksi.

Torstaikerho on myös yksi erittäin tärkeä syy, miksi minua epäilyttää muutto pois pääkaupunkiseudulta. Pelkään, etten enää löydä muualta mitään vastaavaa.

Hymyilyttää.

Ja haukotuttaa. Toivottavasti poikalapsi on jo nukahtanut. Haluan suihkuun ja nukkumaan. 

Muutoksen suuntaa hakemassa

Eilen oli puhetta muutoksista. Tuttava sanoi kaipaavansa enemmän rauhaa ja hiljaisuutta ja olevansa kyllästynyt työssään tapahtuneisiin muutoksiin. Hän oli hakenut uutta työpaikkaa Kouvolasta. Vaikka häntä mietitytti, pystyisikö sieltä löytämään uusia ystäviä ja verkostoja, oli hän tehnyt sen kuitenkin. Juuret ja joitain sukulaisia oli sillä suunnalla joka tapauksessa. Niin täysin kuin minä. Jäi kaihertamaan, että jos hän pystyy siihen, niin enkö sitten minäkin.

En kuitenkaan saa intuitioltani varmaa merkkiä siitä, että tämä on se suunta, johon minun pitäisi olla menossa. Yhtenä päivänä tällä viikolla juhlistin tiettyä hyvää uutista istumalla vajaat pari tuntia kahvilassa ja kirjoittamalla. Se oli ihanaa. Se oli niin sitä, mitä tekisin päivät pitkät, jos voittaisin miljoonia lotossa eikä minun tarvitsisi kantaa huolta toimeentulosta. Kuuntelin välillä naapuripöydän vanhoja leidejä, jotka juttelivat kuntosaliharrastuksestaan ja Jari Sarasvuosta. Nautiskelin rooibos-teestäni ja tykkäsin anonyymeista äänistä ympärilläni. Se oli ihan kuin Frankfurtissa.

Vaikka haluan sen hiljaisuuden ja rauhan, stressittömyyden, niin haluan myös kahvilat ja teatterit, haluan anonyymiuden ja liberaalin ilmapiirin. Haluaisin pienemmän kaupunkin kuin Helsinki, mutta historialtaan vanhemman kuin Kouvola tai Imatra. Esteetikko minussa kaipaa puuidylliä ja vanhoja rakennuksia. Unelmoija kaipaa velatonta asuntoa, jotta voisin heittäytyä hulluksi ja jättäytyä pois työelämästä vaikka puoleksi vuodeksi ja vain kirjoittaa.  Voi olla, että jos minulla olisi oikea kirjoittamisen palo, niin kirjoittaisin koko ajan joka tapauksessa. Sitä en siis todellakaan tee. Toisaalta työ vie minusta energian, enkä vain jaksa. Saksassa kirjoitin käytännössä joka päivä ja se oli mahtavaa.

Aivan toinen asia on, olisiko minusta niin hyväksi kirjoittajaksi, että sillä voisi elättää itsensä. Se olisi unelma, mutta ei täysin välttämätöntä. Sen sijaan välttämätöntä on se, että minulla on työ, joka jättää energiaa myös kirjoittamiseen. Kirjoittaminen tuottaa iloa ja ilo puolestaan on välttämätöntä elämässä. Työ saisi energian lisäksi jättää myös aikaa kirjoittamiseen, istuskelemiseen kahviloissa ja hitaaseen elämään.

Kahtellaan mitä tulee tapahtumaan, mutta muutoksen polulla joka tapauksessa ollaan.

Hengitä syvään

Tämä ärsytyksen ja stressauksen kausi ei ole vieläkään päättynyt. Tänään ovat ärsyttäneet naapurin lapset, jotka ovat syksyn aikana pari kertaa käyneet soittamassa ovikelloamme ja juosseet tiehensä. Viimeksi jättivät rappusille parimetrisen koivunrungon "lahjaksi". Zen-asenne ei heidän kohdallaan onnistu. Tänään ärsytti töykeä naisihminen tarhan parkkipaikalla. Karvat nousivat pystyyn ja hänen tympeä kommenttinsa aiheutti itsessäni suurta tappelunhalua. Minua ärsytti poikalapsi, joka pyysi banaania eikä sitten kuitenkaan halunnut syödä sitä. Poikalapsi, joka heti vaipan vaihdon jälkeen halusi lähteä piiloon kakalle ja veti hirveän kohtauksen, kun yritin saada häntä istumaan potalle. Se, ettemme tämän episodin vuoksi taida kuitenkaan ehtiä kuuntelemaan lastenkonserttia. 

Ärsyttää, ketuttaa, raivostuttaa. Surettaa.

----

Jee, ennätettiin kuitenkin. Maailmankaikkeuden pikalähtö ja ehdittiin justiinsa ennen alkua. Pekka Laukkarisen ja Matti Laitisen duo Tikkurilan kirkolla. Ihanaa meininkiä ja mahtavaa laulaa mukana. Tulipas hyvä olo, joka jaksoi kantaa kotimatkankin.

Tätä fiilistä pitää yrittää ympätä loppuviikkoonkin. Ajattelin, että nyt helpottaisi, kun viime viikolla päättyi opetus. Kurssi alkoi nimittäin jo vähän rassata kaikesta opetushehkutuksestani huolimatta. Totaalisen onnistumisen resepti ei muodostu massaopetuksesta opiskelijoille, joista osa näytti totaalisesti elämäänsä kyllästyneiltä ja aiheista, joista suurin osa ei kunnolla kuulu osaamiseni piiriin. Valitettavasti opetuksesta selviäminen ei aiheuttanut välitöntä tyyneyden ja rauhan tunnetta. Johtuupi ehkä siitä, että nyt kun on opetus ohi, niin muistuvat mieleen kaikki muut velvollisuudet. Ne tuhannet arkistokuvat, jotka pitivät olla transkripattuna vuoden loppuun mennessä. Ei mene ihan putkeen tämä, ei. Toisaalta vahvistaa päätöstäni siitä, että muutos on tarpeen.

Nyt tarvitsee taas jotain sijaistoimintoja, ettei tarvitse ajatella. 

Rapakunto iskenyt

Eilen havahduin siihen, että henkisen puolen kehittämisen lisäksi täytyy yrittää muistaa sitä ruumistakin. Vähän niin ja näin menneen ensimmäisen opetuskerran jälkeen kiirehdin junalle, että ehtisin hakea poikalapsen tarhasta säädylliseen aikaan. En edes juossut, mutta pidin vain vajaan kymmenen minuutin ajan vähän tiiviimpää tahtia. Ei meinannut hengästymisestä tulla loppua.

Varsinaista urheiluharrastusta ei tässä liene aikaa aloittaa, mutta tänään lähdettiin pitkästä aikaa kärryillä tarhaan. Koko syksy viime viikkoon asti meni evakkotarhassa oman tarhan kattoremontin vuoksi ja koska matka ylitti tietyn kipukynnyksen, niin mentiin autolla. Tarkoitus oli siirtyä takaisin kävelyyn, kun paluun hetki koittaa, mutta ensimmäinen viikko vanhassakin tarhassa meni autoillessa.

Tänään on siis palattu ruotuun ja kaivettu kärryt esille. Noin kaksikymmentä minuuttia suuntaansa, yksi isompi mäki kumpaankin suuntaan. Ihme, että teki tuskaa. Minulla on oikeasti reidet kipeinä yhden vaivaisen lyhyen kävelymatkan vuoksi. Kävelyyn siirtymisen lisäksi pitäisi siis varmaan ottaa jotain lihaskuntoliikkeitäkin ohjelmaan. Tässä ei taideta oikeasti enää olla kaksikymmentävuotiaita, joten fyysisenkin kunnon eteen on ilmeisesti ryhdyttävä tekemään töitä.

Unelmia

Olen ihan hurahtanut tähän horoskooppitouhuun. Päivän syntymäkarttani sanoo, että "sinulta katkeaa yhteys sellaisiin asioihin, joissa sydämesi ei ole mukana ja se aiheuttaa joskus totaalisen turruttavia ongelmia työn, harrastusten, lasten, sukulaisten tai perheen parissa. Mitä selvemmin asiat tuntuvat takkuuntuvan jollain näistä alueista, sitä täydellisemmin olet onnistunut kadottamaan motivaatiosi juuri tuota tekemistä kohtaan." Minulla - yllätys, yllätys - ongelma-alue on työ.

Intouduin myös lukemaan pitkästä aikaa syntymäkarttaani perustuvaa luonnekuvausta ja tajusin, ettei minun ole mikään pakko jatkaa tällä tiellä. Minun täytyy lopettaa sen miettiminen, mitä muut  ajattelevat, jos teen suuriakin muutoksia ja käännän elämäni suunnan kokonaan. Tuli heti aivan tajuttoman paljon parempi mieli ja tummat pilvet ovat nyt ainakin toistaiseksi hävinneet horisontista.

Kaikki syntymäkarttaani perustuvat analyysit sanovat, että minun pitäisi oppia sanomaan "ei" heti, kun jokin juttu ei enää tunnu omalta. Ihan noin rohkea en taida olla, mutta saatettuani jo lupaamani projektit valmiiksi, sanon ei kaikille seuraaville.

Hiljalleen minulle on myös muodostumassa jonkinlainen näkemys siitä, mitä ehkä haluaisin tehdä. Se on vielä unelmatasoa, joten se saa toistaiseksi kypsyä ihan vain omassa päässäni. En tiedä, onko se toteuttamiskelpoinen unelma, onko minusta siihen, mutta ainakin sellainen on vihdoin muhimassa. 

Ahdistaa

Nyt takana kolme kotityöpäivää, mutta fiilis ei enää yhtä hehkeä. Työnteko alkaa rasittaa siinä määrin, että olen alkanut murehtia yöllä työjuttuja. Tästä en muista aikaisemmin kärsineeni. Poikalapsi vaelsi taas yöllä kahden-kolmen aikaan sänkyyni ja pyöriskeli ja höpötti unissaan sen verran, että herätti minut moneen otteeseen. Hän nukahtaa nopeasti uudelleen, mutta minulta ei sama aina onnistu. Huonosti nukutut yöt saattavat olla osasyyllinen siihen, että viimeiset päivät on ollut vähän puhti hukassa. Sen työstressin lisäksi. Viime yönä kuitenkin oikein havahduin siihen, että yrittäessäni keksiä jotain mukavaa ajateltavaa huolien ja murheiden sijaan, mieleen ei tullut mitään. Yritin ajatuksissani puutarhanhoitoa ja lukemista auringossa, mutta ilmeisesti ne vaativat kokemuksen mullan kaivuusta ja auringonpaisteesta tuottaakseen mielihyvää.

Tiedän, että pääosin tämä johtuu opetuksen valmistelun kiireestä. Vielä kaksi viikkoa ja sitten taatusti helpottaa. Osittain tulevaisuus alkaa kuitenkin oikeasti rasittaa. Jotenkin havahduin siihen Tukholmassa, kun huomasin kuinka paljon enemmän eläminen maksaa, kun on kaksi suuta ruokittavana. Tähän mennessä perheytyminen ei ole käynyt kukkaron päälle, mutta jonain päivänä minulla on teini-ikäinen, joka haluaa uusia vaatteita ja harrastuksia. Mikä tarkoittanee, että ihmisen on pakko tehdä töitä. Joinain päivinä vain niin haluaisi seurata niiden jalanjäljissä, jotka ovat tehneet totaalihypyn ja häipyneet metsämökkiin nauttimaan luonnon rauhasta.

Luulen, että jos pistäisin kunnon hakuruljanssin päälle, voisin saada jostain oman alan töitä. En vain ole varma siitä, onko se sitä mitä haluan. Onko omalla alallani töitä, jotka tuottaisivat minulle tarpeellisuuden ja mielekkyyden kokemuksia ja jotka eivät olisi liian vaativia ja stressaavia? Vastaus kait on, ettei sitä voi kokeilematta tietää. Muistan vain, että "oikeissa töissä" viettämäni puolivuotisen jälkeen koin hyvin vahvasti, etten halua viettää loppuelämääni pöydän takana pienessä toimistossa. Kotoa toimistoon, toimistosta kotiin, ruuhkajunia seuraavat kolmekymmentä vuotta...se kuulostaa aivan kauhealta.  

No niin mieli. Sovitaanko, että tämä riittää päivän murehtimishetkeksi - niiden entisten lisäksi - eikä ensi yönä enää vatvota näitä?

Tyyneyttä

Kotityöpäivä. Tekee sielulle ihanan hyvää, kun voi vähän aikaa vältellä ruuhkajunia ja keskustan rasittavaa kiirettä. Huomenna lisää tätä. Ehkä jopa koko loppuviikko.

Downton abbey. Ja taas sielu lepää ja rauhoittuu.

Lisää tätä hitautta ja rauhaa. Sitä elämäni tarvitsee.

Nyt hymyillen nukkumaan.

Iltatyöskentelyä

Kello on yhdeksän ja minä teen töitä. Tai pidän taukoa ja bloggaan, mutta periaatteessa siis teen töitä. Se johtuu siitä, että olen liian kiltti ja auktoriteettiuskoinen tyttö (= keski-ikää lähestyvä naisimmeinen). Työsuunnitelmassa, joka minunkin piti väkertää viime keväänä, oli määritelty tuntimäärä, joka kuuluu uuden luentokurssin valmisteluun. Tiesin, etten itse selviydy täysin uudesta kurssista siinä tuntimäärässä, mutta jonkinlaisena kompromissina lisäsin tuntisuunnitelman ilmoittamaan  x tuntiin kuvitteelliset y tuntia ja varasin sen ajan opetuksen valmisteluun. Oman työtapani tuntien tiesin - TIESIN - että minulta kuluisi oikeasti lähemmäs 2(x+y) tuntia, mutta siitä huolimatta olin varannut kalenteriini vain sen x+y tuntia. Nyt sitten valmistellaan illallakin ja toivotaan kovasti, että tänä iltana hieman väsähtäneeltä ja lämpöiseltä tuntunut poikalapsi ei vaan sairastu kuumeeseen.

Tiedän, että suurin osa kollegoistani ei pitäisi iltatyöskentelyä minään. Yliopistolla ei valvota työtunteja sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan ja hyviin moneen on iskoutunut vakavamman luokan työnarkomania. Kellon ympäri puurtamista ihannoidaan ja pidetään luontevana ja oikeana, että työtä tehdään iltakaudet ja loma-aikoina. Hitaammasta elämästä ja kotoilusta innostunut tuntee siellä olonsa hieman orvoksi. Tosin huomattavasti prefereeraan nykyistä orpouden tunnetta yhdistyneenä lapsilähtöiseen tapaani lähteä hyvissä ajoin töistä verrattuna aikaisempaan, pre-lapsensaanti elämään, jossa yritin pitää kulisseja yllä ja notkuin tunnollisesti yliopistolla usein tuntikausia yli vaaditun. Mikä siis oli aivan normaalia; niin teki suurin osa väestä. Suurin osa väestä tosin varmaankin teki melko tunnollisesti töitä, minä aika usein nimenomaan notkuin ja pidin kulisseja yllä. Toki työhuoneella notkumiseeni vaikutti myös se, että koti oli tyhjä ja yksinäinen eikä sinnekään mikään vetänyt.

Nyt en enää notku. Myönnän avoimesti, että minulle kotielämä on tärkeämpää kuin työ. Ei silti, kyllä työnteko parhaimmillaan tylsimmän arjen voittaa. Täytyy myöntää, että tämä opetuksen valmistelu iltamyöhälläkin oli paljon mukavampaa kuin etukäteen pelkäsin. On niin kivaa, kun tietää, mitä tekee ja syntyy valmista lyhyellä aikavälillä. Kuten ehkä on tullut mainittua, niin pidän opettamisesta ja melkein kaikesta siihen liittyvästä.

Huomenna pidetään kotityöpäivä, jos se nopeuttaisi luentosarjan valmistelua. Sormet ristissä, ettei vieressä sohvalla roiku kuumeinen poikalapsi. 

Takaisin kotimaassa

Takana laivamatkoineen lähes viikko Tukholmassa. Monta päivää valtionarkistossa, jossa sain jotain aikaan, mutta en ihan kaikkea sitä, mitä olin lähtenyt tekemään. Materiaalia oli liikaa ja se oli osittain hujan hajan erilaisissa niteissä, minkä seurauksena iski informaatioähky ja epäilys. Jostain syystä Riksarkivet on paikka, joka ei sovi minulle. Vaasan arkisto on mukava ja siellä on kiva tehdä töitä, Tukholmassa minuun iskee väsymys ja mietin, minkä ihmeen takia tuhlaan aikaani täällä. Ehkä se johtuu siitä, että on ulkomailla ja tietää, että vaihtoehtona olisi Gamla Stanin vanhojen kujien koluaminen.

No, joka tapauksessa mukaan lähti siis jotain. Nyt edessä kolme kovaa viikkoa opetuksen valmistelua ja opetusta ja sitten voi toivottavasti hengähtää.

Eilen myrskyisän laivamatkan jälkeen oli niin hutera olo, että vietin lähes koko eilisen päivän sohvalla vaaka-asennossa. Poikalapsi ei ollut onneksi kärsinyt merenkäynnistä, mutta tunsi selvästi sympatiaa vanhaa äitimuoriaan kohtaan, koska leikki kiltisti junilla ja palapeleillä ja ties millä koko iltapäivän ja antoi minun maata sohvalla. Silmäilin siinä samalla myös telkkaria, josta tuli muun muassa ohjelma ulkosuomalaisista, Saarenmaalle muuttaneista eläkkeläisistä. Siinä oli sellaista rauhallista ja hidasta tunnelmaa, joka vetosi kovasti. On se myönnettävä, että maaseutu kutsuu. Tosin maaseutu riittävän lähellä sellaista taajamaa, jossa voi harrastaa riittävän usein sen tyyppistä toimintaa, joka koostuu kahvikupin äärellä istumisesta ja höpöttämisestä. Yksikin kerta viikossa riittää, mutta kun nyt torstaikerhon myötä olen tottunut hyvään, niin en ole valmis enää palaamaan totaaliseen erakkouteen.  

Jep, jep. Tänään sukuloitiin ja havaittiin taas, että suku on paras. Huomenna siivotaan ja täydennetään ruokavarastoja. Vähän tekisi mieleni yrittää myös sellaisen aarrekartan tekoa. Jos se vaikka toimisi samalla lailla kuin maalaaminen ja päästäisi järkeilyä ja ajatustason pohdintaa syvemmälle sen suhteen, mitä oikeasti haluan. Olisi niin paljon helpompi työskennellä niiden unelmien eteen, kun tietäisi mitä hittoa ne ovat. 

Poliittista vaikuttamista

Tänään oli viimeinen mahdollisuus äänestää. Sunnuntaina olen Tukholmassa, joten silloin ei numeroita rustailla lappuun. Se oli siis tänään, tai ei milloinkaan. Aamulla asemalla tuli vastaan nuori nainen, joka jakoi omia esitteitään ja ajattelin, että mikäpä ettei. Toinen jommasta kummasta oikeasta puolueesta, naispuolinen ja tietyt olennaiset mielipiteet kohdallaan. Kun en ollut löytänyt itselleni otollista ehdokasta, niin miksei yhtä hyvin hän. Menisipä ääneni ainakin kasvattamaan puolueen äänipottia.

Olin ajatellut jossain vaiheessa päivää käydä etsimässä ennakkoäänestyspaikan, viimeistään töistä lähtiessä. Päivä meni kuitenkin niin nopeasti opetuksen valmistelussa, etten enää ennättänytkään paluumatkalla. Hain siis poikalapsen tarhasta ja suuntasimme paikalliseen postiin, jossa oli netin mukaan edellisvuonna ollut ennakkoäänestyspiste. Tämän vuoden tietoja en lähtöhötäkässä löytänyt. Viime vuoteen verrattuna tilanne oli kuitenkin muuttunut sen verran, että varsinainen posti oli kadonnut ja postipiste siirtynyt läheiseen kauppaan. Niissä tiloissa ei mitään ennakkoäänestystä mahtunut suorittamaan.

Jäi siis tällä kertaa äänestäminen. Ei harmita muutoin kuin siinä mielessä, että äänestämättömyyteni auttaa pienen pieneltä osaltaan vastapuolta. Muutoin en jaksanut laisinkaan kiinnostua näistä vaaleista. Olisi tietysti pitänyt, koska kuntatasollahan ne monet olennaiset jokapäiväiseen elämään vaikuttavat päätökset tehdään. Mutta ei voi mitään, kun ei politiikka kiinnosta, niin se ei kiinnosta.

Jätettiin siis äänestäminen, käytiin kaupassa ja lähdettiin kotiin katsomaan Pikku Kakkosta ja tekemään omena-kaurapaistosta. Nyt on sokeripöhnäinen ja väsy olo. Täytyy toivoa, että ensi yöhön sisältyy vähemmän sekoja unia, työasioiden vatvomista ja levottoman poikalapsen kuulostelua kuin edelliseen.

Lyhyestä virsi kaunis

Mukava päivä. Briiffaussessio ensi vuoden alussa alkavasta sivutehtävästä, joka tuntuu kuin tehdyltä minulle. Kurssin viimeinen kerta ja opiskelijoiden esittämä onnistunut näytelmä 1700-luvun oikeudenkäytöstä. Hyvää palautetta ja jälleen kerran vahvistusta identiteetilleni opettajana. Tätä haluaisin niin paljon enemmän työhöni. Ajomatka itään vanhempien luokse viikonlopun viettoon ja ilo poikalapsen riemusta.

Tähän voin vain todeta: mie tykkään. 

Pakoa maailmasta

Kymmenien elämänhallintaoppaiden lukemisesta ei ole sanottavaa hyötyä, ellei oppeja muista soveltaa omaan elämäänsä. Se puoli unohtuu liian usein, mutta toisaalta positiivista on ollut havaita, että jossain vaiheessa opetuksiin aina palaa. Joku sanoo blogissa tai jossain muualla jotain, joka muistuttaa taas läsnäolemisen ja positiivisen ajattelun tärkeydestä.

Päivän piristäjinä ovat toimineet maalausryhmän ihanan valoisat ihmiset ja Vastaisku ankeudelle -blogin viikon tekstit, jotka ovat muistuttaneet hyväksymisen tärkeydestä. Viime aikoina töissä on ollut sen verran stressaavaa, että olen unohtanut hyväksymisen täysin ja vain miettinyt, miten kaikki olisi paremmin, jos tekisin jotain muuta ja asuisin jossain muualla. Jos olisin tehnyt erilaisia ratkaisuja ja jos asiat olisivat menneet toisin... Olen sitkutellut, sen sijaan että olisin läsnä. Sitten kahden vuoden kuluttua, sitten kun olen löytänyt toisen työn, sitten kun asun omakotitalossa ja luonnon helmassa, sitten kun elämässä ei ole enää stressiä...

En todellakaan ole hyväksynyt tätä hetkeä enkä myöskään esimerkiksi töissä tehnyt kaikkea stressin vähentämiseksi. Stressin iskiessä minulla on paha tapa turvautua välttelemiseen strategiana, mikä ei edesauta asioiden valmistumista. Jos aikaa ei ole nytkään kaiken tarvittavan tekemiseen, niin sitä ei taatusti tule lisää, jos pistän pääni pensaaseen ja käytän aikani sijaistoimintoihin unohtaakseni ikävät velvollisuudet.

Tavoitteeni eivät myöskään ole realistiset. Toinen ohjaajista sanoi tämän päivän kurssilla, että kuulostaa siltä kuin haaveenani olisi helppo elämä. Se on valitettavan totta. Mielikuvitukseni kun nyt on aika lennokas, niin päiväunissani en haaveile esimerkiksi kirjailijan urasta tai talosta maaseudulla tai parisuhteesta. Ei, minä olen yleensä jonkun sortin varakas vapaaherratar, jonka toimeentulosta huolehtii lottovoitto tai pahimmassa tapauksessa orjatyövoima. Realismi ei ole päiväunelmieni laji.

Valitettavasti kuitenkin jossain elämän vaiheessa on ryhdyttävä realistiksi. Hyväksyttävä se tämänhetkinen elämäntilanne tai muutettava sitä. Tehtävä jotain ammatillisen pätevyyteni kartuttamisen eteen tai selvitettävä se, mitä muuta mahdollisesti haluaisin tehdä. Nyt onneksi on taas vaihteeksi positiivisempi mieli asian suhteen.

Kaikesta tempoilusta vedettävä oppi on se, että läsnäolon ja hyväksymisen omaksuminen ei ole vielä  imeytynyt selkärankaan. Hetkelliset mielenrauhan kokemukset ovat kuitenkin olleet niin mahtavia, että asiaa täytyy taas aktiivisemmin työstää.

"Hullu työtä tekee"

Luin aamulla junassa Juhani Seppäsen kirjaa "Hullu työtä tekee", joka on ihan mainio. Niin mainio, että piti oikein kaivaa kynä esiin ja vedellä viivoja tärkeimpien virkkeiden kohdalle. Sitä yleensä vältän viimeiseen asti, koska kirjat ovat olevinaan niin pyhiä, ettei niihin saa raapustella turhuuksia.

Seppänen kirjoittaa siitä, miten kuluttaminen ja sosiaalinen vertailu ovat saaneet meidät ansaan. Kuinka unelma jostain uudesta kulutustavarasta, autosta tai asunnosta tai hienommasta kännykästä, on ilmaus sitoutumisesta kulutusprosessiin. "Kulutus johtaa suuremmalla välttämättömyydellä työntekoon kuin työnteko kulutukseen," hän toteaa. Se sai jälleen pohtimaan omia kulutustottumuksia ja sitoutumista työnteon oravanpyörään. Mikään kauhea kuluttajahan en ole, mutta olen kuitenkin sitonut mielikuvani onnellisuudesta joihinkin kalliisiin kulutuskohteisiin tai unelmiin niistä. Se rintamamiestalo pitäisi saada eikä tuntuisi kivalta, jos ei koskaan enää pääsisi ulkomaille. Paljosta muusta olisin valmis luopumaan huomattavasti helpommin, mutta olisiko mahdollista tehdä kompromisseja myös niiden asioiden suhteen, jotka todella sitovat lainakierteeseen. Eikö talo esimerkiksi loppujen lopuksi ole vain seinät, lattia ja katto, ja huomattavasti tärkeämpää ne ihmiset, joiden kanssa sen talon jakaa. En ole erityisen kallista matkailua harrastanut tähänkään mennessä, mutta eikö tasoa voisi yhä helposti laskea.

Olen lukenut kirjasta vasta kolmanneksen ja Seppänen on juuri pääsemässä työn, identiteetin ja elämän tarkoituksen kolmiyhteyteen. Se kuulostaa niin mielenkiintoiselta, että tässä vaiheessa on ehkä lounaan aika. Muutama luku lisää, kun en jaksa odottaa kotimatkaa.  

Poikalapsi

Tämä maanantai tuntuu taas kovin rutiinipäivältä. Niitä sellaisia, jotka sujuvat ihan samalla kaavalla kuin moni muu päivä tätä ennen. Niitä, jolloin ei välttämättä kauheasti kannattaisi bloggailla.

Paulo Coelho viestitti samaan asiaan liittyen facebookissa ja muistutteli, ettei sellaista kuin rutiinipäivä olekaan. Lainaus Alkemistista på engelska, koska en jaksa etsiä esille suomenkielistä versiota. "When each day is the same as the next, it's because people fail to recognise the good things that happen in their lives every day that the sun rises." Mitä hyviä asioita en siis tänään ole onnistunut tunnistamaan?

Tänään oli opetusta. Pidän opettamisesta, vaikka en tänään siitä mitään hirveitä hehkutuskicksejä saanutkaan. Luetaan se nyt siis hyviin asioihin. Samoin se, että poikalapsi jäi tosi helposti tarhaan, kun siellä oli kivat tätit. Yksi kolmesta tädistä on vähän oudompi ja sen on aistinut myös poikalapsi, joka kinuaa syliin joka aamu, kun kyseinen täti on vuorossa. Poikalapsi on oppinut vastikään sanomaan hyvää yötä ja se jostain syystä ilahduttaa minua yhä suuresti. Ilahdutti myös kun halusi aamulla piilotella äitin kanssa peiton alla. Lauantaina ja sunnuntaina napsittiin tyynyltä hönnipönniäisiä ja heiteltiin niitä - ja yhtä näkymätöntä kakkua - sängyn taakse. Käytiin myös peiton alla tutkailemassa hönnipönniäisten maailmaa ja oli mukava havaita, että poikalapsi oli selvästi tykännyt siitä. Jaksaa aina vähän ihmetyttää, kuinka hyvin kaksivuotias jo tajuaa mielikuvitusjuttuja. 

Hyvät asiat tuntuvat tänään siis liittyneen pieniin hetkiin poikalapsen kanssa. Sopiihan se niinkin.

Toinen ihana kotisunnuntai

Lueskelin tänään poikalapsen nukkuessa Käsi kädessä ja Voi hyvin -lehtiä. Ne ovat jotenkin niin ihania. Tavallisia ihmisiä pyntättyjen ja meikattujen mallinukkien sijaan, fokus onnellisuudessa, mielekkyydessä ja hyvässä voinnissa eikä kilpailussa ja menestyksessä. Rohkeita ihmisiä, jotka ovat selvinneet vaikeuksista ja päättäneet muuttaa elämäänsä välittämättä siitä, "mitä muut ajattelevat".

Huomaan lukevani artikkeleita myös sillä mielellä, että olisikohan tämä - tai tämä - minun juttuni. Olisiko minusta tähän, kuinka radikaaliksi uskallan heittäytyä? Onko kouluttauduttava täysin uudelleen vai löytyisikö mielekkyys jostain oman alan käytännöllisistä töistä.

Viimeisen puolen vuoden aikana minusta on selvästi tullut avoimempi isommillekin muutoksille. Aikaisemmin pääni sisällä tökki ajatus statukseltaan "alemmasta" työstä. Muistan kouluaikana päättäneeni, että koska en ole hyvä sosiaalisissa suhteissa enkä liikunnassa enkä paljon muussakaan, niin ainakin pärjään lukuaineissa. Niin pärjäsinkin, mutta samalla sidoin itsetuntoni siihen, että minä olen "fiksu". Jos en ollut fiksu, en ollut mitään. Se heijastui työkuvioihinkin.

Nyt olen löytänyt itsestäni myös muita puolia. Se mahdollistaa myös sen, ettei työn kautta tarvitse päteä, vaan olisi mahdollista valita työ vain sen tuottaman mielekkyyden ja ilon näkökulmasta. Toivon ainakin niin.

Toinen juttu on se, kuinka valmis olen karsimaan elintasostani nyt kun vihdoin ja viimein olen selvinnyt keskitason palkkaluokkaan. Totaaliyhärinä talouden elintaso on täysin minun varassani. Elinolosuhteet vaikuttavat valitettavasti tyytyväisyyteni siinä määrin, että en ole valmis luopumaan pihastani ja pienituloisena ei pääkaupunkiseudulla pihoja omistella. Ei edes rumien halpisparakkiparitalojen pieniä plänttejä. Pääkaupunkiseudulla on yksinhuoltajan oltava vähintään keskituloinen, kotoseudulla selviäisi pientuloisenakin, koska sieltä olisi mahdollista ostaa unelmien rintamamiestalo ilman velkaa. Ikuisuuskysymys on se, kummassa vaihtoehdossa menettää enemmän, kummassa taas saa. Muutaman vuoden sisällä aion olla viisaampi tässä asiassa.   

Joulu tulee

Sade ropisee kattoon. Jos ei olisi jo niin myöhä, niin lämmittäisin glögiä ja nautiskelisin sateen ja tuulen äänistä. Jos en nykyään tarvitsisi pitkiä yöunia, niin laittaisin television päälle ja katselisin elokuvaa tai yrittäisin sinnitellä hereille Yorkshiren etsiviin asti. Taidanpa kuitenkin vain kirjoittaa tämän ja lähteä lukemaan.

Kävimme tänään siskon ja poikalapsen kanssa Ikeassa. Ostoslistalla oli molemmilla matto, mutta tietysti sieltä tarttuu aina mukaan myös jotain muuta mukavaa. Jouluosasto oli jo laitettu pystyyn ja sieltä piti ostaa kuuseen vähän koristetta ja joulutähti ikkunaan. Saavat toki vielä odotella vaatehuoneessa jonkun aikaa, mutta luulen, että tänä vuonna joulurekvisiitan voisi ottaa esiin jo ennen ensimmäistä adventtia. Joulukuu on ihanaa rauhan, hiljaisuuden ja odotuksen aikaa, ja siitä olotilasta mielellään nautiskelisin pidempäänkin. Joulu on ehdottomasti vuoden paras juhla.

Ikea ja sitä seurannut kauppareissu aiheuttivat sen, että poikalapsi nukahti päiväunille kolme tuntia aikataulusta myöhässä ja heräsi - tai minä herätin - vasta viideltä. Yöunille meno siirtyi siten tietysti myös ja illan oma aikani jää nyt vähän lyhyeksi. Eli ei glögitarjoilua eikä syvämietteisiä blogipostauksia.

Hyvää yötä!

Viikko taas takana

Kotityöpäivä. Ensi viikon opetuksen valmistelua, mutta samalla myös imurointia ja pientä siivousta. Yleistä hengähdystä työpaikan pitkistä valkoisista käytävistä. Vaikka päivä oli sinänsä hyvä, niin huomaan, että alan tuntea selvää loman tarvetta. Keväällä lomia tulee automaattisesti. Pääsiäisloma joka vuosi, hiihtoloma yleensä, välillä matka eteläänkin, viimeistään toukokuussa viikonloppuja mökillä. Syksylle sen sijaan en osaa samalla lailla aikatauluttaa pidempää lomaa ja yksittäiset päivät eivät riitä virkistämään.

Olin poikalapsen mielestä tänään liian aikaisessa hakemassa häntä tarhasta. Tarhalaiset olivat myöhässä aikatauluistaan eivätkä olleet vielä ehtineet ulos. Aikaisemmin tällä viikolla ajattelin yhtenä päivänä olla kiltti ja käydä hakemassa poikalapsen vähän aikaisemmin. Poikalapsi notkui muiden poikien kanssa tarhan portilla odottelemassa, että loputkin lapsista saavat vaatteet päälleen. Vaikka hän ilahtui suuresti äidin näkemisestä, niin kohta seurasi pettymys, kun ei päässytkään pihalle muiden kanssa leikkimään. Ulos, ulos, hoki samoin kuin tänäänkin. Huojentavaa, kun tietää, ettei siellä ikävissään odotella.

Kävimme tänään kirkolla katsomassa lastennäytelmän. Se kesti yli puoli tuntia, mutta poikalapsi jaksoi aika hyvin mukana, vaikka välillä olisikin halunnut lauleskella mukana ja karjua dinosaurus-huutoja. Hetkellisesti uhkasi itselläni mennä hermostumisen puolelle, mutta näytelmän pituuden huomioon ottaen poikalapsi pysyi sylissä ja hiljaisena ihan riittävän esimerkillisesti. Oma hermostuminen oli varmasti osittain seurausta myös siitä, että jouduimme lähes juoksemaan paikalle. Vähän ennen lähtöämme ovikello soi ja pari jehovantodistajaa halusi jutella kanssani. Jehovantodistajat ovat käyneet joskus aikaisemminkin, ja minähän tykkään väitellä uskonnosta heidän kanssaan. Vaikka olenkin henkistä puoltani tässä pyrkinyt viime aikoina huomattavasti vahvistamaan, niin en ole vieläkään täysin vakuuttunut persoonallisen Jumalan olemassaolosta enkä usko moniin tärkeisiinkään kristinuskon opinkappaleisiin, jehovantodistajien melko patriarkaalisesta ja konservatiivisesta tulkinnasta puhumattakaan. Heidän kanssaan on silti hauska väitellä, ja niinpä pääsimme lähtemään kirkolle ihan viime tingassa. Paikalla oltiin hikisinä, hengästyneinä ja hivenen hermostuneina. Tai minä olin. Poikalapsi istui rattaissa digestive-keksiä kädessään puristaen eikä puuskuttamisilmiö häntä vaivannut.

Tänään olen myös nautiskellut tomaattiviljelmieni tuotannosta. Olen useampana kesänä yrittänyt kasvattaa tomaatteja, mutta onni ei ole ollut myötä. Viime kesänä tuli paljon vihreitä, jotka homehtuivat, ennen kuin sain aikaiseksi tehdä niille mitään. Tänä vuonna tomaatinvarret kasvoivat aivan järjettömän suuriksi ja tekivät tomaatteja todella runsaasti. Punertuneet kuitenkin halkeilivat ja mätänivät heti väriä saatuaan, vihreät paleltuivat ja homehtuivat. Ainoa syötäväksi kelpaava paistattelee kuvassa tuossa oikealla. Voittajaksi selviytyi purkkiin koko kesäksi unohtunut varsi, jota en koskaan saanut maahan. Nostin sen sisälle, kun siinä oli pitkä varsi, jo käppyröiksi kuivuneet lehdet ja kaksi pientä tomaatin alkua, joista toinen alkoi nyt näyttää valmiilta. Söin siis sen ja totesin maukkaaksi. Ei olisi hassumpaa, jos ne tomaattiviljelykset joskus saisi onnistumaankin. 

Sinisiä liinoja, punaisia ympyröitä, kirjavia lehtiä

Tänään on taas taiteiltu, kahteenkin otteeseen. Maalattu mielen liikkeitä ja ihmetelty värejä, painettu lehdillä kuvia tyynyliinalle. Havahduttu siihen, että negatiiviset tunteet eivät ole kiellettyjä, että onni, ilo ja rakkaus kuuluvat kaikille.

Tässä kurssissa on pointtia, vaikka alkuun tuntui, ettei asiassa edetä minnekään. Maalaamisen sijaan olisin halunnut enemmän keskustelua, mutta tämä on juuri oikein. Keskustelu on älyllistä, maalaaminen päästää syvemmälle. Se pakottaa hyväksymään epätäydellisyyden. Se paljastaa ihmisen sisimmän ja näkee pinnan taakse. Kun ensimmäistä kertaa valitsin värejä, jotenkin hölmösti kuvittelin, että kaikkien töistä tulisi aivan samannäköisiä. Jos kerran annettaisiin alitajunnan ohjata kätten liikkeitä, niin kaikki tekisivät suunnilleen samanlaista, ehkä vähän eri väreillä. Kuvat ovat kuitenkin kaikki täysin erilaisia, eikä kyse ole maalaustaidoista. Kyse on harmoniasta ja sekasorrosta, kokonaisvaltaisuudesta ja pirstaloituneisuudesta, surusta, vihasta, toivosta, uteliaisuudesta, liikkeestä, voimasta, tunteista ja tarpeista.  

Minun kuvani ovat värikkäitä - eivät kirjavia, mutta värikkäitä - levottomia, koko ajan liikkeessä. Värit vaihtuvat viikoittain, mutta joka kerta haluan maalata käsin, täyttää koko paperin, vetää sormilla paperille viivoja ja ympyröitä, alle isompaa, päälle pienempää. Vaikka kokonaisuudesta on tullutkin suhteellisen harmoninen, niin kuvien levottomuus on häirinnyt minua ja olen toivonut, että pystyisin yhtä tasapainoisiin kuviin kuin jotkut ryhmäläisistä. Tänään kuitenkin pystyin hyväksymään, että minulla on levoton olo ja se on okei. Että jonain päivänä pystyn maalaamaan rauhallista ja vakaata, mutta se hetki ei ole nyt.

Ihanaa, että tällaisia ryhmiä on olemassa. Lukupiirejä, vertaisryhmiä, kursseja... Niissä on mieltä ja merkitystä.

Kirjoja ja ahdistusta

Tämän päivän ohjelmassa tärkeimpänä oli vasta perustetun lukupiirin aloituskokous. Olipa ihanaa, kun joku esitteli mielenkiintoisia kirjoja. Maailma on niin täynnä hienoja kirjoja, kun vain olisi aikaa lukea niitä enemmän. Romaaneja ja elämänkertoja, elämänhallintaoppaita ja populaarihistorioita.

Esittelijänä oli kirjaston työntekijä ja jäin miettimään, että siinä ei olisi hassumpi ammatti. Kaikkein eniten tähän astisista töistäni olen nauttinut sijaisuuksien tekemisestä tiedekuntakirjastossa. Koulun työharjoittelussa olin ainakin kertaalleen töissä kirjastossa ja vaihto-oppilaana hyllytin kirjoja joka päivä kirjastoapulaisena. Jenkeissä kun sellaisenkin saattoi valita lukujärjestykseen. Lapsena kirjastonhoitajan ammatti taisi olla jopa unelma-ammattini. Aivan pienenä ilmoitin, että minusta tulisi äiti, mutta seuraavassa vaiheessa olin heittäytynyt uratietoisemmaksi ja päätynyt kirjastoalaan. 

No, koskaan ei voi tietää, mistä jonain päivänä itsensä löytää. Viime aikoina kun on taas alkanut murehdituttaa ja huolettaa tulevaisuus urakuvioiden osalta. Vaikka tutkimuksessa on periaatteellisesti tosi paljon hienoja puolia, niin on kait vain myönnettävä, ettei se ole minun juttuni. Sen pitäisi olla. Sen pitäisi sopia minun temperamentilleni ja luonteelleni, mutta jostain syystä en vain löydä sitä tarvittavaa intohimoa ja tieteen paloa itsestäni. Voi olla, että asia olisi toinen, jos olisin aikanani päätynyt lukemaan historiaa tai kirjallisuustiedettä, mutta oikeustieteellisessä en löydä omaa juttuani. Sitä merkityksellisyyttä. Välillä aina kuvittelen tavoittavani sen - tänä keväänä varsinkin - mutta silti jokin tökkii. Järki sanoo, että tähän pitäisi sitoutua, mutta ne pienet viestit - se intuitio, jota minun piti vihdoin uskoa ja uskaltaa seurata - sanoo, että ei näin. Ei ole hyvä olla näin.

En kyllä tiedä, mitä muutakaan se voisi olla. Näin lähes nelikymppisenä ei tee enää mieli heittäytyä opiskelemaan useammaksi vuodeksi. Tai vaikka tekisikin, niin tili ja asuntolaina eivät siitä pitäisi.

Yritän lohduttautua sillä, että jotain tulee eteen. Uskoa sitä astrologista syntymäkarttaani. Sillä oli useampaan kertaa toistuva ja painottuva "aspekti" vai mikä lie, joka sanoi - and I quote: "Tässä elämässä sinun tavoitteesi ovat tavallista voimakkaammin sidotut yhteiskunnallisiin kuvioihin ja siksi et pääse elämässäsi yhtään mihinkään, ellet opi seuraavaa sääntöä: Älä rakenna konkreettisia odotuksia elämällesi edes huomisen varalle, sillä sinun suunnitelmasi eivät tällä kertaa paina yhtään mitään." Vaikka olenkin kova suunnitelija ja huolehtija, niin tuosta saa jotain lohtua. Kaikesta suunnittelusta (=haaveilusta) huolimatta olen nimittäin oikeasti tässä elämässä vain ajelehtinut asiasta toiseen. Siitäkin on tullut kannettua syyllisyyttä, mutta ehkä se vain on hyväksyttävä. Lopetettava suunnitelmien tekeminen ja vain katsottava, mitä huominen tuo eteen.

Sen kyllä haluaisin tietää, mitä nuo yhteiskunnalliset kuviot ovat. Jotenkin se ei tunnu soveltuvan kaikkeen muuhun. Tai sitten se on juuri se elementti, jota en vielä näe.

Raukean maanantain mietteitä

Töissä oli tänään erittäin hyvä päivä ja samalla hahmottui vähän selkeämmin se, miksi niin usein tökkii. Koko päivä meni opetukseen liittyvissä puuhissa ja lähes valmiin gradun kommentoinnissa. Tarjolla oli onnistumisen kokemuksia ja tunnetta, että hei, minähän osaan. Tutkimuksen parissa puurtaessa onnistuisen kokemuksia on huomattavasti harvemmin. Sen verran harvoin, että usein vain ahdistaa.

Tarjolla oli myös tunnetta, että siitä mitä teen, on hyötyä myös jollekulle toiselle. Myös se - kuten on tullut jo aikaisemminkin todettua - uupuu liian usein normaaleista työpäivistä. Nämä kaksi yhdistettynä saivat aikaan päivän, jollaisia haluaisin elämääni huomattavasti useammin. Työ tuntui suorastaan...merkitykselliseltä.

Ensimmäinen lieneisi korjattavissa kovalla opiskelulla, jälkimmäinen vaikeammin. Näitä emme kuitenkaan pohdi enää tänään, sillä tänä iltana haluan lukea. Valittavana opus hitaammasta lapsuudesta tai Kodin Kuvanlehti.